Little Bee

Chris Cleave: Little Been tarina 369s. (The Other Hand, Gummerus 2011, Suom. Irmeli Ruuska)

Jos jotakin kirjaa on blogimaailmassa hehkutettu niin Little Been tarinaa. Koska kirjan takaliepeessä pyydetään, ettei juonesta kerrottaisi liikoja etukäteen, en oikeastaan tiennyt, mitä tarinalta odottaa. Tiesin, että kirja kertoo Nigerialaisen Little Been ja valkoihoisen Sarahin tarinat. Mutta sitä en tiennyt, millä aikakaudella liikutaan, joten olin varautunut väärään vuosisataan.

Mitähän tästä voisi sanoa paljastamatta juonta?

Ehkä paljon kertoo se, että luin tämän päivässä vaikka olen hidas lukija. (Tosin olin mummulassa ilman lapsia, eikä kukaan keskeyttänyt välillä, joten sain todellakin uppoutua tarinaan. En usko, että kotioloissa olisin suoriutunut yhtä nopeasti.) Tarina ei jätä rauhaan vaan voin luvata, että Little Bee on ajatuksissasi jonkin aikaa.

Haluaisin linkittää tähän kaikkien muiden ylistävät arviot kirjasta, mutta blogger ei halua tehdä niin tänään...

Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä 505s. (One Day, Otava 2011, suom. Sauli Santikko)

Siitä asti, kun luin tästä kirjasta Eevan Kaikki mitä rakastin blogissa olen haaveillut tämän lukemisesta. Ensin lainasin englanninkielisen pokkarin, kun en halunnut odottaa suomennosta, mutta siinä oli niin hentoinen painojälki ja pieni fontti, ettei minun vanhat ja rasittuneet silmäni halunneet moiseen tekstiin kohdistua. Voi sitä ilon päivää, kun kännykkä piipitti viestin saapuneeksi ja sain hakea laatulukemista kirjastosta!

Sinä päivänä on sellainen kirja, josta on vaikea sanoa, mitä ajattelee. Se on todella hyvä, pitää otteessaan niin ettei meinaa malttaa syödä, samaistuminen on helppoa ja se herättää tunteita. Monenlaisia tunteita.

Dexter ja Emma viettävät valmistujaisjuhliensa jälkeisen yön yhdessä. Parikymppiset nuoret koettavat pohtia, millaisia he ja heidän elämänsä ovat 20 vuoden kuluttua, kaukaisessa - oi, niin kaukaisessa - tulevaisuudessa. Heidän edesottamuksiaan seurataan vuoden välein, mikä voi kuulostaa töksähtelevältä ja katkonaiselta, mutta Nichollsilta moinen kerronta sujuu vaivattomasti.

Vuodet vierivät, ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Muuta en oikein osaa tai halua sanoa, koska tämä kirja tuntuu jotenkin niin isolta. Jos ihan etsimällä etsitään jotakin moittimista, niin etukannen liepessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Ei se elokuva tosin ole huono asia, vaan se että Emman roolissa on Anne Hathaway, yksi inhokkinäyttelijöistäni.

Moni muukin on lukenut Sinä päivänän (ikävää kun kirjan niemä on hankala taivuttaa :) ), nopealla haulla löysin tosin vain kolme arvostelua: Anni.m , Kirjapeto ja Susa  Kannattaa lukea sekä arvostelut että itse kirja.

Agassin elämää

Andre Agassi 511s. (Open. An Autobiography, Otava 2011, suom. Pekka Tuomisto)

Minä en ole koskaan ollut kovin ahkera penkkiurheilija. Formuloita tosin seurasin niin kauan kuin Matti Kyllönen niitä juonsi ja MM-jääkiekosta katson tunnollisesti Suomen pelit. Mutta tennistä en kestä. Pelaajat ähkii ja puhkii ja pisteitä lasketaan jollakin käsittämättömällä logiikalla. Ei lainkaan minun juttuni. (Vaikka ravit on vielä vähemmän minua. Jos olisi pakko seurata jompaa kumpaa, niin mieluummin tennistä kiitos.)

Muissa blogeissa Andre Agassin elämäkertaa on kuitenkin kehuttu muun muassa siitä syystä, että se on hyvä kirja myös ei-tennistä-tuntevan näkökulmasta. Ja sitä tämä tosiaan oli. Agassi kertoo elämästään avoimen ja rehellisen tuntuisesti. Itselle jäi sellainen olo, että tässäpä vasta vilpitön mies.

Agassin lapsuus tuntuu ankealta armottomien tennis-sulkeisten takia. Kun perhe etsii uutta kotia, isä astelee suoraan takapihalle mittanauha kädessään ja selvittää, mahtuisiko sinne tenniskenttä. Vain sillä on merkitystä. Andre Agassi vihaa tennistä, mutta isä on päättänyt tehdä nuorimmaisestaan ammattilaisen, joka tienaa pelaamalla isot rahat.

Kirja oli melko rankka, mutta kiistatta hyvä. Onneksi otteluista kerrottiin niin lyhyesti ja selvästi, että minäkin pysyin vauhdissa mukana :) Yksi parhaista puolista tässä elämäkerrassa oli se, että vaikka tenniksellä luonnollisesti oli suuri rooli niin pääosassa oli kuitenkin Andre Agassi.

Loma ohi

Vietin lasten kanssa kolme yötä mummulassa lomalla. Käytiin Papan kanssa ongella, hoidettiin kissaa ja koiraa ja leikattiin nurmikkoa. Kaikkea leppoista.

Loman jälkeen yksi tylsimmistä askareista on kassien purkaminen. Paitsi uusien kirjahankintojen osalta. Niitä jaksaisi pyöritellä käsissään uudestaan ja uudestaan ja mieluiten vaikka lukea pätkiä sieltä täältä. :)



Hisham Matar: In the Country of Men

Helen Dunmore: House of Orphans

Frances Itani: Deafening

 



Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Peter Blauner: Kutsumaton vieras

Kaari Utrio: Eevan tyttäret

Maeve Binchy: Taverna tähtien alla

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Jälleen kerran kaikki kirjat ovat kirpputorilta/kierrätyksestä. Kulutin yhteensä 4€.



Mutta tämä se vasta mieltä lämmittääkin: nopeasti laskien neljä metriä lisää hyllytilaa kirjoille! Vielä en ehtinyt järjestellä kirjoja kunnolla paikoilleen, mutta edes muutama kirja pääsi lopultakin kunniallisesti hyllyyn vietettyään tähän astisen taipaleensa survottuna sinne tänne.

Yhden kirjankin sain mummulassa luettua, mutta siitä lisää huomenna. Nyt täytyy kiiruhtaa auttamaan kavereita muutossa.

Eno opettaa

Petri Tamminen: Enon opetukset 205s. (Otava, 2006)

"Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu.
- Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti."

Takakannessa kirjaa kuvataan näin: "Lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suurempi ja hauskempi romaani kasvammisen tiestä." Alussa kirja olikin varsin viihdyttävä ja hauska, mieskin jo hermostui, kun luin vähän väliä jonkun tosi hauskan pätkän ääneen. Mutta kummasti kirja yhtäkkiä muuttui ankeaksi tarinaksi alkoholismista. En voinut olla ajattelematta Kaurismäen elokuvia, joita syvästi inhoan mm. siksi että niissä kaikki on niin synkkää ja ankeaa. Ja entäs ne enon opetukset? No aika vähiin jäivät. Tai sitten minä olen niitä, joille kaikki pitää vääntää rautalangasta, lihavoida ja alleviivata neonkeltaisella huomiokynällä, ettei mitään tärkeää mene ohi.

Tamminen on joka tapauksessa lahjakkaan oloinen kirjailija. Jos joku osaa suositella häneltä jotakin pirteämpää luettavaa, niin mielelläni lukisin.

Mielipahaa

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja 130s. (WSOY, 2010)

Kylläpä kesti kauan saada Mielensäpahoittaja kirjastosta lainaan - tasan niin kauan, että viimein älysin sen varata. Mitään negatiivista en ole tästä kirjasta kuullut, enkä kyllä ihmettele kritiikin puutetta sillä kyllä tämä vain oli mainio!

"Minun nuoruudessani kylillä oli aina yksi taikka kolme pölöpäätä ja niille keksittiin joku aputyö ja annettiin lautanen eteen. Semmonen mielenterveyshoito on heti halpaa ja hyvää. Yksi niistä oppi lukemaankin, Nisu-Hanski."

Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen mies, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin ja ilmaisee itseään niin kuin vain vanha mies voi. Vaikea uskoa, että kirjailija itse on vielä sangen nuori. Muutaman kerran kyllä hätkähdin, että minä kyllä ihan tosissani ajattelen noin tai näin, mutta onneksi sitä osaa nauraa omalle omituisuudelleenkin.

Tästä kirjasta tuli oikein hyvä mieli ja kerronnan tyylissä oli jotain samaa kuin Markus Kajon teksteissä.

Lucian

Isabel Abedi: Lucian 568s. (Lucian, Otava 2010)

Näin tämän kirjan vilaukselta jossakin kirjakaupan mainoksessa viime syksynä. Ihastuin kanteen, josta tulee vahvasti mieleen Twilight-sarja. Ehkäpä tämän mielleyhtymän vuoksi ajattelin pitäväni Lucianista.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Rebecasta, jonka arki tuntuu menevän sekaisin kun hän tapaa Lucianin. Jokin Lucianissa vetää Rebeccaa puoleensa vastustamattomasti. Pian käy ilmi, ettei Lucian muista mitään itsestään ja jotain muutakin erikoista hänessä on. Takakannessa todetaan, että "Rebecan ja Lucianin taianomainen tarina vetoaa rakkaudennälkäisiin yli ikärajojen." Minua tämä ei vakuuttanut.

Abedin tyyli on mutkatonta. Varsinkin alkupuolella kirjaa minua tosin häiritsi nuorten väkisin väännetty "nuorekas" puhetyyli: ""Becky, minulla on tref-fiiit", hän lirkutti. "Dimo pyysi minua ensi lauantaina lef-faaaan. Hän lähetti teksta-riiin, uskotko?"" Onneksi tilanne normalisoitui aika pian. Tarina on ihan okei, mutta jokin tässä tökki. Kirjan loputtua jäi sellainen olo, kuin muutamia kappaleita olisi jäänyt välistä pois. Ihan kuin kirjailija olisi editoinut teostaan niin moneen kertaan, ettei enää ollut tietoinen siitä, mitkä osat kirjaa jäivät ja mitkä eivät. Vaikea selittää, mutta vähän köykäinen jälkimaku tästä jäi.