Herääminen

Stephen King: Herääminen

(Revival, 2014)

Tammi 2015, 367s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tiedän olevani Stephen Kingin suhteen yhtä puolueeton kuin MM-jääkiekkoa katsoessani. Käytännössä King voisi kirjoittaa vaikka Fifty Shades -fanifiktiota ja minä (todennäköisesti) pitäisin siitäkin.

Lykkäsin Heräämisen lukemista kahdesta syystä. Luin sen alkuperäiskielisenä joulukuussa, joten halusin tarinaan hiukan etäisyyttä. Lisäksi mies luki tätä niin pitkään ja hartaasti, että jouduin lopulta odottamaan vuoroani.

Jamie Mortonin ja pastori Charles Jacobsin tiet kohtaavat ensimmäisen kerran pienessä uusienglantilaisessa kaupungissa, josta Jacobs on saanut ensimmäisen pappisvirkansa. Jacobsilla, hänen kauniilla vaimollaan ja pienellä pojallaan on seurakuntaan virkistävä vaikutus, mutta hyvin pian idylli särkyy rytisten. Jacobs ja Jamie joutuvat hyvästelemään toisensa, mutta vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen. Olosuhteet ovat aivan erilaiset, mutta muuttuneita ovat miehetkin.

Heräämisessä käsitellään uskontoa, ikääntymistä, pakkomielteitä ja sitä ikuisuuskysymystä, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. Voisi luulla, että toinen lukukerta latistaisi tarinaa, kun suoranaisia yllätyksiä ei ole odotettavissa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Herääminen onnistui kuitenkin olemaan Revivalia parempi lukukokemus. Tällä kertaa tarinan suvantokohdat eivät tuntuneet yhtä pitkiltä, vaan juonenkäänteet seurasivat toisiaan sopivan tiiviissä tahdissa. Edelleen nautin Kingin kerronnasta erityisen paljon noissa rauhallisemmissa vaiheissa. Niissä sanat pääsevät tapahtumia suurempaan rooliin ja lukijalle jää tavallaan enemmän tilaa tehdä omia tulkintojaan vaikkapa henkilökemioiden ja tunnelmien suhteen.

Paljon kirjan koukuttavuudesta kertonee se, että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan (= kuukausiin) jätin kotityöt odottamaan ja vietin sateisen päivän pääasiassa sohvalla, lukien yli puolet kirjasta. Kingin huomiot ajan kulumisesta ja ikääntymisestä ovat mielestäni osuvia ja lohduttavia. Tunnetasolla Herääminen tekikin suuremman vaikutuksen kuin vastikään lukemani Elina Hirvosen Kun aika loppuu.

On ihanaa, kun on olemassa kirjailijoita joiden kirjoilla on ikään kuin tyytyväisyystakuu. Voin luottaa siihen, että keskinkertaisimmillaankin Kingin teokset tarjoavat vähintään hyvän lukukokemuksen.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Marika Kiviharju & Ilkka Pernu: Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä

Minerva 2015, 119s.

Alaston totuus: Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä on syntynyt jatkona valokuvaaja Marika Kiviharjun "We Want You - Naked!" -valokuvanäyttelylle. Kirjassa esitellään Ilkka Pernun sanoin ja Marika Kiviharjun ottamin kuvin 25 viihde- ja kulttuurihenkilöä.

Kiinnostuin tästä kirjasta ensisijaisesti sen alaotsikon vuoksi: "Tunnettuja suomalaisia pintaa syvemmältä" on aika iso lupaus. Toki tunnettuus on varsin venyvä käsite. Joku voi tunnistaa vaikka kaikki Big Brother -kilpailijat ja missiehdokkaat, kun taas jollekin toiselle nuo nimet tai kasvot eivät sano yhtään mitään. Toiset ovat nousseet julkisuuteen työnsä ansiosta, jotkut taas ansioista joita kukaan ei tunnu suuremmin muistavan. Ajattelin kuitenkin, että olisi mielenkiintoista lukea julkkisten lööppientakaisesta persoonasta, siitä arkisemmasta, josta ei ole tehtailtu raflaavia otsikoita.

Jörn Donner

Kiviharjun kuvat ovat ammattitaitoisia ja kauniita. Etenkin miehistä otetuista kuvista useimmista oikein huokuu aitous ja vilpittömyys. Minuun tekivätkin suurimman vaikutuksen ne kuvat, joissa ei poseerata ja keimailla kameralle. Niissä, kuten yllä olevassa Jörn Donnerin kuvassa, persoonallisuus ei peity harjoitellun kekkuloinnin taakse, vaan antaa katsojan (tai lukijan, en tiedä kummasta pitäisi puhua) todella nähdä sitä pintaa syvemmälle.

Teemu Hirvilammi

Teoksessa painopiste on valokuvissa. Tekstiosuudet ovat lyhyitä ja odotin niiden olevan sisällöltään syvällisempiä ja - no, päästävän lukijan tutustumaan siihen ei-julkkis-persoonaan. Alaston totuus ei täysin lunastanut alaotsikkonsa lupausta, mutta se on kuitenkin tyylikkäästi toteutettu ja esittelee mielenkiintoisen otoksen suomalaisia julkisuuden henkilöitä.

Mekkotehdas aikuisille

Kirsi Etula, Sunna Valkeapää-Ikola: Mekkotehdas aikuisille

WSOY 2015, 136s.

Valokuvat: Krista Keltanen

Käytin nuorempana (lukioikäisestä lähtien) paljon hameita. Muistan vieläkin, kuinka kummalliselta tuntuivat ne ensimmäiset kerrat olla koulussa hameessa kaikkien niiden farkkujen keskellä. Mutta nopeasti totuin, eikä kukaan ainakaan mitään negatiivista sanonut. Sittemmin hameet kuitenkin jäivät, kunnes viime talvena iski ihan mahdoton mekkokuume.

Löysin kaupan poistorekistä trikoomekon, joka ei ole kauhean nätti, mutta juuri niin mukava päällä kuin kuvittelinkin. Suunnittelin ompelevani itse toisen samalla kaavalla, mutta kankaatpa olivatkin niin hintavia, etten raaskinut ottaa epäonnistumisen riskiä. Kaavojen piirtäminen valmiista vaatteesta ei todellakaan kuulu vahvuuksiini, joten seuraavaksi haalin kirjastosta vinon pinon käsityökirjoja, joiden avulla aioin onnistua. Mutta hah, eipä niistä juurikaan apua ollut! Kaikki löytämäni kirjat, joissa oli mieleisiäni mekkoja, olivat ulkomaisia ja vaatekoot ihan kummallisia. Kaikkein eniten ärsytystä aiheuttivat japanilaiset kirjat, joissa kyllä oli kokoja XS:stä XL:ään, mutta joissa sen suurimmankin koon vyötärönympärys oli noin 78cm. Jäin siis ilman mekkoa ja kaihoisana odottamaan ohjeita isommillekin mitoille.

Mekkotehdas aikuisille on juuri sellainen kirja, jota talvella etsin. Tästä löytyy 14 erilaista mekkoa aikuisille ja yksi lapselle. Mekkoja on moneen lähtöön ja kaikille vartalotyypeille, vieläpä niin että oikeastaan kaikki mekot sopivat ihan minkä kokoiselle tahansa. Kokoja onkin paljon, 34-46, ja näiden mitoitukset vastaavat hyvin suomalaisia muotoja. Kankaan materiaalia ja/tai kuosia vaihtamalla mekon tyyli muuttuu tietenkin vielä vaikka kuinka moneksi. Useista mekoista on lisäksi pari erilaista toteutusta, joten uskaltaisin väittää tästä löytyvän jokaiselle mekkoa kaipaavalle mieluinen malli.

Krista Keltasen ottamat valokuvat ovat todella kauniita ja tunnelmallisia. Minä ihastuin jo kannen kuvan perusteella Aino-malliin, joka tuolla pallokuvioisella kankaalla on ihanan 60-lukuinen.

Aino on myös yksi kirjan yksinkertaisimmista malleista, joten sen kaavalla ompelin itselleni ensimmäisen uuden mekon. Jätin taskut ja vuorin pois, joten hommahan oli ainakin periaatteessa helppo. Ompeluohjeet ovat selkeät ja sopivan pikkutarkat tällaiselle vähän epävarmalle ompelijalle. Selkeistä ohjeista huolimatta onnistuin ompelemaan toisen hihoista paikoilleen nurja puoli päällepäin ja senhän huomasin luonnollisesti vasta säntillisesti saumavarat huoliteltuani. Teen vastaavia sähläämiskämmejä aina ommellessani, vaikka muka yritän olla tosi huolellinen… No, pienen purkutuokion jälkeen jatkoin vähän keskittyneemmin ja lopulta sain sujauttaa ylleni uuden kesäisen mekon. 

Jos ei ota huomioon sitä, että mekko saa minut näyttämään hyvin pönäkältä ja sitä, että piilovetoketju ei ole aivan piilossa (koska mummun vanhassa ompelukoneessa ei ole piilovetoketju-paininjalkaa), on lopputulos ihan onnistunut. Ehkä joudun ompelemaan vielä jonkinlaisen vyön, että pahin raskausmahaefekti katoaisi.

Seuraavaksi ajattelin uskaltautua ompelemaan tällaisen Ruut-mekon, joka näyttää suloisen kesäiseltä ja kevyeltä. Lisäksi vetoketjuton Ruut on vielä yksinkertaisempi ommeltava kuin Aino, joten uskon onnistuvani.

Mekkotehdas aikuisille on innostava ja ihana kirja. Kuten jo totesin, kirjan mekkotarjonta on niin laaja, että ihan varmasti malleista ainakin yksi (tai viisi) miellyttää. Pönötyskuvien puute todistaa sen, että mekko sopii todella hyvin ihan tavalliseen arkipukeutumiseen vähintään yhtä hyvin kuin juhliinkin.

Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä

(Friend of My Youth, 1990)

Tammi 2015, 32s.

Suom. Kristiina Rikman

Olen mykistynyt.
Luin eilen illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä, joka teki todella suuren vaikutuksen. Kirjan kaikki kymmenen novellia ovat ällistyttävän tarkkanäköisiä, häkellyttäviä, viiltäviä. En ole hetkeen nauttinut lukemisesta näin paljon. Näihin novelleihin on mahdotonta olla uppoutumatta, sama miten paljon kaikki kolme lasta yrittäisi häiritä äidin lukuhetkeä.

Suosikikseni nousi niminovelli Nuoruudenystävä. Tarinankertojana on nainen, jonka äiti työskenteli nuorena jonkin aikaa opettajana pienessä kyläkoulussa. Tuon ajan hän asui cameronilaista uskoa harjoittavien sisarusten, Floran ja Ellien luona, joiden mailla koulukin sijaitsi. Floran ja Ellien väleissä on jotakin erikoista, joka paljastuu asteittain. Minusta tarina on kaikkine solmuineen ja käänteineen täydellinen, vaikka tarinan kaikki taustat eivät selkenekään.

Näissä novelleissa ei yritetä johtaa lukijaa harhaan, mutta silti moni tarina keikahtaa lopussa yllättävään suuntaan ja kaikki näyttäytyy uudessa valossa tyystin erilaiselta. Monta kertaa novellin alussa luulin lukevani henkilön A tarinaa, mutta pääroolissa olikin lopulta joku toinen. Munron henkilöt eivät ole välttämättä silmiinpistävän erikoisia, mutta tavallisuuden alta paljastuu mitä omituisimpia asioita.

Tämä oli vasta toinen Munrolta lukemani kirja, mutta olen jo aivan myyty. Rakastan Munron tapaa kertoa tarinoita, eikä Rikmanin suomennoksissakaan ole mitään mukisemista.

Munroa on helppo suositella laadukkaan tarinoinnin ja novellien ystäville. Myös novelleja kaihtavien toivoisin hänen tuotantoonsa tutustuvan, sillä Munro todella hallitsee tämän lajin.

Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

(Grave Surprise, 2006)

Gummerus 2015, 279s.

Suom. Sari Kumpulainen

Charlaine Harrisin kirjat ovat olleet minulle kepeää ja helppoa luettavaa, joten ajattelin tämän tuoreen Harper Connelly -kirjan olevan lempeä paluu aktiivisemman lukemisen pariin.

Yllätyksiä haudan takaa on sarjan toinen osa. Harper on saanut kutsun Memphisiin antropologian professorilta, joka palaa halusta todistaa Harperin kykyjen olevan silkkaa puppua. Ikivanhalla hautausmaalla Harper onnistuu kuitenkin todistamaan kykynsä ja löytää siinä sivussa murhatun pikkutytön, joka on haudattu yhteen vanhoista haudoista. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös tässä virkavalta epäilee Harperin ja tämän velipuolen, Tolliverin, sotkeutuneen asiaan. Syyttömyytensä todistaakseen sisarukset aloittavat omat tutkimuksensa.

En alunperinkään odottanut tältä kirjalta mitään kovin monimutkaista juonta tai erityistä jännitystä, mutta silti vähän petyin. Harperin kykyjen alkuperä (= salamanisku) ja lapsuusvuosien vaikeat kotiolot toistetaan häkellyttävän moneen kertaan, etenkin kirjan pituuden huomioon ottaen. Sinänsä mielenkiintoinen juoni on ilmeisesti ollut liian selkeä ja sitä on yritetty monimutkaistaa täysin epäoleellisilla "käänteillä". Harper kohtaa muun muassa selvänäkijän, joka kehottaa häntä pysymään totuudessa. Samana iltana Harper ja Tolliver löytävät tuoreen ruumiin, mutta valehtelevat seuraavana päivänä poliiseille ihan kaikesta. Voisi kuvitella, että valheella on lyhyet jäljet ja niin edelleen, mutta mitä vielä! Harper ja Tolliver eivät meinaakaan jäädä kiinni ja lopulta murhatun tytön tarina selviää lähes masentavan helposti ja nopeasti.

No, vaikka tarina olikin vähän kökkö, lukeminen oli silti helppoa ja nopeahkoa. Ehdin jo ärsyyntyä Harperin tunnemyllerryksestäkin kirjan loppupuolella, sillä kuvittelin sellaisen olevan vuorossa vasta paljon myöhemmin. Näköjään tämä sarja onkin vain neljän kirjan mittainen, joten kriisi iskikin sopivaan aikaan.

Yllätyksiä haudan takaa on ihan mukavaa viihdykettä ja rentoa luettavaa sellaiseen hetkeen, kun ei oikein jaksa keskittyä mihinkään keskittymistä vaativaan.

Viisiosainen Linnunrata-trilogia

Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (Stephen Fry) 5h 51min

The Restaurant at the End of the Universe (Martin Freeman) 5h 50min

Life, the Universe and Everything (Martin Freeman) 5h 47min

So Long, and Thanks for All the Fish (Martin Freeman) 4h 41min

Mostly Harmless (Martin Freeman) 6h 37min

Vaikka lukeminen on ollut viime aikoina hyvin nihkeää, olen kuitenkin käynyt kävelylenkeillä äänikirjat seuranani. Täytyy sanoa, että vaikka olen Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian lukenut aiemminkin (ainakin ensimmäisen osan useammankin kerran), kokonaisuus onnistui yllättämään. Enimmäkseen yllätykset olivat iloisia.

Totean heti alkuun, että en muista enää kuin murto-osan siitä kaikesta, mitä kuunnellessani suunnittelin bloggauksessa mainitsevani. Olisi tosiaan ollut järkevää kirjoittaa tätä pikkuhiljaa, eikä tarttua toimeen vasta koko sarjan kuunneltuani. Joitakin juonipaljastuksentapaisia saatan möläyttää, joten varoitettakoon sellaisestakin jo tässä vaiheessa.

Tarina alkaa tavallisena päivänä Länsi-Englannissa. Arthur Dent on juuri herännyt ja kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän tajuaa hämmästyä talonsa ulkopuolelle kerääntyneitä puskutraktoreita. Hänelle ei oltu kerrottu, että hänen talonsa täytyy tuhota koska saman paikan halki aiotaan rakentaa ohikulkutie. Yllättävää kyllä, kodin tuhoaminen ei ole Arthurin murheista suurin. On nimittäin niin, että Linnunradan kehitysalueiden parannussuunnitelman mukaisesti aurinkokuntamme halki rakennettavan hyperavaruuspikareitin tieltä täytyy hävittää muutama planeetta ja Maa on yksi niistä. Arthurin paras ystävä, Ford Prefect, sattuu olemaan avaruusolio ja hän onnistuu liftaamaan Arthurin kanssa ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen räjähdystä. Ja siitä seikkailut vasta alkavat.

Ensimmäisen osan, Linnunradan käsikirja liftareille, minulle luki luottobrittini Stephen Fry. Homma toimi loistavasti ja ehkä tuttu lukija auttoi keskittymään itse tarinaan, joka oli huomattavasti hauskempi kuin muistelin. Seurasin muuten äänikirjan etenemistä paperikirjasta ja luulenpa osan tarinan hauskuudesta kadonneen käännöksen myötä. Etenkin hahmojen nimet ovat alkuperäiskielellä hyvin paljon hauskempia kuin suomennettuna. (Muistiinpanojen puutteen vuoksi esimerkkejä ei ole saatavilla.)

Neljän muun osan lukijana toimi Martin Freeman, jonka ääninäyttelijänlahjat eivät Frylle kalvenneet. Ainoastaan masentuneena robottina Fry oli hitusen uskottavampi.

Arthurin ja Fordin avaruusmatkailu seuraa hyvin pitkälti kaavaa onnistunut liftaus - lähestyvä, väistämättömältä näyttävä tuho - odottamaton käänne ja sama uudestaan. Matkustaminen ajassa ja avaruudessa ei olisi helppoa normaaleissakaan oloissa, mutta Arthurin ja Fordin poukkoilu aiheuttaa jatkuvasti erikoisia yllätyksiä.

Maailmanlopun ravintolassa hykertelin innoissani kielellä leikittelylle. Ravintola tosiaan sijaitsee nimensä mukaisesti maailmanlopun laidalla ja onnistunut ilta päättyy aina käänteiseen alkuräjähdykseen. Näin ollen aika kulkee siellä ikään kuin luupilla ja tapahtumista siellä, tai siihen liittyen (kuten aikamatkailussa ylipäätään), pitäisi puhua semikonditionaalisessa futuurissa:

"You can arrive (mayan arrivan on-when) for any sitting you like without prior (late fore-when) reservation because you can book retrospectively, as it were, when you return to your own time. (You can have on-book haventa fore when presooning returningwenta retrohome.)"

Kolmannen kirjan alussa Arthur ja Ford ovat ajautuneet erilleen jo vuosia aiemmin ja Arthur asuu luolassa, esihistoriallisessa Islingtonissa. Miesten tiet kuitenkin kohtaavat jälleen ja edessä on uusi seikkailu: Maahan kaksi vuotta ennen tulevaa tuhoa.

'The Guide says that there is an art to flying,' said Ford, 'or rather a knack. The knack lies in learning how to throw yourself at the ground and miss.'

Neljännessä kirjassa Arthur on jälleen Maassa, tällä kertaa ajassa hiukan sen jälkeen, kun planeetta tuhottiin. Tilanne on uskomaton monella tapaa, mutta Arthur nauttii paluusta entiseen. Sattumalta hän tutustuu Fenchurchiin, nuoreen naiseen, jolla ainoana ihmisenä näyttäisi olevan sama kyky kuin Arthurillakin nykyisin.

Nämä neljä ensimmäistä osaa olivat äärimmäisen riemastuttavaa kuunneltavaa. Uppouduin tarinaan täysin ja nauraa hekotin kilometritolkulla. Douglas Adamsin mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja ja näennäisen sekavista aineksista hän onnistui kokoamaan yllättävän hyvin koossa pysyviä kokonaisuuksia. Toki sarjassa on Arthurin ja Fordin lisäksi muitakin keskeisiä henkilöitä, kuten Zaphod Beeblebrox (Linnunradan keisarillisen hallituksen presidentti), Trillian (ihminen, joka lähti Zaphodin matkaan eräistä bileistä) ja Marvin (äärimmäisen depressiivinen robotti).

Viidennen osan alkaessa olin jo valmiiksi haikealla mielellä loistavan trilogian lähestyessä loppuaan. Mitä pitemmälle kuuntelin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Tarina kyllä jatkui tavallaan siitä, mihin edellinen osa oli loppunut, mutta aivan toisissa tunnelmissa. Fenchurch on kadonnut ja Arthur vain tehtailee voileipiä! En ollut kaivannut sarjaan mitään sutinoita, mutta kun sitä romantiikkaa sitten lisättiin soppaan, niin oliko se pakko seuloa viimeisestä osasta kokonaan pois? Enimmäkseen harmiton olikin minusta surullinen ja kaikin tavoin haikea kirja. Sitä huumoriakaan ei löytynyt läheskään samassa määrin kuin edellisistä osista.

Vaikka viimeinen osa tuottikin pettymyksen, kokonaisuutena Linnunrata on hulvaton. En ehkä ole lukenut kovinkaan paljon saman tyyppistä kirjallisuutta, mutta siitäkin huolimatta uskallan sanoa Linnunrataa genrensä helmeksi.

Sailor Twain

Mark Siegel: Sailor Twain or The Mermaid in the Hudson

First Second 2012, 399s.

Minuun on iskenyt hankalahko lukuhaluttomuus. Kiinnostavia kirjoja on käden ulottuvilla vaikka kuinka paljon, mutta lukeminen ei vain ole sujunut. Päivät olen pääasiassa riekkunut ulkona pihahommissa, mutta edes iltaisin ei ole tehnyt mieli tarttua kirjaan. Ehkä asia on kuitenkin vähitellen muuttumassa normaalimpaan suuntaan, sillä kohta on akuutit puutarhatyöt suoritettu ja jotenkin nuo kirjapinotkin houkuttelevat enemmän kuin viikkoihin.

Katkaisen blogihiljaisuuden tällä siskon suosittelemalla, upealla sarjakuvalla. Hudson-joella 1880-luvulla seilaavan jokilaivan kapteeni löytää pahoin haavoittuneen merenneidon. Kapteeni Twain kantaa merenneidon hyttiinsä ja hoivaa sitä parhaansa mukaan, salassa kaikilta. Merenneidon laulu on ihmiselle kohtalokas, mutta ilman lauluakin Twainin ja merenneidon välille syntyy vahva, erityinen side.

Sailor Twain on taidokas yhdistelmä myyttejä ja realismia. Se on samaan aikaan tarina rakkaudesta, uskomuksista, lumouksista ja häikäilemättömyydestä. Lukiessa tätä olin vuoroin ihastunut, lumoutunut ja kauhuissani. Tarina ei ole pikkutarkan selittelevä, mutta kokonaisuutena todella toimiva. On aina ilahduttavaa, kun tekijä luottaa lukijoiden kykyyn täyttää aukkokohdat.

Sailor Twainin piirustustyyli on äärettömän kaunista. Pehmeys ja utuisuus sopii jokilaivalle täydellisesti. Ihmiset on kuvattu minua miellyttävällä tavalla lähes realistisesti, mutta etenkin silmien osalta sarjakuvamaisesti. Sailor Twainin piirustustyyliä voi ihailla vaikkapa täällä, kirjan omilla kotisivuilla.

Äh, näköjään tämä sarjakuva kuuluu niihin kirjoihin, joista ei kerta kaikkiaan onnistu kertomaan oikein.  En luultavasti itsekään tarttuisi kirjaan tällaisen bloggauksen luettuani… Mutta uskokaa kun sanon, että tämä sarjakuvaromaani kannattaa lukea. Se on laadukas ja todella lumoava. Sarjakuvaromaanien aatelia.