torstai 16. elokuuta 2018

Tyttösi sun

Meredith Russo: Tyttösi sun
(If I Was Your Girl, 2016)
Karisto 2018, 338s.
Suom. Leena Ojalatva

Työkaveri suositteli minulle Meredith Russon Tyttösi sun -kirjaa. Niin kuin minulle usein käy, tämäkin nökötti hyllyssä aika monta viikkoa, ennen kuin lopulta aloin lukea. Mutta sitten siitä lukemisesta ei tullutkaan loppua ennen kuin kirja oli loppu. (Noin lievästi liioitellen. Kyllä minun piti välissä nukkua ja käydä töissä, mutta muuten luin kyllä erittäin nopsaan.)

Amanda Hardy on korjannut sukupuolensa, mutta kotikaupungissa ja koulussa häntä ei nähdä tyttönä. Kiusaamisen kärjistyttyä väkivaltaiseksi Amanda muuttaa isänsä luokse (toiseen pieneen kaupunkiin). Hän ei aio kertoa taustastaan kenellekään, vaan olla kuin kuka tahansa lukiolaistyttö. Amanda saa ystäviä ja poikakaverinkin, mutta salaisuuksilla on tapana tulla ilmi jossain vaiheessa.

Tyttösi sun on fiktiivinen kertomus, jossa on oiottu mutkia ja hieman muunneltu totuutta jotta se olisi helpommin lähestyttävissä. Kirjassa Amanda aloittaa hormonikorvaushoidot aiemmin kuin se oikeasti olisi mahdollista ja moni muukin käytännössä hankala asia on hänen kohdallaan hoitunut helposti.

Teksti on jouhevaa ja tarina koukuttaa nopeasti. Kiinnyin Amandaan ja lopulta myös hänen kömpelöön ja tönkköön isäänsä. Tarina on siloiteltu, mutta silti hieno kertomus tytöstä joka haluaa tulla nähdyksi tyttönä joka hän on.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Naparetki

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Like 2015, 285s.
Suom. Petri Stenman


Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on ollut lukulistalla viimeistään siitä saakka, kun se voitti vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Ihanan kuuman kesän vastapainoksi halusin lukea jotakin mahdollisimman jäätävää ja Naparetki oli kyllä aivan täydellinen valinta.

Joskus 1990-luvun puolivälissä Uusma oli juhlissa, jotka olivat sen verran tylsät, että Uusma etsi viihdykettä talon kirjahyllystä. Kirja kertoi Andrée-retkikunnasta, joka yritti vuonna 1897 ylittää Pohjoisnavan vetykaasupallolla. Retkikunta katosi ja heidän ruumiinsa ja leirinsä jäänteet löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Nopeasti Andrée-retkikunnasta tuli Uusmalle lähes pakkomielle: hän halusi lukea kaiken mahdollisen epäonnisesta retkikunnasta kirjoitetun materiaalin, nähdä Andrée-museossa esillä olevien esineiden lisäksi sen paikan, jonne päättyi kolmen miehen elämä. Ennen kaikkea Uusma halusi selvittää, mihin nuo kolme miestä kuolivat.

Naparetki on toteutettu todella upeasti. Sitä lukee kuin koukuttavaa jännäriä: pakonomaisesti ja niin, että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Kirjan taitto on kaunis ja muutamat Andrée-retkikunnan jäsenen ottamat valokuvat virittävät tunnelman niin väkeväksi, ettei sitä tahdo koko ajan edes kestää. On ihan käsittämätöntä, miten huonosti retkikunta oli valmistautunut mihinkään muuhun kuin retken onnistumiseen. Vetypallolla ei tehty edes koelentoa! Kun pallon lento sitten tyssää melko lailla alkuunsa ja retkikunnan on kuljettava jalkaisin, vauhti on käsittämättömän hidasta. Kuuden ja puolen viikon aikana he etenevät 22,5 kilometriä!

Uusman paneutuminen mysteerin selvittämiseksi on todella perusteellista. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjassa kaiken aikaa muun muassa siten, että lukijallekin retkikunnan kuolinsyiden selvittäminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Moni yksityiskohta tässä tarinassa on sellainen, joka löi minulta ilmat pihalle. Yksi niistä oli tuo kuudessa ja puolessa viikossa kuljettu minimaalisen lyhyt matka, toinen retkikunnan nuorimman jäsenen, 24-vuotiaan Nils Strindbergin kihlatun viimeinen toive.

Näin kylmäävän kirjan lukeminen talvella voisi olla joko järkyttävää tai vielä upeampi kokemus kuin näin helteillä. Luin koko kirjan yhden päivän aikana ja olen sen jälkeen rutistanut sitä monet kerrat. Naparetki todellakin ansaitsi Blogistanian kirjapalkintonsa.

___

Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

maanantai 13. elokuuta 2018

Ruususen uni

Stenphen King & Owen King: Ruususen uni
(Sleeping Beauties, 2017)
Tammi 2018, 750s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen Kingin ja hänen nuoremman poikansa Owen Kingin yhteistyönä syntynyt Ruususen uni on melkoinen järkäle. 750 sivua on aika paljon, mutta ehkä sitä ei tarvitse säikähtää, sillä onhan isä-King ennenkin onnistunut pitämään juonen ja jännitteen kasassa niin pitkään ja joskus pidemmällekin.

Maailmanlaajuinen epidemia etenee hirvittävän nopeasti: kaiken ikäiset nukkuvat naiset peittyvät omituiseen valkoiseen seittiin, eivätkä he enää herää. Paitsi jos joku onneton menee repimään seittikerroksen nukkujan päältä, mutta silloin herääjä ei takuulla ole se sama kuin oli vielä nukahtaessaan. Pikkuruinen Doolingin kaupunki Appalakeilla vaikuttaisi olevan jollakin omituisella tavalla tapahtumien keskipiste, sillä sinne ilmaantuu outo nainen, joka on tiettävästi ainut naissukupuolen edustaja, joka edelleen voi nukkua ja herätä normaalisti. Muuta normaalia tässä Eveksi esittäytyvässä naisessa ei sitten olekaan.

Idea on kiinnostava ja pikkukaupunkimiljöö on sellainen, josta itse yleensä pidän. Kirjan alussa on henkilöluettelo, (jota en lukenut, koska mielestäni tarinan täytyy osata tehdä hahmot tunnetuksi ilman jatkuvaa tarkisteluakin), josta voi päätellä henkilöitä olevan todella paljon. Henkilömäärästä en huolestunut, koska esimerkiksi Stephen Kingin Kuvun alla -romaanissa on hahmoja melkoinen liuta, eikä se ollut ollenkaan ongelma.

Mutta.
Vaikka halusin ihastua tähän ja olin valmis katsomaan läpi silmien joitakin puutteita, Ruususen uni oli minusta liian pitkitetty, liian epä-jännittävä ja sellainen jossa haluttiin kertoa enemmänkin jokin sanoma kuin tarina.

Henkilöhahmoja oli liikaa, jännitettä aivan liian vähän. Kenestäkään hahmosta ei muodostunut minulle läheistä tai tärkeää, vaikka kovasti yritin kiintyä vähän kaikkiin hyviksiin. Miessukupuoli kuvataan armottoman typeränä. Kun suurin osa naisista nukkuu, miehet kokoontuvat baariin juopottelemaan ja suurin piirtein suremaan sitä, kuka nyt laittaa ruoan ja pesee pyykit. Miehistä ei ole oikein mihinkään, paitsi aiheuttamaan ongelmia ja kaaosta.

Wikipedian mukaan idea on Owenin, mutta en tiedä onko kirjoitustyö toteutettu yhdessä vai erikseen. Joka tapauksessa lopputuloksena on syntynyt hieman hidastahtinen tarina, joka olisi ehkä toiminut paremmin vaikkapa minisarjana kuin tiiliskiviromaanina.

Vaikka Ruususen uni olikin minulle pettymys, suon sen anteeksi. Oli tälläkin kirjalla hyvät hetkensä.

lauantai 11. elokuuta 2018

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
S&S 2018, 205s.
Suom. Kaijamari Sivill


Jos minun pitäisi tiivistää Maggie Nelsonin Argonautit yhteen sanaan, se sana olisi hämmentävä.

Alkuun olin hämmentynyt siitä, että en ollut aivan varma siitä luenko fiktiota, muistelmia, autofiktiota, tietokirjaa, esseekokoelmaa vai mitä. Jos Argonautit pilkkoisi palasiksi, joka palasen voisi pudottaa eri lokeroon ja silti kokonaisuus on hämmentävästi eheä.

Kirjan loputtua olin yleishämmentynyt siitä, mitä kaikkea olinkaan oikein lukenut. Parhaiten minulle jäi mieleen Nelsonin ajatukset raskaudesta ja vanhemmuudesta. Ehkä ne olivat kirjan perinteisintä antia?

Tämä kirja on niin täynnä ajatuksia ja pieniä faktoja feminismistä, queer-kulttuurista, seksuaalisuudesta ja seksistä, taiteesta, työelämästä jne. että pienestä koostaan huolimatta Argonautit aiheuttaa melkoisen lukuähkyn.

En osaa sanoa minkä verran tästä pidin. Ajoittain en tipan tippaa, hetkittäin kovastikin. Mielenkiintoinen tämä kyllä oli ja persoonallinen!

torstai 9. elokuuta 2018

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako
Otava 2015, 126s.


Viimeisin iltasatuvalinta meinasi lipsahtaa jo liiankin jännäksi. Ensimmäisenä iltana keskimmäinen ilmoitti kahden ensimmäisen luvun jälkeen, että lopetetaan tähän ja luetaan päivällä lisää. Näin teimme ja lopulta kirja tulikin luettua enimmäkseen päiväsaikaan yöunien turvaamiseksi.

12-vuotias Matilda on soutanut autioksi luulemaansa saareen kuluttamaan taas yhtä tylsää, yksinäistä päivää. Vanhemmat eivät ole kotona, eikä Matildalla ole ystäviäkään. Yksinäisen murjottamisen keskeyttää äkäinen mies, joka ilmoittaa Matildan olevan yksityisalueella. Nopesti nouseva ukkonen estää kuitenkin Matildan poistumisen saarelta ja kohta tyttö huomaa olevansa vankina synkässä, syrjäisessä mökissä. Toisaalla saman ikäinen Samuel tuskailee, sillä perhe on jälleen kerran muuttanut uudelle paikkakunnalla, eikä Samuel tietenkään tunne sieltä ketään. Uutta naapurustoa tutkiessaan Samuel huomaa umpeen kasvaneen tien, jonka päästä hän löytää hylätyn mökin. Siitä tulisi mainio piileskelypaikka!

Pako on jännittävä tarina, jossa lasten on syystä tai toisesta selviydyttävä ilman aikuisten apua. Lapset (ne, joille tätä luin) tuntuivat pitävän erityisen paljon siitä, että kirjan aikuiset olivat lähinnä poissa tai muilla tavoin epäluotettavia. Kirjan lapset eivät siis olleet hankaluuksissa siksi, että eivät pyytäneet apua, vaan siksi että eivät sitä saaneet.

Minua hirvitti, oliko tarina tuolle eskarin aloittavalle aivan liian jännittävä, mutta ei tuntunut olevan. Kuutoselle menevää esikoista taas nauratti ääneen tämä seuraava pätkä:

"Samuel ei tiedä ketään omanikäistään, jolle vielä luettaisiin ääneen. Äiti ei tajua, että Samuel menee kuudennelle. Hän luulee varmaan, että Samuel on vielä kuuden vanha. Äiti on älytön. Lukeminen on älytöntä. Ääneen lukeminen on kaikkein älyttömintä. Samuel inhoaa kirjoja."

 Onneksi saan lukea ääneen vielä jatkossakin kaikille lapsille.

maanantai 6. elokuuta 2018

Erään tapon tarina

Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Like 2018, 207s.


Erään tapon tarina on niitä tarinoita, joiden ei pitäisi voida olla totta. Nuoren pojan, Askon, näkökulmasta kerrotaan, kuinka toistuvasti pieniä vankilatuomioita ja ahkerasti viinaa kuluttava isä piinaa perhettään. Isä ja äiti eivät edes ole yhdessä, mutta Askon ja äidin kotiin Esko kuitenkin aina tulee. Useimmiten väkisin, vaikka kiipeämällä parvekkeelle ja rikkomalla ikkunan, jos ei muuten. Isä pahoinpitelee äitiä ja käy lopulta kiinni Askoonkin. Äiti ja poika ovat joutuneet suunnittelemaan useita pakoreittejä turvaan mummon luokse, salaisia merkkejä, joilla sopia paosta isän huomaamatta. Kotiakin vaihdetaan, ettei isä löytäisi heitä. Pienen hetken elämä on rauhallista, mutta sitten isä kaivaa antabuskapselin kädestään ja taas mennään.

Vuosien ajan isä terrorisoi Askon ja tämän äidin elämää fyysisesti ja henkisesti. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että mummo pakkaa laukkuunsa veitsen ja lähtee Eskon perässä paikalliseen ravintolaan.

Tarina on aivan hirveä. On järkyttävää, miten kenelläkään ei tuntunut olevan Eskoon minkäänlaista otetta. Ei oikein poliisillakaan. Tällaisessa sotkussa luulisi olevan mukana myös sosiaalityöntekijöitä, mutta sitä puolta ei ainakaan kerrottu. Lähestymiskieltoa ei voinut hakea, koska se lisättiin Suomen lakiin vasta vuoden 1999 alussa ja Eskon osalta tarina loppui vuonna 1995.

Jos Erään tapon tarina olisi fiktiivinen kertomus, sitä olisi helppo kehua jännittäväksi ja ihmisten käyttämää murretta kotoisaksi. Mutta koska tämä kaikki tapahtui oikeasti, minulle nuoruusvuosista tutuissa maisemissa, on paljon vaikeampi sanoa oikein mitään. Asko ihaili jo lapsena Elvistä ja sai tämän musiikista lohtua ja turvaa. Sen nuoren pojan soittolistalle haluaisin ujuttaa Elviksen kappaleen If I Can Dream ja toivoisin sen antavan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.

lauantai 4. elokuuta 2018

Brown Girl Dreaming

Jacqueline Woodson: Brown Girl Dreaming
Nancy Paulsen Books 2014, 325s.

Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreaming on omaelämäkerrallinen proosarunoteos. Woodson kertoo lapsen näkökulmasta elämästä 1960- ja 1970-lukujen Etelä-Carolinassa ja New Yorkissa. Jacquelinen vanhemmat erosivat ja äiti muutti New Yorkiin, jonne myös lapset muuttivat myöhemmin perässä. Välimatkasta huolimatta etenkin äidin vanhemmat ovat lapsille läheisiä, samoin äidin sisarukset. Siinä missä Jacqueline tunsi jo lapsena vetoa tarinoihin, pikkuveli syö lähes pakonomaisesti maalia lastenhuoneen seinästä ja saa lyijymyrkytyksen. Eno antaa siskonsa lapsille lahjoja ja lupauksia, mutta päätyy lopulta vankilaan hämäräbisneksistä. Äiti kieltää Jacquelinelta afrokampauksen samalla kun pöyhöttää omaa tukkaansa upeaksi palloksi.


Do you remember...?
someone's always asking and
someone always does.


Brown Girl Dreaming on lämmin ja kaunis muistelmateos. En alkuun edes tajunnut sisällön kertovan kirjoittajan omasta elämästä, mutta kun vahingossa näin kirjan lopussa olevan valokuvaliitteen, alkoi kirja kiinnostaa ja lukeminen soljua aivan uudella tavalla.

En ole lukenut montaa proosarunokirjaa, mutta näiden muutamien perusteella (Sarah Crossanin Yksi ja Kirsti Kurosen Paha puuska ja Pönttö) olen kyllä tosi ihastunut tähän tyyliin! Selkeää ja nopealukuista, mutta silti kaunista ja kokonaista kerrontaa.