tiistai 6. joulukuuta 2016

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi 2013
Äänikirjan kesto 5 h 24 min
Lukija: Peter Franzén

Kuuntelin Peter Franzénin esikoisteoksen, Tumman veden päällä, äänikirjana noin puoli toista vuotta sitten. Silloin onnistuin sössimään äänikirjan siirtämisen mp3-soittimeen ja ehdin kuunnella levyt yksi ja viisi ennen kuin hoksasin virheeni. Mielenkiintoista kyllä, tekniset ongelmat hankaloittivat myös tämän kirjan kuuntelua: BookBeat-palvelussa kirja loppui reilun kolmen tunnin jälkeen. Otin yhteyttä asiakaspalveluun ja onneksi nopeasti loputkin kirjasta saatiin kuunneltavaksi.

Franzénin toinen omaelämäkerrallinen romaani, Samoilla silmillä, oli huomattavasti toiveikkaampi kuin edeltäjänsä. Nyrkkeilyharrastuksen aloittanut Pete on jo varhaisteini-iässä ja pikkusisko Suvi harjoittelee jo meikkaamista. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla sairaanhoitajaksi ja lapset ovat paljon kahdestaan. Isovanhemmat pitävät lapset ruokittuna ja he kokevat selvästi olevansa turvassa. Isää ei ole näkynyt aikoihin.

Kuuntelemisesta on jo sen verran paljon aikaa, etten enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta tässäkin kirjassa on todella upeasti välittyvä tunnelma. Franzénin ääntä on miellyttävää kuunnella ja pohjoisen murre on turvallisen kuuloista. Pete testailee hieman rajojaan, maistelee alkoholia ja tulee ryypänneeksi tolkuttomat kännitkin. Tietysti ihastumisjuttujakin alkaa olla ja etenkin eräs Tupu saa Peten sydämen sykkimään.

Peten ja Suvin isä on muuttunut hahmoista selkeästi eniten. Ei hän nytkään mikään puhdas pulmunen ole, mutta tässä kirjassa hän on hetkittäin melkein sympaattinen. Oli helpottavaa, kun kuulijan ei tarvinnut jatkuvasti varautua arvaamattoman alkoholistin väkivaltaisiin kohtauksiin.

Pidin tästä, ainakin näin äänikirjana, todella paljon. Peten haparointi aikuisuutta kohti on sellaista, mihin on helppo samaistua.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Risteily

Mats Strandberg: Risteily
(Färjan, 2015)
Like 2016, 515s.
Suom. Stella Vuoma



Luen nykyään hyvin vähän kauhukirjallisuutta. Stephen King, kauhun kuningas, on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, mutta onnekseni hän on vuosien myötä muuttunut vähemmän kauheiden tarinoiden suoltajaksi. Tai ainakin ne kauhut ovat muuttuneet helpommin siedettävään muotoon.

Mats Strandbergin Risteily kutkutteli kuitenkin jotakin edelleen jossakin syvällä minussa piilevää kauhun ystävää ja päätin sen lukea. Kun sitten kirjan sain, sen kansikuva saikin aikaan sellaisen "ei minusta ole tähän!" -reaktion. Pistin kansipaperit piiloon muiden kirjojen taakse ja asetin kirjan miehen yöpöydälle. Mies tämän lukikin ensin ja rohkaisi minuakin kirjan pariin. Ehkä sadan sivun verran onnistuin etäännyttämään itseni kirjan tarinasta niin hyvin, että ensimmäinen veriteko ei oikeastaan hetkauttanut ollenkaan. Sama etäännyttäminen sai aikaan myös sen, että en alkuun edes pitänyt koko kirjasta. Mutta sitten tapahtui jotain ja huomasin juoksevani muiden mukana pitkin laivan käytäviä, etsien pakotietä tai edes huonetta, johon lukittautua.

Risteily sijoittuu parhaat päivänsä nähneelle risteilyalukselle, Baltic Charismalle, joka suhaa Tukholmasta Turkuun ja takaisin. Aluksi Strandberg esittelee hieman väsyttävälläkin tavalla joukon laivan matkustajia ja työntekijöitä, mutta kyllä he kaikki lopulta tulevat tarpeeksi tutuiksi, ettei jatkuvasti tarvitse miettiä kuka kukin on. Väki syö napansa täyteen noutopöydästä, shoppailee tax freessä ja juo päänsä täyteen baarissa. Meno on enimmäkseen äänekästä ja kännistä, kuten kai risteilyillä usein on. Tunnelma muuttuu hilpeästä hirveäksi aluksi hitaasti, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Kuka tai mikä kaiken paneekaan alulle, ei tyydy muutamaan uhriin vaan haluaa aiheuttaa täyskaaoksen.

Risteily on ällöttävän verinen ja inhottava tarina. Se on myös hyvin koukuttava. Loppuratkaisun koin jossain määrin turhan moneen kertaan nähdyksi, mutta periaatteessa juonessa itsessäänkään ei ole hirveän paljon omaperäisyyttä. Vaikka Risteily ei minulle ollutkaan ikimuistoinen lukukokemus, tarjosi kirja otteessaan pitävää viihdettä useammaksi päiväksi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Saga, Volume 6

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume 6
Image Comics 2016, 152s.


Jos et ole vielä tutustunut Brian K. Vaughanin luomaan ja Fiona Staplesin kuvittamaan Saga-sarjaan, olen kyllä kateellinen. Olen kehunut sarjaa aikaisemminkin ylisanoilla, eikä tämä postaus tule olemaan poikkeus.

Saga sarjan kuudes kokoelma sisältää osat 31-36. Kertojana jatkaa edelleen Hazel, Alanan ja Markon tytär, joka on isoäitinsä kanssa sijoitettu Landfalliin eräänlaiseen sopeuttamiskeskukseen. Hazelin alkuperä on edelleen vaiettu salaisuus, mutta tyttö itse haluaa paljastaa totuuden itsestään opettajalleen. Alana ja Marko yrittävät jäljittää tytärtään, mutta tarvitsevat etsintään apua vastahakoiselta - ja tittelistään luopuneelta - Prinssi Robotti IV:ltä. Toisaalla kaksi toimittajaa lähtee etsimään samaista robottiprinssiä saadakseen kaikkien aikojen parhaan paljastusuutisen. Kapuloita toimittajien rattaisiin viskoo entisestä rakastetustaan hallusinoiva Will.

Tässäkin albumissa riittää siis henkilöitä ja juonenkäänteitä, mutta edelleen kokonaisuus pysyy erittäin hyvin hallussa. Staplesin kuvitus on selkeää ja laadukasta ja tukee osaltaan tarinaa täydellisesti.

"...but anyone who thinks one book has all athe answers hasn't read enough books."
"Of the many things my first teacher taught me, that's the one that stuck."


Ainoa huono puoli on se, että jatkoa täytyy taas odottaa vähintään maaliskuun lopulle. Varasin juuri kirjastosta kaikki aiemmat osat, sillä aion tyrkyttää näitä puolisolle luettavaksi. Ehkä palaan itsekin Sagan alkujuurille.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Irmina

Barbara Yelin: Irmina
(Irmina, 2014)
SelfMadeHero 2016, 288s.
Englanninkielinen käännös: Michael Waaler

Vuonna 1934 nuori saksalaistyttö, Irmina, matkustaa Lontooseen voidakseen opiskella itselleen ammatin. Kauppaopistossa keskitytään konekirjoitukseen, jossa Irmina on luokkansa paras. Samaan aikaan kun Saksassa kuohuu, Irmina tutustuu barbadoslaiseen Howardiin, Oxfordin ensimmäiseen (tai yhteen ensimmäisistä) tummaihoiseen opiskelijaan. Elämä on hyvää ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Sitten - tietenkin - asiat muuttuvat. Irminan vanhemmat eivät voi enää lähettää tyttärelleen rahaa ulkomaille Saksan poliittisen tilanteen takia ja Irminan on pakko palata Saksaan. Hänellä on kuitenkin vakaa aikomus palata Lontooseen ja Howardin luo. Tilanne Saksassa on vain paljon huonompi kuin Irmina kuvitteli ja lopulta elämä muotoutuu aivan toisenlaiseksi.

Barbara Yelin on saanut inspiraation tähän tarinaan isoäitinsä jäämistöstä löytyneistä kirjeistä. Tarina itsessään ei ole isoäidin elämäkerta, mutta sen teemat ovat kuitenkin samat: mikä saa nykyaikaisen ja kunnianhimoisen naisen ajatusmaailman muuttumaan niin täysin? Kuinka ennen avoimesti ja hyväksyvästi erilaisuuteen suhtautuneesta ihmisestä tulee SS sotilaan vaimo, joka sulkee silmänsä ja hiljaa hyväksyy kaiken ympärillään tapahtuvan?

Tietenkään noihin kysymyksiin ei ole edes olemassa yksinkertaisia vastauksia. On helppo olla jälkiviisas ja nähdä Irminallekin tarjoutuneet mahdollisuudet kääntää elämänsä suunta toiseksi. Toisaalta, kun nykyinen asenneilmasto on pelottavankin kärkevä ja tyly, Irminan tarina on tärkeä muistutus siitä, kuinka pienetkin asiat voivat olla ratkaisevia.

Yelinin piirrostyyli on vahvaa ja herkkää. Värimaailma on enimmäkseen hillitty, mutta muutamia tehostevärejä on käytetty siellä täällä. Tarina on melko vähäeleinen, mutta toimiva. Tosin kirjan loppunäytöksestä en oikein tykännyt, sillä se tuntui latistavan Irminan ja Howardin suhteen  muistot.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014, 5h 29min
Lukija: Jukka Pitkänen

Vuoden 2015 Runeberg-palkinnon voittanut Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni meinasi jäädä minulta kokonaan lukematta. Syy on nolo, mutta kerron sen kuitenkin. Kirjan nimestä nimittäin päättelin, että vaimo hyppää rakastajansa valkoiseen Toyotaan ja tarina olisi siis petetyn miehen katkeraa tilitystä. Koska sellainen tarina ei kiinnostanut ollenkaan, en vaivautunut edes lukemaan kirjan takakantta ja olin jäädä paitsi todella hyvästä kirjasta.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on hyvin omaelämäkerrallinen kertomus. Se valkoinen Toyota ei ole rakastajan menopeli vaan taksi, joka noutaa Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen lähtevän Skiftesvikin vaimon. Kirjailija itse ei pääse vaimonsa tueksi, sillä hän joutuu kovien kipujen vuoksi teho-osastolle itsekin. Kehyskertomuksessa eletään epävarmoja aikoja, kun kummankaan selviytyminen ei ole varmaa. Siinä ohessa kirjailija muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan seä uraansa lehtialalla ennen ryhtymistä vapaaksi kirjailijaksi.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen tekee loistavaa työtä. Kuunnellessa tuntui kuin olisin ollut sairasvuoteen vieressä kuuntelemassa näitä juttuja. Vaikka tarinassa on raskaita, vaikeita ja surullisia sävyjä, kokonaisuus on silti valoisa. Siellä syvimmänkin surun hetkellä, 10-vuotiaan pojan hukkuessa, jostakin taustalta tuntuu kaikuvan kirjailijan äidin sanat ja niistä opittu asenne: "kyllä minä pärjään".

Tätä kuunnellessa olin kuin toisessa maailmassa. Naurahtelin ääneen ja välillä itkinkin. Paljon.

Olen lukenut Skiftesvikiltä muutamia kirjoja, joista muistan parhaiten esikoisteoksen, novellikokoelman Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Pitäisi selvästi lukea ne muutkin teokset, sillä tällaista kerrontaa on ilo lukea.

torstai 24. marraskuuta 2016

Syysprinssi

Anja Kauranen: Syysprinssi
WSOY 1996, 4h 38min
Lukija: Anja Snellman


Kuuntelin Syysprinssin äänikirjana talvisen alkutalven muuttuessa vetiseksi ja synkäksi marraskuiseksi pimeydeksi. Ajankohta osoittautui täydelliseksi tälle tarinalle nuoruuden vimmaisesta rakkaudesta.

Syysprinssin nykyajassa entiset rakastavaiset käyvät kävelyillä, joilla kirjailija kertoo heidän yhteistä tarinaansa. Psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana olevan Syysprinssin muisti on enimmäkseen tyhjä depressioon annettujen sähköshokkihoitojen jäljiltä.

Näiden kahden, Pupun ja Lampaan, rakkaustarina on täynnä tunteita ja kiihkeyttä, kuten nuoruus muutenkin. Suhde ei ole kiiltokuvamaisen onnellinen ja idyllinen: naisella on avopuoliso, jolle on valehdeltava ja jota on petettävä, jotta Syysprinssi ja kertoja voivat olla yhdessä.

Äänikirjan lukee Anja Snellman ja tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen. Tietenkään lukija ei voi tietää, minkä verran oikeasti koettuun on lisätty fiktiota, mutta ainakin näiden tunteiden on vaikea kuvitellakaan olevan keksittyjä. Minusta tarinassa kuuluu se rakastumisen nälkäinen ja vaikeasti - jos ollenkaan -tyydytettävissä oleva himo ja välittäminen. Myöhemmin, vuosien perästä tapahtumia muistellessa, välittyy yhä lämpö ja kiitollisuus siitä, että on saanut kokea tällaisen rakkauden.

Ei Syysprinssi silti pelkkä rakkaustarina ole. Se on myös kuohuvaa ajankuvaa 80-luvun alusta, nuorisokulttuurin murroksesta ja punkin saapumisesta Suomeen.

Minulle Syysprinssi oli pakahduttava kokemus. Se jätti jäljen, joka pysyy.


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Emman makea joulu

Emma Iivanainen: Emman makea joulu
Docendo 2016, 142s.
Kuvat: Emma Iivanainen

Painted by Cakes -blogia pitävän Emma Iivanaisen tuoreessa kirjassa valmistaudutaan jouluun. Kirjan ohjeilla voi tehdä omasta joulusta ihastuttavan makean, tai valmistaa jotain herkullista lahjaksi läheisille.

Emman makea joulu on laadukas, houkuttelevasti kuvitettu ja selkeät ohjeet sisältävä teos. Monia työvaiheita on havainnollistettu vaihekuvilla. Resepteissä on selkeästi merkittynä niiden vaativuustaso, joka vaihtelee yhdestä kolmeen käpyyn. Osa resepteistä, kuten vaikkapa jouluinen Rocky Road, on niin helppoja, että ne sopivat lastenkin tehtäviksi. Sitten taas on noita työläämpiä, jotka vaativat melkoisen määrän sorminäppäryyttä ja kärsivällisyyttä, eivätkä siten sovi edes kaikille aikuisille.

Siinä missä Iivanaisen edellinen leivontakirja, Emman kakut, leivokset ja jäätelöt, sisälsi vaikeudeltaan tasaisen helppoja ja yksinkertaisista aineksista tehtyjä houkutuksia, tässä ollaan jo vähän vaativampien (tai ainakin työläämpien) juttujen lumoissa. Vaikka itse resepti olisikin helppo, eikä toteutus vaatisi ilmiömäistä sorminäppäryyttä, pitäisi keittiötarvikkeista kuitenkin löytyä erilaisia erikoistarvikkeita konvehtimuoteista tikkarimuotteihin.

Mutta ei hätää! Vaikka ei haluaisikaan hankkia uusia erikoismuotteja tai muita vastaavia, Emman makeasta joulusta löytyy onneksi myös niitä helposti toteutettavia reseptejä. Meillä on testattu vasta jouluinen Rocky Road, mutta seuraava testiresepti on jo valittuna. Äidin ja lasten "Oi! Namia!" -huutoäänestyksessä kakkossijalle selvisi maapähkinävoisuklaakupit, joita lupasin tehdä viimeistään jouluksi.

Emman makea joulu on kaunis kirja, jota selailemalla tulee väkisinkin ainakin vähän joulumielelle. Tai jos ulkona sataa silkkaa vettä, kuten tätä kirjoittaessa, tulee ainakin himo testata jotain kirjan lukuisista houkuttelevista resepteistä.