lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kooste 5/2018

Vuorossa on jälleen liuta lyhytarvioita.


Johanna Jasmine: Kummitus
Zum Teufel 2018, 96s.

Johanna Jasminen sarjakuva-albumi Kummitus sisältää sarjakuvastrippejä, joista osa nivoutuu pidemmiksi tarinoiksi. Yksittäisinä strippeinä en tästä vakuuttunut, mutta pidemmät tarinat toimivat hyvin.

Yksi kummitus notkuu Tuonelassa ja ystävystyy rakastuneen Tuonen kanssa. Louhi kärvistelee viimeisillään raskaana - hän odottaa kolmen suden poikuetta - ja muukin Tuonelan väki on erikoisen sympaattista porukkaa.





Overwatch Anthology vol. 1
Dark Horse Books 2017, 144s.
Ostin Overwatch-hahmojen taustatarinoista koostuvan sarjakuva-antologian, joka oli ihan kiva mutta myös pieni pettymys.

Tarinat ovat nimittäin hyvin lyhyitä, eikä niissä lopulta kerrota juuri mitään niistä aivan kaukaisista asioista. Yhtään Overwatch Youtube-videota en ole katsonut, mutta kuulemani mukaan niistä on saanut paljon enemmän irti hahmojen (ja koko Overwatchin) alkutaipaleesta.

Tässä antologiassa on kuuden käsikirjoittajan tarinoita ja taiteesta vastaa seitsemän henkilöä, joten aivan samalla muotilla tarinat eivät sentään ole syntyneet. Mitä kirjan taiteeseen tulee, se on omaan makuuni liian supersankarimaista. Pidän myös huomattavasti enemmän sellaisista sarjakuvista, joissa näkyy käsin tekeminen. Toki tietokoneellakin saadaan aikaan huikeita juttuja, mutta enemmän pidän toisenlaisesta lopputuloksesta.






Ellen DeGeneres. The Funny Thing Is...
Simon & Schuster Audio 2003, 3h 11min
Lukija: Ellen DeGeneres
Yhtenä ihanan helteisenä päivänä virkkasin ampiaispesiä oikeita ötököitä hämäämään ja kuuntelin Ellen DeGeneresin pikku pakinoita. Tai mitä ikinä nämä pienet jutut sitten ovatkaan.

Viihdyin oikein hyyvin, vaikka näköjään sisällöstä ei jäänytkään mieleen oikein mitään. Jotain puhetta oli vankilasta ja yhdessä vaiheessa pohdittiin noloja tilanteita... Muuta en muista.










(toim.) Reetta Laitinen: Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110s.
Reetta Laitinen on kerännyt arkistoista kymmenen erilaista naisen kertomaa tarinaa Suomen sisällissodasta. Kymmenen sarjakuvataiteilijaa on kukin tehnyt yhdestä tarinasta sarjakuvan, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi.

Kokoelma on hieno ja tarinat keskenään sopivasti erilaisia, mutta hieman epätasainen. Totta kai jokaisella tekijällä on oma piirrostyylinsä ja selvästi jokainen on saanut toteuttaa tarinan haluamallaan tavalla, mutta jotain yhtenäisyyttä olisin toivonut. Tai sitten tarinat olivat vain niin lyhyitä, että yhteen menoon luettuna kokonaisuus tuntui hajanaiselta?

Joka tapauksessa kirja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka sekavaa ja epävakaata sisällissodan aika on ollut ja kuinka kauas sen vaikutukset heijastuvat.









Betty White: Here We Go Again
Simon & Schuster Audio 2010, 2h 56min
Lukija: Betty White


Betty White kertoo Here We Go Again -kirjassaan varsin tiiviissä muodossa siitä, kuinka hän päätyi tv-uralle ja mitä kaikkea on uransa aikana ehtinyt tehdä. (Melkein sattumalta ja todella paljon, jos nyt haluatte tietää.)

Kiva ja mielenkiintoinenkin kuunneltava, mutta paljon perusteellisempi läpileikkaus uraan olisi ollut varmasti antoisampi kokemus.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Koiramies

Dav Pilkey: Koiramies
(Dog Man, 2016)
Tammi 2018, 231s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkeyn, tai siis Erno Parran ja Huuko Hollinsin, Koiramies on hillittömän hauska! Koiramies ei ole mikään poliisiksi päätynyt peruskoira, vaan tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä. (Heille sattui ikävä tapaturma, jossa poliisimiehen pää kuoli ja koiran kroppa myös, joten nokkelat lääkärit päättivät yhdistää elävät osat.)

Koiramies ei osaa puhua ja käytös on muutenkin kovin koiramaista. Hänen pahin vihollisensa on superpahiskissa Pete, joka juonii katalia konnuuksia ja joskus melkein onnistuukin. Meno on vauhdikasta, arvaamatonta ja nauruhermoja kutkuttavaa. Pilkey ei ole luopunut liik-kuva-kuva -sivuista, joten sivua heiluttelemalla lukija pääsee hekottelemaan myös alkeellisille animaatioille.


Meidän perheen molemmat koululaiset lukivat Koiramiehen ennen minua, vieläpä erittäin nopeasti. Nuorempi olisi halunnut heti lähteä kirjakauppaan ostamaan seuraavan osan, kun sellaista kirjan lopussa mainostettiin. Mahtavaa, että jatkoa on tulossa! Tällainen neliväritetty vinkeä sarjakuva on ihan varmasti hitti erityisesti alakoululaisten keskuudessa.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

The Witch Boy & Henchgirl

Molly Knox Ostertag: The Witch Boy
Scholastic 2017, 213s.

The Prince and the Dressmakerin ja Be Preparedin sekä Luupäiden jälkeen minulle jäi kova hinku lukea lisää hyviä sarjakuvia. Vähän summassa tuli tilattua pari albumia lisää.

Molly Knox Ostertagin The Witch Boy kertoo Asterista. Aster käy kotikoulua, jossa ei kylläkään keskitytä sen paremmin matematiikkaan kuin äidinkieleenkään, vaan tytöille opetetaan noituutta ja poikia ohjataan muodonmuutosasioissa. Aster on jo sen verran vanha (ehkä 14? en muista mainitaanko tarkkaa ikää missään vaiheessa), että hänen muodonmuutoskykynsä pitäisi jo olla käynnistynyt. Hän ei kuitenkaan ole edes kiinnostunut muuttumaan joksikin eläimeksi, vaan häntä on aina kiinnostanut enemmän tytöille tarkoitetut noituusasiat. Kun poikia alkaa kadota yksi toisensa jälkeen, Aster haluaisi auttaa pelastamaan heidät käyttämällä niitä taitojaan, joita on oppinut seuraamalla salaa tyttöjen oppitunteja. Hänelle tehdään kuitenkin selväksi, kuinka sellainen rajojen ylittäminen olisi vaarallista.

Juonellisesti The Witch Boy on hyvin suoraviivainen ja selkeä. Alkuun oikein ahdisti kaikki se sukupuolirooleihin takertuminen, mutta onneksi niistäkin lopulta hellitetään. Piirrosjälki on viimeisteltyä ja siistiä, kaikin puolin sellaista minua miellyttävää. Kokonaisuutena albumi jää sellaiseksi keskitason "ihan kivaksi" sarjakuvaksi: idea on hyvä, toteutus on hyvä, mutta mitään erityisen persoonallista tai mieleenpainuvaa tämä tarina ei tarjoa.


Kristen Gudsnuk: Henchgirl
Dark Horse 2017, 304s.

Kun valitsee luettavansa melkein summassa, joskus tulee huteja. Henchgirl oli ihan omituinen ilmestys. Kristen Gudsnukin sarjakuva-albumin päähenkilö on Mary Posa, pahisjengissä pieniä ja isoja rötöksiä puuhaileva supersankariperheen tytär. Hauska idea, mutta kirjan juoni on sekava ja parhaimmillaankin korkeintaan keskinkertainen. Semmoista supersankarisähläämistä tämä oikeastaan oli alusta loppuun.

Vaikka juonen ei tarvitse aina olla erikoisen vetävä tai omaperäinen, sarjakuvilta odotan saavani (ainakin useimmiten) visuaalisesti miellyttävää luettavaa. Henchgirlissä piirrostyyli on liian huoliteltua ollakseen pelkistettyä ja liian hutaistua ollakseen viimeisteltyä. Lopputulos näyttää suttuiselta, levottomalta ja muutenkin sellaiselta, kuin painoon olisi lähtenyt joku raakaversio.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Luupäät, Elonkorjuu

Jeff Smith: Luupäät, Elonkorjuu
Kolmas trilogia
Like 2018, 504s.
Suom. Jorma Penttinen


Luupäät-sarjan viimeinen trilogia on yhtä tuhti ja laadukas kuin aiemmatkin osat. Heinäsirkkojen herran heräämistä enteileviä merkkejä näkyy koko ajan enemmän. Ilkeä kaapukäsi, jonka henkilöllisyys on järkytys kaikille, johtaa vihollisjoukkoja, jotka näyttävät toivottoman suurilta verrattuna hyvisten määrään. Luupäät Leppo, Auvo ja Tahvo matkustavan Olga-mummon ja Venlan kanssa Atheiaan, joka on vihollisten seuraava kohde. Omituiset - ja pelottavat - aavepiirit laskeutuvat lähes kaikkialle, ja kulkeminen niiden keskellä on todella vaarallista ja haastavaa.

Vauhtia ei tästäkään trilogiasta siis puutu. Huumori jää väkisinkin vähemmälle, kun taisteluita käydään siellä ja täällä, eivätkä rauhalliset hetket ehdi venyä juuri minkään mittaisiksi. Väritetty tarina on kaikin puolin ilo silmälle, mutta liekö painomuste vai paperivalinta sellainen, että uudenkarhea kirja tuoksuu melko vahvasti.

Loppuratkaisu on osin ennalta-arvattava, mutta jotain yllätyksiäkin joukkoon mahtui.
Suosittelen!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Onnen algoritmi

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
(Happiness for Humans, 2018)
Gummerus 2018, 502s.
Suom. Antti Autio


Onnen algoritmi osoittautui aivan ihanaksi ylläriksi. En ollut suunnitellut lukevani sitä, sillä vierastin ajatusta ihmisten pikku lemmenapuriksi heittäytyvästä tekoälystä. Ihan totta puhuen en edes vaivautunut pohtimaan idean potentiaalia sen enempää, tyhmä minä.

P.Z. Reizinin tuoreeltaan suomennettu romaani käynnistyy mukavan vauhdikkaasti ja onnistuu pitämään vauhtia yllä loppuun asti. Jen on toimittaja, joka työskentelee tekoälyprojektissa. Hänen tehtävänsä on "seurustella" tekoälyn kanssa, jotta tutkijat onnistuisivat rukkaamaan tekoälyn kuulostamaan mahdollisimman inhimilliseltä. Tosi asiassa Aiden, Jenin kanssa jutteleva supertehokas tekoäly, on jo ajat sitten lakannut olemasta ihmisten hallinnassa. Aiden on tavallaan karannut tutkimuslaboratoriosta ja nykyisin hän pääsee internetiin ja kaikkiin mahdollisiin laitteisiin tutkimaan ja seuraamaan ihan mitä tahansa. Enimmäkseen Aiden seuraa Jeniä, jonka rakkauselämä on aika onnettomalla tolalla.

Mutta kuinka hyvin tekoäly voi oppia ymmärtämään tunne-elämää? Kannattaako edes superälykkään tekoälyn ryhtyä avustamaan yhtään kenenkään rakkausjuttuja?

Reizinin tarina on hauskan virkistävä, omaperäistä rakkausviihdettä. Minä-kertojina toimivat tietysti Jen ja Aiden, mutta myös muutama muu keskeinen henkilö. Aloin lukea tätä vailla minkäänlaisia odotuksia ja jo muutaman sivun jälkeen olin ihan myyty. Suomennoskin on erinomainen.

Ideakin on tosiaan mitä mainioin. Tekoäly ystävänä ja eräänlaisena suojelijana vaikuttaa erittäin hyvältä ajatukselta, mutta kuten ihmiset, eivät kaikki tekoälytkään ole mukavia tapauksia.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Loukkupoika

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava 2018, 10h 42min
Lukija: Antti Tiensuu


Klikkailin Nonna Wasiljeffin Loukkupojan Storytelistä kuunneltavaksi suurin odotuksin. Olin lukenut Kirsin innostavan bloggauksen ja kuullut kehuja muualtakin sen verran paljon, että uskoin tämän olevan aivan omaa luokkaansa.

Kirjan alku muistuttaa hämmentävästi The Maze Runner -elokuvaa: tiukasti rajatussa tilassa asuu joukko ihmisiä, jotka eivät pääse sieltä pois, vaikka haluaisivatkin. Elokuvassa kaikki ovat nuoria, kirjassa iät vaihtelevat. Elokuvassa kukaan ei tiedä, miksi heidät on tuotu labyrintin keskelle, kirjassa vain päähenkilö Aaron tuntuu olevan täysin tietämätön Loukun tarkoituksesta ja sen eri tasoista. Eroja on kyllä lopulta todella paljon, mutta yhtäläisyyksiä oli kuitenkin vaikea olla huomaamatta.

15-vuotias Aaron on ainoa Loukussa syntynyt lapsi. Lapsia Loukussa on muutenkin nähty harvoin, mutta yksi heistä oli Aaronin paras ystävä Sofia, joka on myös tiettävästi ainoa Loukusta vapaaksi päästetty henkilö. Loukkua vartioivat Tomut, jotka haluavat estää vankejaan käyttämästä luontoaan. Luonnokkailla on kykyjä, joita he voisivat halutessaan käyttää Tomuja vastaan.

Aaronille Loukku on aina ollut koti, joten sieltä pakeneminen ei ole aiemmin häntä kiinnostanut. Mutta kun hän saa pari uutta ystävää, joista toinen viedään Loukun seuraavalle tasolle, Aaron päättää paeta. Edessä on nopeatempoinen seikkailu, jonka aikana paljastuu salattuja asioita jopa Aaronista itsestään.

Harmikseni Loukkupoika ei vienyt sydäntäni. Tarina on taidokas yhdistelmä fantasiaa ja jännitystä, mutta jokin tuntui tökkivän silti. Uskon, että suurin syy tälle oli äänikirjaformaatti. Lukijan Tomuille valitsema nasaaliääni vei heistä kaiken uhkaavuuden, mikä luonnollisesti söi tarinan jännitettä. Tarina myös tuntui käynnistyvän kovin hitaasti.

Silti jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Niin, Aaronin tarina ei tosiaan mahdu yhteen kirjaan, vaan jatkoa on luvassa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Baking With Kafka

Tom Gauld: Baking With Kafka
Canongate 2017, 160s.

Varmistin saavani itselleni mieluisan äitienpäivälahjan ja tilasin kaksi Tom Gauldin sarjakuvaa. You're All Just Jealous of My Jetpackin ja Baking With Kafkan. Jetpackin olen lukenut jo viitisen vuotta sitten, mutta olipa hauskaa lukea se uudelleen - ja tietty tykkään siitä, että minulla on nämä nyt ihan ikiomina.

Tom Gauldin sarjakuvia julkaistaan muun muassa Guardianissa, mutta näin suomessa asuvana niitä on paljon helpompaa seurata Instagramissa.

Gauldin piirrostyyli on tuollaista selkeän pelkistettyä, vähäeleistä mutta toimivaa. Huumori taas on enimmäkseen ihastuttavan kirjallista. Gauld on muun muassa piirtänyt värikoodatun kirjahyllyn, josta näkee esimerkiksi mitkä kirjat on luettu, mitkä ovat kesken, mitä ei aiokaan lukea, mitkä toivoisi jättäneensä lukematta ja mitkä kirjat on luettu, mutta joista ei enää muista mitään. Hauskalta näyttää myös Hilary Mantelin Susipalatsi-tehtäväkirjan tehtävät, Sota ja rauha klikkiotsikoina, Maailmojen sota -keräilylautaset tai tämä uudella tavalla järjestetty kirjasto/kirjakauppa: