maanantai 25. kesäkuuta 2018

Koti koivun alla

Tarja Leinonen: Koti koivun alla
Karisto 2018, 244s.


Pian 17-vuotiaalla Seijalla on viisi sisarusta, lempeä äiti ja hyvin jäyhä isä, joka haluaisi koko perheen elävän tiukasti lestadiolaisten sääntöjen mukaan. Seija ja kaksi muutakin perheen vanhinta tytärtä ovat irtautuneet liikkeestä: he käyttävät meikkejä, värjäävät hiuksiaan ja jopa kuuntelevat iskelmiä kotonaan. Pienemmät sisarukset, kaksi poikaa ja seitsemän vanha pikkusisko ovat edelleen vanhempien tavoin "uskomassa". Yläasteen jälkeen Seija on käynyt vuoden mittaisen emäntäkoulun ja kulkenut viikonloppuisin ahkerasti tansseissa ja erään valkoista autoa ajavan Hannun kyyditettävänä. Vahinkokin on päässyt tapahtumaan ja Seija on tullut raskaaksi. Perheen isälle ei asiasta uskalleta kertoa, vaan Seija muuttaa kesäksi asuntovaunuun pihan reunalle. Samaan asuntovaunuun sijoitetaan myös enojen lahjoittama syntilaatikko, televisio.

"Seija muistaa ajan, jolloin hän kävi seuroissa ja kaikki oli suoraa ja selkeää taivasmatkaa ja hän tiesi, mikä oli syntiä ja mikä ei. Siitä on vain muutama vuosi, ja nyt hän on tässä, vatsassaan hännäkäs, jolla on pää, nenä ja leuka."

Koti koivun alla on yhtä aikaa kepeä ja surullinen. Minua suretti tapa, jolla isä sivuuttaa Seijan olemassaolon: ei puhu hänelle, tuskin katsookaan kohti. Kahta muuta maallistunutta (tai kovaa vauhtia maallistuvaa) tytärtään hän kohtelee paljon inhimillisemmin, mutta jostain syystä Seija on isän silmissä todella paha ihminen.

Leinosen kerronta on sulavaa ja joutuisaa luettavaa. Tapahtumat sijoittuvat noin 1980-luvun alkuun, jonnekin päin Kainuuta. Silloin ei aviottomiin lapsiin suhtauduttu hirveän ymmärtäväisesti muutenkaan, mutta tietysti lestadiolaisissa ympyröissä ymmärrystä löytyi vielä vähenmmän. Ajankuva on elävää ja tuttua, vaikka itse toki olin tuohon aikaan vielä pikkutyttö ja asuin Seijan mummun naapurikunnassa enkä Seijan kotimaisemissa.

Koko kirjan ajan jännitin muun muassa sitä, minne Seija päätyy vauvansa kanssa asumaan, leppyykö isä vauvan synnyttyä, ottaako lapsen isä mitään vastuuta ja miten Seijan arki sujuu pienen vauvan kanssa. Mutta kirjapa ei etenekään niin pitkälle, vaan loppuu aivan yllättäen ennen kuin oikein mikään asia ratkeaa. Toivonkin kirjan saavan jatkoa, sillä haluan kovasti nähdä Seijan ylittävän ongelmat (sillä uskon hänen niin tekevän).

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 -kooste



Vuosi on jälleen hujahtanut ja on aika vilkaista, minkä verran ja millaisia novelleja sain luettua toiseen novellihaasteeseen. Jälleen kävi samoin, kuin muidenkin haasteiden kohdalla: intoa piisasi, mutta keskittymiskykyä ei ehkä aivan tarpeeksi. Luin kyllä novelleja, mutta enemmänkin olisin voinut, jos vain olisin priorisoinut lukemiseni toisin. Toisaalta onnistuin sentään lukemaan pääsääntöisesti loistavia novelleja, joten siltä osin en voi valittaa lainkaan.

Haasteeseen luin seuraavat novellikokoelmat:



(toim.) Johanna Catani & Lari Mäkelä: Toinen tuntematon - 22
Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu  -  17
P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves - 8
Tom Hanks: Uncommon type -  17
Lucia Berlin: Siivojan käsikirja - 25
Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia - 16
Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito - 18
Roald Dahl: Himo - 10
Bandi: Syytös - 6 (yhden seitsemästä luin jo edelliseen haasteeseen)
Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja  - 11





 
Tuomas Kaila: Lähettiläät - 4 ensimmäistä novellia


Yhteensä luin siis kymmenen kokoelmaa ja yhdestä neljä ensimmäistä novellia, kaiken kaikkiaan 154 novellia. Ihan kelpo suoritus tällaiselle lukijalle, jolta yleensä jää haasteet lähinnä hyvien aikomusten asteelle. Tämä koostekin olisi unohtunut kokonaan, ellei yksi bloggaaja olisi toisaalla asiasta maininnut.



Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja oli kaikista lukemistani kokoelmista mieleenpainuvin, omaperäisin ja upein. Pirjo Puukon Mutkanlukutaito taas ihastutti virkistävällä vinkeydellään.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

2 X Rob Lowe

Rob Lowe: Stories I Only Tell My Friends
Random House 2011, 9h 10min.
Lukija: Rob Lowe


Olen vähän laiska katsomaan telkkaria tai elokuvia, joten edes Rob Lowen ura ei ole minulle hirveän tuttu. Täysin varmasti olisin osannut sanoa hänen näytelleen Parks and Recreation -sarjassa, mutta muita rooleja en kyllä olisi osannut nimetä. En antanut tietämättömyyteni häiritä, vaan ajattelin että kyllä kai tässä kirjassa kerrataan kaikki oleellinen.

Stories I Only Tell My Friends on oman kokemukseni mukaan aika tyypillinen omaelämäkerta suhteellisen nuorelta julkkikselta: paljon on jo ehtinyt tapahtua, mutta todennäköisesti paljon on vielä edessäkin. Tässä kirjassa Lowe kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, halustaan näytellä ja siitä kuinka monien mutkien ja onnekkaiden sattumienkin kautta hän päätyi näyttelijäksi.

Lowe tiesi jo alakoululaisena haluavansa näytellä, mutta Ohiossa näyttelijöiksi haikailevia lähinnä pilkattiin. Kun Lowen vanhemmat erosivat ja äiti muutti lasten kanssa Malibuun 1970-luvun puolivälissä, oli ympäristönmuutos Lowen unelmien kannalta mitä parhain.

Kirja vilisee kuuluisien näyttelijöiden nimiä siinä määrin, että kieltämättä se alkoi jo hieman puuduttaa. Toki ymmärrän, että jopa Yhdysvalloissa piirit voivat olla sen verran pienet, että koko ajan törmäillään mitä legendaarisimpiin henkilöihin. Silti nimiä olisi voinut vähän karsia ja puhua välillä vain "kuuluisasta näyttelijästä" tai käyttää jotain muuta vastaavaa kiertoilmaisua.

Kokonaisuus on - jatkuvasta nimien droppailusta huolimatta - kiinnostava ja eheä. Nyt jopa muistan sen verran, että Lowe on näytellyt myös West Wingissä ja Olimme kuin veljet -kirjan filmatisoinnissa.




Rob Lowe: Love Life
Simon & Schuster 2014, 7h 33min.
Lukija: Rob Lowe


Edellisen kirjan loputtua minulla oli palapeli sen verran kesken (äänikirjat ja palapelit sopivat yhteen täydellisesti!), että klikkasin saman tien kuunneltavakseni Rob Lowen toisen kirjan, Love Lifen.

Tämä onkin sitten vähän sekavampi kyhäelmä: anekdootteja sieltä täältä, omasta ja muiden elämästä. Jälleen luetellaan pitkät rivit julkkiksia Madonnasta Bill Clintoniin, näyttelijöistä ja ohjaajista puhumattakaan. En päässyt aivan selvyyteen siitä, viitataanko kirjan nimellä elämän rakastamisen vai rakkauselämään. Molemmista puhutaan, mutta kallistun sinne lemmenseikkailujen puolelle, sillä tarinoista suurin osa viittaa sille saralle. Myös vanhemmuutta sivutaan, samoin alkoholiongelmaa ja sitä nyrkkeilyottelua, jossa Mike Tyson puraisi palan Evander Holyfieldin korvasta. Että mitä sillimpi salaatti ja kauhoja kattilassa, tai jotain sellaista.

Onneksi tämä ei ollut kauhean pitkä kirja.


torstai 21. kesäkuuta 2018

Revonpuro

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Aijalin saaren tarut 1
Karisto 2018, 206s.

Aloimme lukea iltasatuna yhtä aivan toista kirjaa, mutta se ei vielä 80 sivun jälkeenkään ollut alkanut kiinnostaa sen paremmin lukijaa kuin ketään kuulijoistakaan. Päätimme yhteistuumin jättää sen kirjan kesken ja aloimme lukea Mervi Heikkilän Revonpuroa. Heti ensimmäisenä iltana lapset totesivat ääneen, että tämä on tosi hyvä, kun tässä alkaa heti tapahtua asioita.

Pienessä, syrjäisessä metsämökissä asuvat Pöllö (oikealta nimeltään Malla) ja hänen sokea äitinsä Siina. Pöllö nauttii metsässä kuljeskelemisesta ja on siellä kuin kotonaan. Pöllön isästä Siina-äiti ei ole koskaan halunnut kertoa mitään ja Pert-enokin katosi jäljettömiin heidän edellisen kotinsa, Loukon kylän koulun, tulipalossa. Siina on varma, että veli on edelleen elossa, mutta Pöllö ei moiseen mahdollisuuteen usko: kymmenessä vuodessa eno olisi varmasti ehtinyt löytää siskonsa ja tämän tyttären luo.

Kun läheiseen autiotupaan ilmaantuu kaksi hieman Pöllöä vanhempaa poikaa, Matrus ja Hiisku, alkaa tapahtua paljon ja nopeasti. Läheisten Kallovuorten luona on käynnissä iso työmaa, jossa kartanon isäntä Varjoton teettää itselleen jättimäistä rautaista myllyä jauhaakseen metsän puut kullaksi. Pöllö, Matrus ja Hiisku päättävät yrittää estää rautamyllyn valmistumisen, mutta tietenkään homma ei ole mitenkään helppo tai vaaraton.

Kuten sanottua, Revonpurossa vauhtia piisaa. Teksti oli rytmiltään oivallista ääneen luettavaa ja joka ikinen ilta lapset olisivat halunneet kuulla vielä yhden luvun. Harmillisesti lapset lähtivät viikon kesälomalle mummulaan siinä vaiheessa, kun kirjaa oli jäljellä kolmen luvun verran ja jouduimme kaikki jännittämään loppuratkaisua aika pitkään.

Revonpuro aloittaa Ajalin saaren tarut -sarjan, mutta toimii toki hyvin myös itsenäisenä teoksena. Rautamyllyn tapaus saadaan päätökseen, mutta monia uusia seikkoja käy ilmi ja olosuhteet muuttuvat monilta osin niin, että jännityksellä jäämme odottamaan, mihin suuntaan kenenkin elämä tästä jatkuu.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

You're Never Weird on the Internet (Almost)

Felicia Day: You're Never Weird on the Internet (Almost)
Simon & Schuster Audio 2015, 6h 48min
Lukija: Felicia Day


Storytelin äänikirjavalikoimaa olen kehunut ennenkin, mutta kehun taas. Halusin kuunnella jotakin kevyehköä, jossain määrin hauskaa ja mielellään jonkun muistelman. Ja kas, nopeasti löysinkin tämän Felicia Dayn You're Never Weird on the Internet (Almost) -teoksen.

Dayn nimi ei kuulostanut tutulta, eikä kirjan kuunteleminenkaan palauttanut mitään muistikuvia. Kirjan kansi ja tietysti myös kirjan nimi vaikuttivat kuitenkin sen verran sympaattisilta, että ajattelin viihtyväni tämän parissa. Ja viihdyinkin.

Felicia Day kertaa tässä kirjassa tiensä enimmäkseen kotikoulua käyneestä nörttitytöstä oman web-sarjan tekijäksi ja sittemmin mm. näyttelijäksi. Kiinnostavinta minulle oli kuulla Dayn muistoja internetistä ja erilaisista netin keskusteluryhmistä siltä ajalta, kun koko juttu oli vielä aivan alkutekijöissään. Itse toki tutustuin nettiin myöhemmin kuin Day, vaikka saman aikäisiä olemmekin, mutta paljon tuli sellaisia nostalgiaryöppyjä: osa hilpeitä, osa vähän hävettäviä.

Tykkäsin tästä niin kovasti, että aloin kuunnella seuraavaksi Rob Lowen muistelmia.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Mooncop

Tom Gauld: Mooncop
Drawn & Quarterly 2016, 94s.


Mooncop on ilmeeltään hyvin samanlainen kuin Gauldin muutkin sarjakuva-albumit. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan haikea sarjakuvaromaani, eikä hilpeä strippikokoelma.

Joukko ihmisiä on perustanut siirtokunnan kuuhun. Asukkaat ovat kuitenkin vähentyneet niin, että nykyisin kuun ainoalla poliisilla ei ole juuri lainkaan tekemistä. Hän elää omien rutiiniensa mukaan päivästä toiseen, vaikka haaveileekin jo siirrosta muualle. Pian kahviautomaatti korvataan kahvilalla, jossa on ihan oikea työntekijä ja asiat saavat uuden käänteen.

Mooncop oli aika surumielinen luettava. Kuussa on luonnollisesti varsin ankeaa, mutta tylsiä maisemia haastavampaa on tietenkin yksinäisyys.

Sympaattinen sarjakuva.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kooste 5/2018

Vuorossa on jälleen liuta lyhytarvioita.


Johanna Jasmine: Kummitus
Zum Teufel 2018, 96s.

Johanna Jasminen sarjakuva-albumi Kummitus sisältää sarjakuvastrippejä, joista osa nivoutuu pidemmiksi tarinoiksi. Yksittäisinä strippeinä en tästä vakuuttunut, mutta pidemmät tarinat toimivat hyvin.

Yksi kummitus notkuu Tuonelassa ja ystävystyy rakastuneen Tuonen kanssa. Louhi kärvistelee viimeisillään raskaana - hän odottaa kolmen suden poikuetta - ja muukin Tuonelan väki on erikoisen sympaattista porukkaa.





Overwatch Anthology vol. 1
Dark Horse Books 2017, 144s.
Ostin Overwatch-hahmojen taustatarinoista koostuvan sarjakuva-antologian, joka oli ihan kiva mutta myös pieni pettymys.

Tarinat ovat nimittäin hyvin lyhyitä, eikä niissä lopulta kerrota juuri mitään niistä aivan kaukaisista asioista. Yhtään Overwatch Youtube-videota en ole katsonut, mutta kuulemani mukaan niistä on saanut paljon enemmän irti hahmojen (ja koko Overwatchin) alkutaipaleesta.

Tässä antologiassa on kuuden käsikirjoittajan tarinoita ja taiteesta vastaa seitsemän henkilöä, joten aivan samalla muotilla tarinat eivät sentään ole syntyneet. Mitä kirjan taiteeseen tulee, se on omaan makuuni liian supersankarimaista. Pidän myös huomattavasti enemmän sellaisista sarjakuvista, joissa näkyy käsin tekeminen. Toki tietokoneellakin saadaan aikaan huikeita juttuja, mutta enemmän pidän toisenlaisesta lopputuloksesta.






Ellen DeGeneres. The Funny Thing Is...
Simon & Schuster Audio 2003, 3h 11min
Lukija: Ellen DeGeneres
Yhtenä ihanan helteisenä päivänä virkkasin ampiaispesiä oikeita ötököitä hämäämään ja kuuntelin Ellen DeGeneresin pikku pakinoita. Tai mitä ikinä nämä pienet jutut sitten ovatkaan.

Viihdyin oikein hyyvin, vaikka näköjään sisällöstä ei jäänytkään mieleen oikein mitään. Jotain puhetta oli vankilasta ja yhdessä vaiheessa pohdittiin noloja tilanteita... Muuta en muista.










(toim.) Reetta Laitinen: Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110s.
Reetta Laitinen on kerännyt arkistoista kymmenen erilaista naisen kertomaa tarinaa Suomen sisällissodasta. Kymmenen sarjakuvataiteilijaa on kukin tehnyt yhdestä tarinasta sarjakuvan, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi.

Kokoelma on hieno ja tarinat keskenään sopivasti erilaisia, mutta hieman epätasainen. Totta kai jokaisella tekijällä on oma piirrostyylinsä ja selvästi jokainen on saanut toteuttaa tarinan haluamallaan tavalla, mutta jotain yhtenäisyyttä olisin toivonut. Tai sitten tarinat olivat vain niin lyhyitä, että yhteen menoon luettuna kokonaisuus tuntui hajanaiselta?

Joka tapauksessa kirja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka sekavaa ja epävakaata sisällissodan aika on ollut ja kuinka kauas sen vaikutukset heijastuvat.









Betty White: Here We Go Again
Simon & Schuster Audio 2010, 2h 56min
Lukija: Betty White


Betty White kertoo Here We Go Again -kirjassaan varsin tiiviissä muodossa siitä, kuinka hän päätyi tv-uralle ja mitä kaikkea on uransa aikana ehtinyt tehdä. (Melkein sattumalta ja todella paljon, jos nyt haluatte tietää.)

Kiva ja mielenkiintoinenkin kuunneltava, mutta paljon perusteellisempi läpileikkaus uraan olisi ollut varmasti antoisampi kokemus.