torstai 23. marraskuuta 2017

Suuri lapaskirja

Jorid Linvik: Suuri lapaskirja
45 hauskaa ohjetta
Sitruuna kustannus 2017, 215s.
Suom. Kaija Koirikivi


Jorid Linvikin Suuri Lapaskirja on upea sisarteos Suurelle sukkakirjalle. Kirjan 45 mallia esitellään sekä sanallisesti että kuvallisesti ja ohjeita on helppo seurata, kunhan saa kirjan pysymään auki. (Pyykkipojista on tähän ongelmaan hyvä apu: rivi pyykkipoikia kiinni sivun laitaan ja jo vain pysyvät kannet auki.)

Lapaskirjan malleista löytyy kirjoneulelapasia yhtä lailla lapsille ja aikuisille. Kokotaulukot ovat selkeitä, joten oikean kokoisten lapasten valmistaminen on helppoa, kunhan muistaa tarkistaa oman neulontakäsialansa.


Ensimmäiseksi päätin neuloa lapaset kummitytölle. Tässä kohtaa voin kertoa, että en tehnyt mallitilkkua ja lapasista tuli hurjan paljon isommat kuin mitä kuvittelin. Kummityttö täyttää pian vuoden, mutta luulen että nämä lapaset ovat sopiva lahja vasta kolmen vuoden kuluttua... Kuten hailakasta kuvasta näette, tein myös sen virheen, että en valinnut lankoja, joiden värien välillä olisi riittävästi kontrastia. Pikkuketut  ja kämmenpuolen käpäläkuvio ovat kyllä olemassa, mutta turhan haaleina. No, virheistä oppii.

Ehkä parasta Linvikin malleissa on se, että näissä ei  pääse syntymään pitkiä langanjuoksuja. Langan sitominen työn taakse on ainakin oman kokemukseni mukaan aika hidasta, joten on mainiota kun sellaista ei tarvitse tehdä kuin hyvin harvoin.

Suuri lapaskirja on oiva valinta kirjoneuleista pitävän himoneulojan pukinkonttiin.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017)
Otava 2017, 477s.
Suom. Hanna Tarkka

Arundhati Royn ensimmäinen kirja, Joutavuuksien jumala, teki minuun suuren vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. En muista kirjan sisällöstä juuri mitään, mutta edelleen jo kirjan ajattelemisesta tulee sellainen jännä "että tällaisiakin kirjoja on!" -tunne. Harmittelin silloin tällöin sitä, ettei Roylta ilmestynyt lisää kirjoja ja kylläpäs olikin huima yllätys, kun sellainen aivan yhtäkkiä ilmestyikin.

Äärimmäisen onnen ministeriö on siis Arundhati Royn toinen kirja. Se on huumaavan täynnä ihmisiä ja ihmissuhteita, Intiaa, uskontoja, kasteja, taisteluja, konflikteja, uskoa parempaan ja vaikka mitä muuta.

Lukuisista henkilöistä keskeisin on Anjum, Aftab-nimiseksi pojaksi syntynyt mutta sittemmin Haaveiden talon asukkaaksi liittynyt hijra, jonka ympärille muiden kirjan henkilöiden tarinat tavalla tai toisella kietoutuvat. Hijrat ovat kolmannen sukupuolen edustajia, jotka muodostavat oman alakastin.

Royn kerronta on poukkoilevaa, kiertelevää ja kaartelevaa, laveaa ja runsasta. Kronologiasta voi vain haaveilla ja välillä täytyi pinnistellä ihan tosissaan, että pysyi kärryillä siitä mihin kohtaa aikajanaa tapahtumat sijoittuvat. Äärimmäisen onnen ministeriö pitää sisällään niin monta aihetta aina muunsukupuolisista Kashmirin alueen itsenäisyyshaaveisiin ja kaikkeen siltä väliltä, että ihan pakahduttaa. Jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, että kaikki se runsaus ihan todella mahtuu yksien kansien väliin.

Kirjan kaksi viimeistä lukua kuuntelin äänikirjana automatkalla. Valitsin englanninkielisen version, silläArundhati Roy lukee kirjan itse, mikä tuo kuuntelukokemukseen lisää hienouspisteitä. Toki kielen vaihtaminen kesken kirjan vaati hieman sopeutumista, mutta nopeasti palaset loksahtelivat paikoilleen. Royn lausumana urdun ja/tai hindin kieliset runot heräsivät eloon aivan erilailla kuin itse luettuina.

Kaikessa paljoudessaan ja kiemuraisuudessaan Äärimmäisen onnen ministeriö on hivenen tavallista enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa, mutta ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Giant Days vol. 1-5

Giant Days volumes 1-5
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Lissa Treiman & Max Sarin
Boom! Box 2016-2017


Yhden Lumberjanes-sarjakuvan lopusta löytyi  Giant Days -sarjan ensimmäinen luku. Luin näytteestä vain ensimmäisen sivun ja pidin sekä piirrostyylistä että hahmoista niin paljon, että tilasin ensimmäisen albumin omaksi. Sen luettuani tilasin neljä seuraavaa ja voin todeta, että oli kyllä hyvä hankinta.

Daisy, Susan ja Esther ovat ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat sattumalta päätyneet kämppiksiksi opiskelija-asuntolassa. Mikään muu näitä tyttöjä ei yhdistäkään, mutta silti heistä on muodostunut tiivis ja persoonallinen kolmikko.

Daisy on isoäitinsä kasvattama suloisen viaton kiltti tyttö. Lääketiedettä opiskeleva Susan on ärhäkkä tapaus, jolta ei mielipiteitä tai kykyä niiden ilmaisemiseen puutu. Esther taas on vaatteita rakastava goottityttö, jolle opiskelu on täysin toissijainen asia.

Tykkäsin näistä sarjakuvista valtavasti. Lissa Tremainen (ensimmäisessä albumissa) ja Max Sarinin kuvitus (kaikissa muissa) on luontevaa ja ilmeikästä. Mitään yhtenäistä juonikuviota sarjassa ei ole, vaan pääasiassa seurataan erilaisia sattumuksia opiskelijatyttöjen elämässä. Näiden viiden ensimmäisen albumin aikana vierähtää se ensimmäinen yliopistovuosi ja käväistään kesäfestareilla. Sieltä muuten silmiin osui hauska pieni yksityiskohta! Selkeästi festarijoukossa on mukana suomalaisia ainakin yhden kynnysmaton verran!



Sarja jatkuu edelleen, mistä olen hyvin iloinen. Hymyilyttää ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa pääsen lukemaan lisää Giant Dayseja.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
WSOY 2017, 235s.
Suom. Taru Nyström


Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on raju kirja. Lukiessa en voinut olla vertailematta tätä Martina Haagin kirjaan Olin niin varma meistä, sillä molemmissa lähtöasetelma on sama: aivan tavallisena arkipäivänä aviomies ilmoittaa haluavansa erota. Kummassakin kirjassa miehellä on jo uusi suhde, mutta ei alkeellisintakaan aikomusta tai halua käydä eroa läpi vaimon kanssa.

Ferranten kirjassa Olga menee aivan pois tolaltaan. Arki ei pysy hallussa ja Olga on kaikin puolin hukassa. Edes lasten takia Olga ei pysty teeskentelemään, että kaikki olisi kunnossa. Mies ei ole jättänyt yhteystietojaan, eikä alkuun tunnu edes muistavan lastensa olemassaoloa.

Hylkäämisen päivät on hurja. Se on ruma ja rietas kertomus naisesta, jonka mieli hajoaa. Tunnetasolla tämä oli ristiriitainen lukukokemus: toisaalta tällaiset tunnemylläkät eivät voi jättää kylmäksi, toisaalta taas Olgan kykenemättömyys hakea tai pyytää edes alkeellista apua turhautti ja samalla etäännytti. Koko kirjassa ei tainnut olla yhtäkään hahmoa, josta olisin pitänyt. Edes perheen koira ei hellyttänyt.

Napoli-sarjaan verrattuna Hylkäämisen päivistä puuttuu lämpö, minkä toki selittää osittain jo aihepiiri. Taidokas kirja, vaikka jättikin jälkeensä lievän vastenmielisyyden tunteen.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Riskitön kokeilu

Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu
Stresa 2017, 110s.


Irmeli Westermarckin novellikokoelma Riskitön kokeilu on monipuolinen kokonaisuus. Kokoelman 17 novellissa liikutaan sekä kaukomailla että kotinurkissa. Napakoissa tarinoissa kurkistetaan muun muassa juuttuvaan hissiin, lähimarketin roskikseen, yökerhoon ja urheiluhallin pukuhuoneeseen.

Melko tasalaatuisesta kokoelmasta suosikikseni nousi Turnaus, jolle annan novellihaasteen konfliktipeukun. Oskua on koko pienen ikänsä kannustettu (ja painostettu) harrastusten pariin.
Salibandy on isälle paljon tärkeämpi juttu kuin Oskulle itselleen, mutta asiasta ei oikeastaan voi keskustella.

"Osku ihailee ja kadehtii Villeä, jonka kotona on rento meininki. Siellä saa chillailla tai pelata pleikkaa vaikka koko yön. Oskun vitutus kasvaa, kun hän miettii turnausta. Ainakin kaksi ottelua olisi pakko pelata, mutta jos päästään finaaliin, tulisi vähintään kuusi. Koko päivä menisi hallilla, eikä kavereita ehtisi tavata yhtään."

Oskun isä on niin hirveä, että Turnausta lukiessa teki mieli hakea Osku meille asumaan.

Westermarckin novelleissa viehätyin siihen, kuinka arkisista asioista saattaa hetkessä kasvaa vähän isompi tarina. Tai päin vastoin: joku merkittävältä tuntuva seikka onkin lopulta ihan mitätön.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.




Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!



Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)




Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.



Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 157s.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on suoraa, rehellistä ja kaunistelematonta puhetta masennuksesta. Saastamoinen kertoo oman tarinansa siitä, kuinka mieli sairastuu ja miten älyttömän hankalaa siihen on saada apua.

Tämä kirja kannattaa lukea jos olet itse joskus ollut masentunut, joku läheisesi on/on ollut masentunut tai et tunne ketään masennusta sairastavaa/sairastanutta.

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Saastamoinen kuvaa oivallisesti masentuneen mielen vääristyneitä ajatuskulkuja, jotka kuitenkin sairastuneelle itselleen ovat täysin loogisia ja perusteltuja. Kirja on toimiva yhdistelmä räävitöntä avautumista ja asiallista tietoa.

Erityisesti haluan kiittää Saastamoista siitä, kuinka hän ruotii Beck's Depression Inventory -kaavakkeen, jota käytetään yleisesti mittaamaan henkilön mahdollisen masennuksen vaikeusastetta. Tässä 21-kohtaisessa lomakkeessa vastaajan tulee valita aina neljästä vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten omaa tilannetta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin sellaisia, että jopa masentuneena tajuaa niiden älyttömyyden. Aikanaan neuvolantädille yritin selittää, etten tunnista itseäni vaihtoehdoista, jotka ovat yltiöpositiivinen, Ihaa, Ihaampi ja Ihaain. (Ehkä siksi masennukseni oli testin mukaan vaikeasti määriteltävä.)

Siinä vaiheessa, kun masentunut viimein hakee apua, sitä voi joutua odottamaan kauan. Jonot ovat pitkät, mutta jotenkin pitäisi vain jaksaa sinnitellä. Masennusta ymmärtämättömät kanssaihmiset jakavat hyödyttömiä neuvoja, kuinka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei masentunut sellaiseen kykene.

Depressiopäiväkirjat on sellainen kirja, josta riittäisi keskusteltavaa. Ylipäätään masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja ilman leimaamista.
Tämä on loistava ja tarpeellinen.