tiistai 27. syyskuuta 2016

Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä:
Anna mennä - Opas hauskempaan elämään
S&S 2016, 364s.

Kirjablogeissa parasta on lukuvinkit. Olin kyllä huomioinut Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskempaan elämään opastavan Anna mennä -kirjan olemassaolon jo aiemmin, mutta vasta Ompun bloggaus innosti lukemaan sen.

En oikein osaa mieltää itseäni feministiksi, vaikka tämän kirjan luettuani tajuan sellainen kuitenkin olevani. Hyvä niin. Mieluummin olen vahingossa feministi kuin tietoisesti en. Sukupuolten välinen tasa-arvo on aivan yhtä tavoiteltava asia kuin tasa-arvo millä muulla mittapuulla tahansa. Suomen armeija ei toimi tasa-arvoisesti niin kauan kuin se on yhdelle sukupuolelle pakollinen ja toiselle vapaaehtoinen. Sukupuolikiintiöiden idean ymmärrän, mutta en silti ole vakuuttunut kiintiöiden toimivuudesta. Samaan hengenvetoon myönnän ajoittain sortuvani sukupuolittuneisiin stereotypioihin: välillä tuskastun, kun lapseni ovat niin poikia ja isosiskokin voi vahvistaa, että etenkin teini-iässä yksi pahimmista käyttämistäni haukkumasanoista oli neiti.

Tässä kirjassa on ihan tolkuttoman paljon hyvää asiaa, joten tämä bloggaus on auttamatta ihan pintaraapaisu. Lukiessani törkin muistilappuja hyviin kohtiin niin paljon, että kirjan paksuus lähes tuplaantui.

Päällimmäisenä ja tärkeimpänä asiana haluan mainita kehtaamisen. Meidän kaikkien pitäisi kehdata ihan reilusti. Epäonnistuminen tai itsensä nolaaminen ei ole niin iso juttu, että sen pelossa kannattaisi jättää jokin (sillä hetkellä huikealta tuntuva) idea toteuttamatta. Tai jos nyt ei varsinaisesti suunnittele tekevänsä yhtään mitään, mutta huomaa silti joutuneensa hieman noloon tilanteeseen, niin mitäpä tuosta! Minulla on vähän taipumusta ajautua noloihin tilanteisiin. Jonkun aikaa voi nolottaa, kovastikin, mutta onpahan jotain kerrottavaa kavereille ja facebookiin päivitettävää. Kuten silloin, kun kiipesin koululla lauta-aidan yli nappaamaan kiinni parkkialueelle puikahtanutta kuopusta ja aita meni rikki siten että tein komean voltin aidan yläpienan päällä ja jäin lopulta roikkumaan siihen kuin laiskiainen ikään. Sain ihan hirveät mustelmat reisiin, mutta samalla saatoin ilahduttaa koko koulullista lapsia ja muutaman vanhempiakin.

Humalassahan sitä helposti rohkaistuu tekemään asioita, joita selvin päin ei ehkä tekisi. Minulle tulee helposti niin kammottava krapula, että en mielelläni hankkiudu kunnon humalatilaan. Onnekseni olen sen verran lapsekas, että voin kyllä heittäytyä monenlaisiin juttuihin ihan ilman ensimmäistäkään siideriä. Tämä Rosa Meriläisen huomio humalasta onkin toinen suosikkikohtani:


"Suora tie tylsään elämään on vaatia naisilta - ja itseltään - hyvää ja hallittua käytöstä joka hetki. Alkoholin voima on juuri siinä, että se auttaa meitä päästämään irti siitä, mikä on sopivaa. Moni meistä kun on joutunut lapsena luulemaan, että parasta olisi muuttua näkymättömäksi ja olla tekemättä mitään. Että toivottu ja hyvä käytös ei olekaan aktiivista ja riehakkaan iloista, vaan siivosti ja nätisti aloillaan oleskelua. Päänsä kiinni pitämistä ja oman persoonallisuutensa kaventamista. Ei kuulkaa ei sillä tavalla ihminen ja ihmisen elämä hauskaksi muutu!" (s. 41)

Vaikka en kannustakaan lisäämään juopottelua, liputan näyttävästi rennomman asenteen puolesta.

Milloin sinua on viimeksi kehuttu? Milloin viimeksi kehuit jotakuta toista? Meriläinen ja Särmä kannustavat kehumaan naisen päivässä. Kehuja on aina yleensä* mukava kuulla, joten miksipä emme ilahduttaisi kanssaihmisiä kehuilla aina kun siihen on aihetta.

* Synnytystapa-arvioissa lääkäri lähes hihkaisi "Täältähän mahtuisi vaikka mitä!", mikä luultavasti oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta mikä edelleen aiheuttaa minussa ristiriitaisen ja hieman kiusallisen olon.

Anna mennä on siitä erityisen ihana teos, että siinä ei edes yritetä olla aina oikeassa, vaan ihan ilomielin myönnetään, että toisinaan kuka tahansa lipsahtaa ajattelemaan vastoin perimmäisiä näkemyksiään. On aina jotenkin kiusallista tajuta, että vaikka en millään haluaisi myöntää arvostavani asiaa X, silti oikeastaan haluaisin itsekin sen. Itse en ole koskaan oppinut meikkaamaan. Hyvin pitkään vain tuhahtelin koko touhulle, mutta näin nuoruuden hehkeyden pikkuhiljaa haalistuttua ehostamistaidoille olisi kyllä käyttöä. Ja kyllä, itseään pitäisi totta kai rakastaa tai vähintäänkin arvostaa ihan sellaisenaan, mutta samaan aikaan useimmilla lienee nimetä muutama kohta, jotka kenties olisivat kivempia vähän toisenlaisina. Minä olen lyhyt ja tanakka. Useimmiten osaan olla ihan tyytyväinen ja ajattelen olevani kivan pehmeä. Joskus taas tuskittelen rumasti röllöttävää mahamakkaraa, tylsiä hiuksia, vinoja hampaita, vaivaisenluuta, rumia varpaita ja mitä kaikkia noita nyt on.

Ompun tavoin nostan vielä esiin selfiet. Särmä kirjoittaa aiheesta muun muassa näin:

"Kumma juttu. Se, että erityisesti nuoret naiset ovat omaksuneet selfie-kulttuurin, on monen mielestä a) paheksuttavaa ja b) pinnallista. Vertauksen vuoksi: esimerkiksi taidemaalarien omakuvia arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina. Kun nuori nainen tarttuu toimeen ja levittää kuvia itsestään, omakuvaaminen menee pilalle. Mikä siinä onkin, että kaikki mihin naiseus ja feminiinisyys jättää jälkensä, on heti alempiarvoista?" (s. 144)

Tässäkin kohtaa joudun omanapaisesti puhumaan taas itsestäni ja omista taustoistani. Meillä kotikotona ei otettu mitenkään jatkuvasti valokuvia ylipäätään mistään, mutta muutamilta aikuisilta opin sellaisen asenteen, että valokuvattavana oleminen on vaivaannuttavaa ja kuva tuskin edes onnistuisi, mikäli sellaisen joku näppäisi. En ole siis koskaan tuntenut oloani luontevaksi kameran edessä. Koulukuvissakin yritin viimeiseen asti pitää hampaat piilossa, vaikka kuvaaja nauratti niin että sieväksi hymyksi tarkoitetusta ilmeestä tuli jotain ihan muuta.

Viime jouluna sain lahjaksi älypuhelimen ja päätin että nytpä nappaan heti kivan selfien ja päivitän facebookiin profiilikuvan. Eipä kuulkaa ole mitään helppoa hommaa semmoinen selfien ottaminen! On hankalaa yrittää saada naamansa edes suurin piirtein kuvan keskelle, hymyillä, pitää silmät luonnollisesti auki ja painaa sitä nappia samaan aikaan. Vaikka minulla oli käytössä joku automaattinen kauneussuodatin, lopputulos on ihan kamalan vääristynyt. Ja vaikka se kuva on ihan kamala, silti sitä on helpompi esitellä ihmisille, kuin niitä harvoja selfieitä, joissa näytän omasta mielestäni kivalta. Jokin omituinen sisäinen solmu sanoo, että onnistuneen kuvan esittely vaikuttaisi kehujen kerjäämiseltä, kun taas se Quasimodo-kuva kirvoittaa hyvät naurut.

Ja jotta en vain puhuisi kehtaamisesta, tässä vielä ne kuvat. (Jotka jo kahdesti poistin, koska hävetti liikaa.)



Tästä bloggauksesta uhkaa tulla tolkuttoman pitkä, mutta vielä muutama asia.

Meriläisen kirjoittamassa Pieni synnytysopas -luvussa esitetään mielestäni mainio ajatus siitä, että "lapsen syntymäpäivä olkoon sinun synnytyspäiväsi." Ehdotin tätä miehelle, joka vain tuhahti pöyristyneesti. Mutta idean siemen on nyt kylvetty ja toivon, että kuopuksen syntymäpäivänä saan pari kiitoksen sanaan hyvästä pungerruksesta tai edes kynttilän puhallettavaksi.

Koska jostakin käsittämättömästä syystä kirjassa oli täysin ohitettu suonikohjut, koen tarpeelliseksi todeta, että väärin ohitettu! Suonikohjuistakin pitää puhua. Niistäkin tulee tehdä arkinen, olankohautuksella ohitettava asia. (Paitsi jos niistä on vaivaa, jolloin lääkäri ei saa kohautella olkiaan vaan hänen tulee operoida kivuliaat kohjut häiritsemästä elämää.)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Modern Romance

Aziz Ansari: Modern Romance
Penguin Audio, 2015
6 h 14 min.
Lukija: Aziz Ansari

Modern Romancen varasin joskus alkuvuodesta ja hyvä että varasin, sillä äänikirja on kovasti lainassa koko ajan. Minulle Aziz Ansari on tullut tutuksi Parks and Recreation -sarjan Tom Haverfordina. Ensisijaisesti valitsinkin tämän kirjan kuunneltavakseni puhtaasti tekijän perusteella: kirjan sisällöllä ei oikeastaan ollut mitään väliä.

Modern Romance on yllättävän asiapitoinen teos. Tässä perehdytään varsin kattavasti seurustelukumppanin etsintätapoihin ennen ja nyt. Yhdessä sosiologi Eric Klinenbergin kanssa Ansari on tehnyt laajan tutkimuksen, jossa on kartoitettu muun muassa sitä, mistä sitä potentiaalista kumppania etsitään. Siinä missä muutamia vuosikymmeniä sitten elämänkumppani on useimmiten löytynyt kirjaimellisesti melkein naapurista, nykyisin "tarjolla" on lähes koko maapallon väestö. Totta kai Ansarilla on humoristinen ote aiheeseen, mutta ei tätä mitenkään vitsinä ole tehty.

Vaikka aihe ei ole itselleni mitenkään ajankohtainen, se on eittämättä kiinnostava. Treffailukulttuuri on muuttunut hurjasti etenkin internetin myötä ja nykyisin erilaiset deittisivustot ja -sovellukset ovat merkittävä osa pariutumista. Modern Romancen ansiosta minäkin tiedän esimerkiksi Tinderin toimintaperiaatteen.

Äänikirja oli todella toimiva formaatti, vaikka muistiinpanoja siihen onkin mahdotonta tehdä. Ansari lukee totta kai hauskasti eläytyen, mikä pitää huolen siitä ettei pitkähkökään tilastokatsaus puuduta kuulijaa.

perjantai 23. syyskuuta 2016

The Paperboy

Pete Dexter: The Paperboy (1995)
Blackstone Audio, 2012, 10h 48 min
Lukija: Sean Runnette

The Paperboy kärsi aluksi siitä, että se on niin tyystin erilainen kuin edellinen kuuntelemani äänikirja, Beauty Queens. Kesti hyvän tovin, ennen kuin totuin Sean Runnetten rauhalliseen ja melko tasapaksuun ääneen, joka kylläkin sopii The Paperboyn tarinaan erittäin hyvin.

Kaksi nuorta toimittajaa, Ward Jansen ja Yardley Acheman, päättää selvittää onko paikallisen sheriffin murhasta kuolemaan tuomittu Hillary Van Wetter saanut sittenkään oikeudenmukaista tuomiota. Tapauksen tutkinnassa näyttää olevan paljon kyseenalaistettavaa ja yhteistyössä Van Wetterin kihlatun, nuoren Charlotte Bessin kanssa he ryhtyvät toimeen.

Tarinan kertojana on Jack, Wardin pari vuotta nuorempi pikkuveli. Jack toimii lähinnä kuskina ja yleisapulaisena, joka pääsee - tai joutuu - seuraamaan tapahtumia ja tutkimuksia hyvin läheltä, mutta kuitenkin pienen etäisyyden suojista. Tarina on mieleenpainuva yhdistelmä vähäeleisyyttä ja koko ajan tiivistyvää ahdistusta. Kaikki on niin ankeaa ja traagista ja jotenkin lohdutonta, että surin jo etukäteen etenkin Wardin ja Jackin kohtaloita, että mitenkähän huonosti asiat vielä ehtiikään mennä.

Ajallisesti tarina sijoittuu noin 60-luvulle, ehkä sinne alkupuoliskolle. Wardin homoseksuaalisuutta ei suoranaisesti käsitellä, siihen vain hienoisesti vihjaillaan. Suurin syy tähän taitaa olla se, ettei nuori Jack tunnu tajuavan koko asiaa.

The Paperboy on tunnetasolla raskas ja rankka tarina, joka on toteutettu hienovaraisesti ja taidolla.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
WSOY 2016, 317s.

Fintiaanien mailla on ensimmäinen tietokirja suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien yhteisistä jälkeläisistä. Kirja on paitsi todella mielenkiintoinen ja taidolla tehty, myös ulkoisesti näyttävä. Teksti on asiapitoista, mutta helppotajuista ja Meeri Koutaniemen valokuvat aivan mielettömän hienoja. En tahdo päästä yli edes tästä kansikuvasta, jossa rinnakkain poseeraavat fintiaaniveljekset näyttävät kerta kaikkiaan suomalaisilta. Asiatekstin lisäksi kirjassa on myös muutamia Katja Ketun kirjoittamia tarinoita, jotka ovat syntyneet intiaanitarustojen tai ihmiskohtaloiden inspiroimana.

Tietokirjan kirjoittaminen ei varmasti koskaan ole helppoa, mutta kun on lähdettävä liikkeelle ei-mistään, työtä on luonnollisesti tehtävä paljon. Kettu, Koutaniemi ja Seppälä ovatkin tehneet kolmen vuoden aikana useamman aineistonkeruu- ja kuvausmatkan fintiaanien maille. Fintiaani-nimitys (finndian) on näppärä ja kuvaava, mutta ei ole kaikkien mieleen. Siinä missä sana on suomen kielessä neutraali, sillä on joidenkin paikallisten mielestä negatiivinen, halveksiva sävy.

Suomalaisia ja intiaaneja yhdisti erityisesti luontosuhde ja sauna. Niin ja se, ettei alkoholi oikein sovi kummallekaan väestöryhmälle. Fintiaanit ovat olleet ja ovat osin edelleen hankalassa välissä siksi, että he eivät ole oikein kunnolla intiaaneja, mutta eivät valkoihoisiakaan.

Tuntuu, että tästä kirjasta olisi niin paljon sanottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Huomaan tuottavani harvinaisen tökeröä tekstiä, eikä tyyli tästä varmasti parane. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa lukemaan Fintiaanien mailla -teoksen ihan itse. Se on upea, kaikin tavoin.

En ollut hahmottanut reservaattien ankeutta aikaisemmin. Tiesin casinoista, jotka kuitenkin kuvittelin erittäin hulppeiksi ökypaikoiksi ja sitä kautta luulin reservaattienkin olevan suurin piirtein suomalaisten nukkumalähiöiden tasoa.

Pidin siitä, että kirjassa lähestytään fintiaaniutta ihmisten arjen kautta. Teokseen on haastateltu lukuisia fintiaaneja, jotka tulevat lukijalle tutuiksi ja tekevät siksi tiedon sisäistämisenkin helpommaksi. Konkreettiset esimerkit erilaisista tavoista ja perinteistä ovat aina mielenkiintoisempia, kuin pelkkä yleispätevä kuvaus samoista asioista.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Alppitähti x 2

 Yann: Alppitähti
Osa 1: Valentine
Osa 2: Sidonie
(La Pilote a L'Edelweiss,
1. Valentine & 2. Sidonie)
Apali Oy 2012 & 2013
Piirrokset: Romain Hugault
Suom. Ville Tuokko


Heti alkuun on todettava, että kun trilogiasta on saatavilla vain kaksi ensimmäistä osaa, jää tarina ja sitä kautta lukukokemuskin auttamatta vajaaksi. (Ehkä jostakin voisi löytyä viimeinen osa alkukielisenä, mutta kun en ymmärrä ranskaa, niin antaa olla.)

Alppitähti-sarja sijoittuu vuoteen 1917, pääasiassa Ranskan ja Saksan väliselle rintamalle. Henri Castillac on ihailtu taistelulentäjä, joka tuntuu kuitenkin lamaantuvan joka kerta kohdatessaan ilmassa alppitähden kuvalla koristellun saksalaiskoneen. Henrin kaksoisveli Alphonse on aikanaan erotettu lentäjäkoulutuksesta ja siirretty panssarivaunujoukkoihin. Tässä tarinassa lennellään ristiin rastiin, taistellaan, meuhkataan lomilla juottoloissa ja kiristetään halpamaisesti läheistä ihmistä.

Ihan ei ollut minun juttuni tämä Alppitähti. Vähän köykäisen tuntuinen tarina kulkee katkonaisesti, eikä henkilögalleriasta löydy oikein yhtään mukavaa ihmistä. Erityisesti Henri on kuvottavan itsekeskeinen tapaus.

Hugaultin piirrostyyli on ymmärtääkseni teknisesti tarkkaa, eli esimerkiksi lentokoneet ovat aitojen koneiden näköisiä. Väritys näyttää toteutetun tietokoneella, mikä periaatteessa näyttää hyvältä, mutta ei käytännössä tee oikeutta piirrostyölle. Esimerkiksi tulenlieskat leimuavat kyllä komeasti, mutta saavat kaiken ympärillään näyttämään liian... piirretyltä.

Suurin ongelma on kuitenkin se päätösosan puuttuminen. Näissä kahdessa albumissa viskellään kovasti erilaisia vihjeitä suuntaan jos kolmanteenkin, mutta lähes kaikki jää aivan avoimeksi. Etenkin hämmästelen toisen albumin viimeistä sivua, jonka ilmeisesti pitäisi merkitä jotain suurta, mutta mikä ei ainakaan minulle avautunut ollenkaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kamileen labyrintti

Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016, 85s.

Kamilee menettää viisivuotiaana kuulonsa kovan kuumeen seurauksena ja samalla hänen korvansa kasvavat valtavan suuriksi. Kamileen vanhemmat eivät ole kykeneviä hoitamaan tytärtään, joka kasvaakin enimmäkseen isoisänsä hoivissa auttaen tätä samalla lintukaupan hommissa. Yksi vakiasiakkaista on kolho Ruben, joka ostaa häiritsevän usein pitkäkoipisia suolintuja. Toinen asiakas taas on vanha mummo, joka puhua paapattaa Kamileelle ensirakkaudestaan, vaikka tietää ettei tyttö mitään kuulekaan.

Kamileen labyrintti oli hämmentävä lukukokemus. Oletin, että tämän lukemalla saisin jonkinlaisen näkemyksen siitä, millaista on olla kuuro. Sen sijaan tarina onkin vähän omituinen ja sekava tarina ongelmallisista ihmisistä ja hankalista perhesuhteista. Kovácsin karu ja rujo piirrostyylikään ei ole minun makuuni.

Ei tämä aivan minun makuuni ollut, mutta tulipahan tutustuttua.

torstai 15. syyskuuta 2016

Agatha: The Real Life of Agatha Christie

Anne Martinetti, Guillaume Lebeau & Alexandre Franc:
Agatha: The Real Life of Agatha Christie
SelfMadeHero 2014, 119s.

Agatha Christie oli hämmentävän tuottelias kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut ehkä kymmenen.  Christien tunnetuimmat hahmot Hercule Poirot ja neiti Marple tulivat tutuiksi tv-sarjoista, mutta itse kirjailijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään. Tiesin sen verran, että aikuisena hän katosi omasta halustaan joksikin aikaa ja että hän harrasti arkeologiaa.

Agatha: The Real Life of Agatha Christie on miellyttävästi piirretty elämäkerta Christiestä, aina lapsuudesta kuolemaan. Kuten sivumäärästä voi päätellä, mitenkään syväluotaava tai muuten pikkutarkka teos ei ole kyseessä. Enemmänkin ote on sellainen, että lukijalle esitetään välähdyksiä Christien elämästä.

En nyt tämän luettuanikaan voi väittää tuntevani Christietä kovin hyvin, mutta ainakin opin joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ihastuin sarjakuvan piirrostyyliin sekä siihen, että albumi on kauttaaltaan värillinen. Erittäin miellyttävä lukukokemus siis.