perjantai 3. heinäkuuta 2020

Giant Days 13 + Department of Mind-Blowing Theories

John Allison: Giant Days vol. 13
Boom! Box 2020, 120s.
Kuvitus: Max Sarin & John Allison

Olen odottanut Giant Daysin jatkoa kärsimättömänä, sillä minun on koko ajan vaikeampi löytää kiinnostavia sarjakuvia. Giant Days vol. 13 oli juuri sitä mitä tarvitsinkin: kaunista kynänjälkeä, tuttuja hahmoja ja sopivan höpsöä menoa.

Esther saa tässä albumissa paljon tilaa, mutta se ei minua haittaa. Tällä kertaa albumissa on muuten ihan paras Suomi-viittaus, sillä Estherillä on seitsemän sivun ajan päällään Belzebubs-paita! Minulle haastavinta oli lukea krikettiotteluosuutta, sillä en tunne peliä yhtään. Jotakin palloa piti heittää ja toisen lyödä ja sitten oli keppejä, joita ehkä yritettiin sillä pallolla kaataa. No, onneksi pelin säännöt eivät ehkä olleet se oleellisin osuus.

Ystävysten opinnot alkavat olla aivan lopuillaan, mutta onneksi sarja jatkuu vielä ainakin hetken.

-----------------------------------------------------------------------

Tom Gauld: Department of Mind-Blowing Theories
Canongate 2020, 160s.

Minä sitten rakastan Tom Gauldin minimalistista piirrostyyliä ja vähäeleistä huumoria. En ymmärrä tieteestä juuri mitään, mutta nämä yhden sivun sarjakuvat naurattivat joka tapauksessa todella paljon.

Mainio pieni sarjakuva-albumi, aivan kuten odotinkin.

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Jane - Eräs murha / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane - Eräs murha / Punaiset osat
S&S 2020 , 415s.
Suom. Kaijamari Sivill

Maggie Nelson ei koskaan tavannut tätiään Janea, joka murhattiin vuonna 1969. Janen murhan aikoihin samalla alueella oli murhattu kuusi muutakin nuorta naista. Tädin murha vaikutti kuitenkin, ihan ymmärrettävästi, myös Maggien elämään: isän ollessa poissa kotoa äiti rakensi barrikadeja ulko-oville, jotta kuulisi mahdollisen tunkeilijan tulon.

Jane - Eräs murha on proosarunomuotoinen katsaus Janeen. Yhdistämällä Janen päiväkirjamerkintöjä, lehtijuttuja ja muita dokumentteja, totta ja kuviteltua, Nelson onnistuu luomaan Janesta todellisen tuntuisen henkilön. Janen murhaillan tapahtumat muotoutuvat pienistä paloista, samoin Jane itse.

Punaiset osat taas on truecrimehenkinen katsaus, jossa Nelson ikään kuin raportoi tätinsä murhaoikeudenkäynnin etenemistä. Jane - Eräs murha -kirjan ilmestymisaikaan kävi nimittäin ilmi, että poliisilla oli epäilty, jota vastaan nostettiin murhasyyte.

Janen luin todella vauhdikkaasti, sillä runomuoto suorastaan hotkaisee lukijan sisäänsä. Ilmavasta tekstistä huokuu nuoruuden vimmaa, ja tuntuu kuin itse Jane kurkottaisi tekstin takaa lukijaa kohti. Punaiset osat tuntuikin sitten alkuun raskaalta luettavalta. Tekstiä täynnä olevat sivut pönöttivät siinä silmien edessä vaativina ja jotenkin liian massiivisina. Mutta onneksi sopeuduin ja lopulta Punaiset osatkin kääntyilivät vaivattomasti.

Kokonaisuus on huikea.
Janen kohtalo koskettaa ja Nelsonin huomiot esimerkiksi murhien uutisoinneista ovat karuja. En haluaisi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, kun sen taustalla on ihan oikea murha, mutta Nelsonin teksti on taidokasta joka tapauksessa.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Lukitut

Salla Simukka: Lukitut
Tammi 2020, 284s.

Viisikymmentä nuorta on suljettu vankilaan rikoksista, joita he eivät ole vielä tehneet, mutta joihin he todennäköisesti myöhemmin elämässään syyllistyvät. Jos he tunnustavat rikoksensa ja katuvat sitä riittävästi, he pääsevät pois vankilasta. Vankilassa ei ole henkilökuntaa, vaan nuoret hoitavat arjen askareet itse. Heitä toki valvotaan etänä kaiken aikaa. Tarina kulkee viiden nuoren kertomana, muut 45 jäävät enimmäkseen taustameluksi.

Odotin, että Lukitut olisi jännittävä vankilakertomus, johon sekoittuisi ehkä pakoaikeita ja jotain raadollista. Harmillisesti koin tarinan erittäin ihmissuhdepainotteiseksi. Ihmissuhdetarinoissa ei tietenkään ole mitään vikaa ja Lukituissa ne ovat kivasti monipuolisia, mutta tältä kirjalta odotin tosiaan toiminnallisempaa sisältöä.

Kirjan fontti on isokokoista ja lukeminen siksikin joutuisaa. Kertojat vaihtuvat selkeästi, eli lukiessa pysyy hyvin perillä siitä, kenen äänellä milloinkin puhutaan.

Minulle Lukitut oli pettymys, mutta ilman ennakko-odotuksia olisin varmasti tykännyt siitä enemmän.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Ugudibuu

Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975, 195s.

Ugudibuu löysi tiensä lukulistalleni, kun blogikaveri sitä kehuskeli muistaakseni Instagramissa.

Eletään 1970-luvun puoliväliä, Tampereella. Aivan yhtäkkiä ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Kaikki, paitsi kirjan kertoja Mari, tämän ystävät Tuulikki, Tyyne ja Tarja, sekä Tuulikin pikkusisko, Helinä. Aluksi kaikki ovat - ihan ymmärrettävästi - järkyttyneitä, säikähdyksissään ja peloissaankin. Miten on mahdollista, että muut vain lakkaavat olemasta? Ruumiita ei löydy, vain kuskitta jääneiden ajoneuvojen aiheuttamia autokasoja, hiljeneviä puhelinlinjoja ja omistajien hoitoa vaille jääneitä eläimiä.

Ugudibuu oli veikeä kirja!
Rakastan selviytymistarinoita, joissa ihmisten täytyy ehkä vähän heikoilla tiedoilla ja taidoilla yrittää keksiä keinot pärjätä ilman sähkön ja juoksevan veden kaltaisia mukavuuksia. Kirjan naiset ryhtyvät alkujärkytyksen jälkeen topakasti hommiin, ainakin suurin osa heistä. Sen sijaan, että he asettuisivat jollekin läheiselle maatilalle, jossa karjalle olisi jo valmiiksi omat tilat ja laitumet, viisikko ottaa käyttöönsä hulppean rivitalon, jonka parkettiin he sinnikkäästi hakkaavat kouruja eläinten ulosteille. En ehkä aivan tajunnut, kuinka suuresta rivitalosta oli kyse, mutta selvästi valtavasta, sillä niin käsittämättömän määrän tavaraa flyygeleistä ruokatarvikkeisiin naiset sinne rahtaavat.

Hihittelin lukiessani kirjan kielelle, joka on selvästi aikansa nuorisokieltä. Se on ihastuttavan ilmaisuvoimaista ja vinkeää, sellaista josta tulee hyvälle tuulelle.

Sitten seuraa juonipaljastus, joten seuraava kappale kannattaa hypätä yli, jos sellaiselta haluaa välttyä:
Tässä kirjassa oli ehkä hillittömin seksikohtauskuvaus, mihin olen törmännyt!! Ensinnäkin jo se, että toiminta alkaa sanoilla "Minä tahtoisin olla sukupuoliyhteydessä sinun kanssasi" sai minut hymyilemään harvinaisen leveästi. Ja kun itse aktia kuvataan hamsteri-vertausten kautta, niin kyllä siinä posket kipeytyivät. Mahtavaa! :D
Juonipaljastus päättyy tähän.

Ugudibuu on monellakin tapaa aikansa kuva. Kielen jo mainitsinkin, mutta etenkin Helinän asenteissa syntipuheineen ja lesbokammoineen on sellaista vanhakantaisuutta, joka tänä päivänä tuntuu varsin hätkähdyttävältä.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Sarjakuvia

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa
Sammakko 2020, 183s.
Suom. Seppo Lahtinen

Moa Romanovan ilmeisesti omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi, Paniikkiprinsessa, ei ollut oikein minun juttuni. Moa-niminen päähenkilö on erittäin ahdistunut ja kärsii toistuvasti paniikkikohtauksista, joita päihteet eivät ainakaan helpota. Moa tapaa Tinderissä 53-vuotiaan tv-tähden, joka haluaa ryhtyä Moan mesenaatiksi ja olla tämän tukena, ehkä taka-ajatuksin.

Romanovan piirrostyyli ei vedonnut minuun oikeastaan ollenkaan. Ihmisillä on tosi pienet päät ja jostakin syystä tämä häiritsi minua ihan liikaa. Noin muutenkin tarina jäi etäiseksi, eikä koskettanut.

------------------------------------------------------

Elia Anie: Pahat pingviinit
Sammakko 2010, 96s.
Suom. Seppo Lahtinen

Sain äitienpäivälahjaksi Pahat pingviinit -sarjakuvan. Tai oikeastaan nämä eivät ole sarjakuvia, vaan tällaisia yhden sivun, useimmiten yhden kuvan mittaisia vitsejä.

Nämä pingviinit ovat todella pahoja!
Ei se kuulkaa ollut käärme, joka paratiisissa tuputti omenaa, vaan paha pingviini!
Kuka vetää vessan silloin kun joku on suihkussa? No paha pingviini, tietysti.
Nämä ovat toki kesyjä esimerkkejä pahojen pingviinien tekosista.

Kirjan lukaisee hetkessä, mutta ei se mitään. Jutut ovat kamalia, kuten kuuluukin.

------------------------------------------------------

Jukka-Petteri Eronen & Viljami Vaskonen:
Lintu Mustasiipi
August von Essenin seikkailut
Arktinen Banaani 2013, 104s.

Lintu Mustasiipi  on kököttänyt kirjahyllyssäni ikuisuuden. Nyt sen viimein luin ja vaikka pääsääntöisesti pidin albumin piirrostyylistä, jokin tässä töksähteli.

Tarina on kovin sirpaleinen, eivätkä lentäjäsankari August von Essenin seikkailut saa kunnolla tuulta siipiensä alle. Pieni kirjanen tuntuu olevan vain sarja toisiinsa löyhästi liittyviä kohtauksia, joiden aikana hahmot eivät pääse kehittymään mihinkään suuntaan.

torstai 18. kesäkuuta 2020

Tinasotamiehet

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020, 397s.

Jos joku suosittelisi minulle luettavaksi kirjaa, joka sijoittuu historiaan, mutta johon sekoittuisi myös kaukainen tulevaisuus; jossa olisi androideja ja Merlin; taikuutta, kieroilua ja rakkautta, en varmastikaan olisi kovin innokas ryhtymään lukupuuhiin.

Jollakin ihmeen tavalla - taikuudella? - Anniina Mikama on onnistunut luomaan käsittämättömän upean trilogian, jossa kaikki nuo ja monet muutkin seikat yhdistyvät.

Professori saa kirjeen vanhalta tuttavaltaan Lontoosta ja tuota pikaa hän, Tom ja Mina ovat jo laivamatkalla suurkaupunkiin - Tinasotamies seuraa perässä seuraavalla laivalla. Minaa ahdistaa tunteet Tomia kohtaan, sillä yhteinen tulevaisuus näyttää mahdottomalta. Tomin ja Minan upea taikashow on menestys, mutta se houkuttelee paikalle myös erittäin epätoivottuja vieraita.

Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogiassa on kaikki kohdallaan. Teksti on sulavaa, henkilöhahmot kiinnostavia, tapahtumat jännittäviä ja miljööt viimeisen päälle mietittyjä. Tykkäsin niin paljon, että tilasin sarjan aiemmat osat omaan hyllyyn.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Armonvuosi

Kim Liggett: Armonvuosi
Karisto 2020, 376s.
Suom. Leena Ojalatva

Tierney ei tunne itseään maagiseksi tai muutenkaan erikoiseksi. Silti hänen on muiden nuorten naisten lailla lähdettävä eristyksiin armonvuoden ajaksi. Armonvuoden tapahtumista ei puhuta, mutta sen aikana tytöt joko pääsevät eroon taikavoimistaan tai alistuvat niille, eivätkä koskaan palaa. Armonvuosi ei ole helppo, siitä ovat merkkinä vanhempien naisten lukuisat rujot arvet, puuttuvat sormet tai muut karut ruhjeet.

Kun tytöt saatellaan aidatulle alueelle ja portti suljetaan, meno äityy julmaksi hyvin nopeasti. Alueen ulkopuolella vaanivat metsästäjät, joille yhdenkin tytön saalistaminen takaisi runsaskätisen palkkion. Tierney on joutunut jo ennen matkaa erään tytön silmätikuksi, eikä hänelle jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää leiri, jossa muut tytöt majailevat.

Armonvuosi on koukuttava ja vauhdikas dystopia. Pidin siitä paljon, vaikka odotinkin jotain feministisempää sisältöä. Olisin myös kaivannut enemmän tietoa siitä, mistä uskomus tyttöjen maagisiin voimiin oli lähtöisin. Uskottavuus ei toki ole dystopialle lähtökohtaisesti tarpeen, mutta Tierneyn hahmo oli mielestäni vähän turhan tietämätön. Kun hän kerran oli saanut elää varsin vapaasti ennen armonvuottaan, (monen mielestä hänen isänsä kasvatti Tierneytä kuin poikaa), niin kuinka hän oli niin autuaan tietämätön siitä, mitä omassa perheessä oli meneillään?

No, ei tämä täydellinen kirja ole, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.