maanantai 19. marraskuuta 2018

7 veljestä: 20 vuotta Rähinää

Mikko Aaltonen: 7 veljestä: 20 vuotta Rähinää
Otava 2018, 9h 32min.
Lukija: Markus Niemi


Minulla on ollut suhde suomiräppiin yhtä kauan kuin mieheeni. Olen niitä, jotka ensimmäistä kertaa vakavasti tehtyä suomiräppiä kuullessaan tuhahtelivat ja puistelivat päitään, että voi hyvänen aika nyt taas. Mutta sitten tuli tämä mies, joka kuunteli myös suomiräppiä ja sai minutkin kuulemaan siinä paljon hyvää. Tunnustan kyllä, että enemmän sielunsisaruutta löydän toisenlaisesta musiikista, mutta viime kerralla kun lasten kanssa mummulaan ajelin, niin kuunneltiin Maija Vilkkumaan lisäksi Timo Pieni Huijausta.

Kuuntelin tämän Rähinän 20-vuotishistoriikin enimmäkseen junassa matkalla kirjamessuille ja sieltä kotiin. Mitään muistiinpanoja ei tullut tehtyä ja aikaa on hurahtanut jo reilu viikko, joten kovin vähän kirjasta enää muistankaan.

Alunperin Rähinä-jengin muodostivat Elastinen, Iso-H, Asa, Uniikki, Tasis, Andu ja Jussi Valuutta. Osa on edelleen esiintyviä rap-artisteja, osa on keskittynyt enemmän musiikin tekemiseen, osa taas vetäytynyt koko skenestä taka-alalle. Ja uusiakin "jengiläisiä" on tullut, tietysti.

Teksti on vuoroin yleistä kerrontaa, vuoroin Rähinäläisten lyhyitä muisteloita. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että kova oli into ja motivaatio ja taidotkin kehittyivät nopeasti. On tehty virheitä ja opittu niistä, kasvettu ylipäätään teineistä aikuisiksi.

Ihan mielenkiintoinen teos, vaikka ei hirveästi muistikuvia jättänytkään.

---

Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Tässä kohtaa vuotta ja lukuhaastetta piti laskea rima jo maan tasalle. Toki tässä kirjassa puhutaan muustakin musiikista kuin Rähinä-jengin omasta tuotannosta, mutta silti.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Tandem-kentauri

Markus Kajo: Tandem-kentauri
eli Kettusen jo mones kirja
Docendo 2018, 221s.

Useinhan käy niin, että jos juttelee toisenlaista murretta puhuvan henkilön kanssa, se murre ottaa ja tarttuu omaan puheeseen. Samaten käy joskus kirjojen kielen kanssa. Esimerkiksi Mielensäpahoittajan puhetapa kyllä ei -rakenteineen jää helposti päälle. Myös Kettusen sanailu on sellaista tarttuvaa, että bloggaaja saa ihan tosissaan keskittyä kirjoittamaan omalla tavalla eikä sen toisen.

Markus Kajoa en ole nähnyt televisiossa aikoihin, mikä tosin voi johtua ensisijaisesti siitä, että en katso telkkarista muuta kuin Vain elämää, enkä sitäkään jaksanut tänä syksynä katsoa joka kerta. Onneksi on silti näitä kirjoja, joita lukemalla voi pysähtyä itsekin miettimään erilaisia asioita, kuten nyt vaikka juuri tätä tandem-kentauria. Tandem-kentauri eroaa tavallisesta kentaurista siten, että sillä on kaksi kappaletta sitä ihmisosaa: toinen perinteisellä paikalla ja toinen takajalkojen päällä. Niin sehän on tosi mielenkiintoinen otus! Kumpi niistä saa määrätä jaloista ja miten ne pääsevät yhteisymmärrykseen vaikka kävelynopeudesta tai siitä milloin istutaan tai vaikka hypätään? Varsinkin hyppäämisestä pitäisi varmasti sopia hyvissä ajoin, koska se taka-kentaurihan sen ponnistuksen joutuisi  molempien puolesta suorittamaan. Että jos etummainen näkee esteen, niin hyvissä ajoin pitäisi ymmärtää takana olevaa (jonka näköesteenä itse koko ajan on) varoittaa. Ja monia muitakin haasteita tandem-kentaureilla on, omia ja vaikkapa tielainsäädännöllisiä.

Jos haluat kirjaa lukemalla tulla hyvälle mielelle, niin suosittelen lukemaan mieluummin tämän kuin jonkun muun kirjan. Vaikka useimmat jutut ovat hassuja ja nokkelia, löytyy kansien välistä ja kansipaperin takaa myös tärkeää asiaa aivoinfarktista ja sen oireiden tunnistamisesta. Että jos huumorintaju olisi erilainen, niin silti tulisi kerrattua äärimmäisen tärkeitä asioita.

torstai 15. marraskuuta 2018

K15: Salaisuuksia

Jyri Paretskoi: K15: Salaisuuksia
Otava 2018, 94s.


Kesälomalla hekottelin ääneen Jyri Paretskoin K15-sarjan aloitusosalle, jossa puhutaan asioista, joista ei yleensä puhuta. Ainakaan kirjoissa.

Sarjan toinen osa, Salaisuuksia, ilmestyi ilahduttavan nopeasti ja naurattikin mukavasti.

Aina asioista suoraan puhuvan Ronin syntymäpäivät lähestyvät ja hän odottaa kaikkein eniten äitinsä viimeinkin kertovan tiettyjä asioita. Nikolla on rakkaushaasteita, sillä hän on ihastunut Saraan, eikä oikein tiedä, miten asiasta pitäisi kertoa Saralle.

Teksti soljuu vaivattomasti ja ainakin näin teini-iän aikoja sitten ohittaneen lukijan näkökulmasta myös erittäin uskottavana. Että ihan hyvin voisin kuvitella jonkun ihan oikean teinin puhuvan juuri tämmöisillä sanoilla ja ehkä jopa tällaisia asioita (vaikka tuskin juuri minulle kertoisikaan juuri näitä juttuja). Itse jos yrittäisi teinikeskusteluja kirjoittaa, niin ei menisi täydestä kehenkään, vaikka olisin itse ihan että nyt tuli eri kiva ja aito tästä!

Jos haluat kirjalahjoa vähän tai ei lainkaan lukevaa teiniä, niin tästä sarjasta hän todennäköisesti lukee muutakin kuin kansitekstit!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Hirviöasiakaspalvelu

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016, 33s.

Hirviöasiakaspalvelusta olen kuullut paljon hyvää ja ilahduin kovasti, kun sain sen nyt kirjamessureissulla hankituksi. Lukeminen toki ilahdutti vielä enemmän, sillä nämä sadan sanan raapaleet ovat  loistavia.

Jos on työskennellyt minkäänlaisessa asiakaspalvelussa, sitä tietää että asiakastilanteet voivat olla hyvinkin yllättäviä. Hirviöasiakaspalvelussa ongelmat ovat luonnollisesti vielä monipuolisempia. Nupposen raapaleet ovat enimmäkseen litteroituja puhelimessa tai chatissa käytyjä vuoropuheluita hirviöasiakaspalvelun työntekijän ja asiakkaan välillä. Raudanlujalla ammattitaidolla hirviöasiakaspalvelussa osataan neuvoa kuinka toimia esimerkiksi medusan kivetettyä Salli-tädin, kuka omistaa feenikslinnun ja millainen demonivakuutus sopisi juuri sinun tarpeisiisi.

Lukija pääsee seuraamaan myös paria  hirviöasiakaspalvelun työntekijöiden tauolla käymää keskustelua, jotka muistuttavat kyllä paljon mitä tahansa kahvihuonekeskustelua, mutta ovat nekin vähän erikoisempia.

Tykästyin Hirviöasiakaspalveluun kovasti. Jutut ovat lyhyitä, mutta silti ihan ehjiä ja toimivia. Tiiviissä vuoropuheluissa vitsi pysyy tuoreena ja terävänä, mikä on tietysti lukijan etu. Erityismaininta vielä J.S. Meresmaan suunnittelemalle kannelle, jossa komeilee ylväs kotka (tai joku tarunhohtoisempi siivekäs) näpsäkkä mikrofoni-kuuloke-yhdistelmä päässään.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018, 267s.


Marraskuussa 1891 Ylöjärven Sunilan kylässä, Lauhan torpassa alkaa tapahtua kummia. Ensin ulko-ovi paiskautuu auki ja kiinni omia aikojaan, kohta jo tavarat liikkuvat itsekseen kuin niillä olisi oma tahto. Torpparipariskunta Manu ja Lahja, sekä heidän keuhkotautia sairastava Hertta-piikansa ovat tietenkin kauhuissaan. Kyläläisiä kokoontuu torppaan outouksia seuraamaan (ja juopottelemaan), eikä tapahtumille löydetä helppoja selityksiä. Läheisen kartanon ottopoika, Tampereella lehtimiehenä työskentelevä Hugo Untamo, lähetetään tekemään juttua torpan tapahtumista ja kerrottavaa kyllä riittää.

Päivi Alasalmen Riivatut vei mukanaan heti ensi sivuilta lähtien. Kerronta on uskottavalla tavalla vanhahtavaa olematta tippaakaan kankeaa tai raskasta. Kuten olen monesti ennenkin kertonut, olen ihan hirveä jänishousu ja pelästyn todella helposti, joten kukaan ei varmasti ylläty siitä, että pelkäsin Riivattuja lukiessa aika tavalla. Vielä enemmän hirvitti siinä vaiheessa, kun minulle selvisi kirjan saaneen inspiraationsa Ylöjärvellä 1885 oikeasti sattuneesta selittämättömäksi jääneestä tapahtumasarjasta.

Luonnollisesti mahdollisen räyhähengen tekoset ovat keskeisessä roolissa, mutta mielenkiintoiseksi osoittautuvat myös kyläläisten suhteet toisiinsa sekä lukuisat juorut. Selityksiä tapahtumille etsitään aktiivisesti ja käsitelläänpä asiaa myös käräjillä.

Tunnelma on läpi kirjan ihanan epämiellyttävä ja loppukohtaus kruunaa mainion kokonaisuuden.




lauantai 10. marraskuuta 2018

Subdimensionaalinen portti

Wolf Kankare: Subdimensionaalinen portti
Suuri Kurpitsa 2018, 215s.

Olen kovasti kaipaillut uusia sarjakuvatuttavuuksia ja kiinnostuin tästä Wolf Kankareen uudesta albumista heti sen nähtyäni. Subdimensionaalinen portti on kyllä nimetty sillä tavalla, etten osannut nimestä päätellä yhtään mitään, mutta piirrostyyliä kurkattuani päätin, että tämän luen.

Ja niin luin.

Eelis on - tai ainakin tuntee olevansa - aina sivullinen. Kun muilta udellaan ihastusten nimiä, Eelikseltä ei kysytä. Eelis itse tietää tykkäävänsä pojista, mutta hän ei ole aivan varma, tietävätkö muutkin. Sosiaalisissa tilanteissa hieman syrjään vetäytyvä ja varovainen Eelis elää vahvasti mielikuvituksessaan, mutta yrittää kyllä lähestyä muita myös oikeasti. Kaverisuhteiden luominen, muista suhteista puhumattakaan, on kuitenkin haastavaa.

Eelikselle esitellään subdimensionaalinen portti, josta kulkemalla jokin asia muuttuu. Vai muuttuuko?

Kankareen piirrostyyli ja sarjakuva-albumin nelivärikuvitus toimivat loistavasti. Kynä on selvästi viihtynyt työssään, sillä lopputulos on todella sulavaa katseltavaa. En voi väittää ymmärtäneeni subdimensionaalisen portin roolia, mutta ei haittaa, sillä kokonaisuus on joka tapauksessa todella toimiva. Upeaa työtä!

torstai 8. marraskuuta 2018

Unten puutarha

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja
Tammi 2018, 245s.
Kuvitus: Laura Haapamäki


Olen lukenut vuosia sitten lapsille iltasatuna Päivi Alasalmen kolme satukirjaa Turhamainen aasi, Kultainen Kissanpentu ja Prinsessä Rämäpää. Kaikista on jäänyt hyvät muistot, sillä Alasalmi on noissa saduissa yhdistellyt hauskasti satujen perinteisiä elementtejä ja ihan uusia oivalluksia.

Unten puutarha ja muita satuja on hieman erilainen satukokoelma. Toisin kuin aiemmissa Alasalmen satukirjoissa, tässä sadut lomittuvat toisiinsa ja onpa nimitarinalla pituuttakin melkein pienoisromaanin verran. Tämä on myös aikaisempia perinteisempi kokonaisuus.

Jossakin kaukana idässä, vuoristoseudulla, on pieni syrjäinen kylä, jossa asuvat muun muassa Mena ja Nuna. Kaksoset käyvät pienen pientä kyläkoulua ja tutkiskelevat mielellään lähialueita. Erään metsäretken aikana tapahtuu jotakin sellaista, ettei Nuna enää voi kävellä. Lääkäri suosittelee Nunan kuljettamista kaupunkiin, jonka erikoisessa sairaalassa hoidetaan vain yhtä potilasta kerrallaan. Mena haluaa jäädä sisarensa seurassa ja hyvin nopeasti sairaalaa ympäröivästä Unten puutarhasta alkaa paljastua erikoisia asioita.

Jälleen kerran nautimme Alasalmen saduista. Menan ja Nunan kotikylä on sympaattinen ja tietysti kuin luotu satumaisten juttujen tapahtumapaikaksi. Unten puutarha on toki vielä taianomaisempi kaikessa salaperäisyydessään. Suosikkihahmoksemme muodostui Unten puutarhassa maleksiva valkoinen kissa, joka on toisaalta mainio apuri ja toisaalta taas ihan liikaa vatsansa vietävissä. Etenkin kirjan pitkää nimitarinaa lukiessa iltasatutuokio tuntui aina loppuvan liian aikaisin, kun aina vähintään yksi lapsi olisi halunnut kuunnella vielä lisää.

Kuvitus sopii tarinaan todella hyvin, mutta enemmänkin niitä olisi saanut olla.