tiistai 17. syyskuuta 2019

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kaapin henki

Laura Honkasalo: Kaapin henki
Tavaravaivaisen tunnustuksia
Kirjapaja 2019, 244s.


Olen lukenut muutaman siivousoppaan ja aloittanut useammankin kerran ylimääräisen tavaran karsimisprojektin, mutta koti näyttää edelleen aivan yhtä ruuhkaiselta kuin aikaisemminkin.

Laura Honkasalon Kaapin henki -kirjassa ei anneta siivousvinkkejä tai syyllistetä vanhojen, muiden silmissä ehkä hyvinkin omituisten esineiden säilyttämisestä. Näiden sijaan Honkasalo pohtii lukuisten esimerkkien kautta omaa suhtautumistaan tavaroihin ja tarjoaa samalla lukijalle vähintäänkin vertaistukea.

En koe olevani mikään shoppailijatyyppi. Kuvittelen, että "normaalisti" ostan niukasti ja harkiten, mutta ajoittain minut valtaa jokin omituinen hankintapuuska, jolloin tulee ostettua paljon kaikenlaista. Yleensä onneksi tarpeellista, mutta paljon myös ei-niin-välttämättömiä juttuja. Joskus onnistun karsimaan tavaroiden määrää, mutta pysyväisvaikutuksia en ole saavuttanut. Esimerkiksi keventyneet kirjahyllyt tuppaavat täyttymään äärimmilleen hämmästyttävän nopeasti.

Kaapin henkeä lukiessa tuli vastaan todella monia asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästä. Minullakin oli Fabuland-legoja, joista pidin todella paljon! Tai oikeastaan niitä ukkeleita oli vain yksi, Kalevi-karhu, jolla oli autokorjaamo. Rakastan muistivihkoja, kyniä ja kirjepapereita, vaikka juuri millekään niistä minulla ei ole nykyisin mitään käyttöä. Haalin postikortteja, joita en raaski lähettää, koska postimaksut ovat niin korkeat. Minkäänlaisia käsitöitä en ole tehnyt pian vuoteen, mutta en ole silti saanut laitettua kiertoon kaapissa marinoituvia lankoja ja kangasnyttyröitä. Säilön kummallisia muistoesineitä, joiden arvo ei varmasti avaudu kenellekään muulle. Kiinnyn joihinkin esineisiin erikoisen paljon ja toisinaan kaivan kaapin perältä käyttöön ne kaikkein vanhimmat lautaset, etteivät ne kokisi oloaan unohdetuiksi.

Kaapin henki on lämminhenkinen ja sympaattinen kirja, joka ei patista käytännössä tekemään yhtään mitään, mutta antaa ystävällisellä tavalla ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kesän sarjakuvia

Lukujumittamiseni on koskenut myös sarjakuvia, mutta jonkin verran niitäkin on tullut luettua. Tässä pikakatsaus niihin:

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Sammakko 2019, 139s.
Suom. Helena Kulmala

Liv Strömquistin aiemmat albumit ovat olleet loistavia ja luonnollisesti odotin samaa tasoa tältä Einsteinin vaimoltakin. Mutta nyt ei kyllä vakuuttanut. Kirjan tarinat ovat jotenkin liian sekalaisia ja jäävät turhauttavan pinnallisiksi.

Pettymys, mutta kansikuva on kyllä loistava.







---------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 5 ja 6
Punainen jättiläinen 2019
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan viides osa tuntui vähän tylsältä väliosalta, mutta kuudennessa osassa meno onkin jo aivan toisenlainen.

Satoru saa selville murhaajan henkilöllisyyden, mutta joutuu välittömästi itse hengenvaaraan. Silloin kun takaumaa toivoisi, sitä ei tulekaan ja Satoru joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen takaisin.

---------------------------------------------------------


Hanna Gustavsson: Yölapsi
Sammakko 2019, 188s.
Suom. Elias Lahtinen

14-vuotias Ingrid haluaa olla rauhassa, katsoa pornoa ja masturboida. Myös musiikki kiinnostaa, koulu ei niinkään.

Hanna Gustavssonin esikoisalbumi Yölapsi on piirrosjäljeltään karuhkon rosoinen, mutta tyyli sopii kyllä oivallisesti tarinaan. Tarinaa ei voi mieltää kasvukertomukseksi, sillä Ingridissä ei ole havaittavissa kasvua.


En osaa tarkasti sanoa mikä tässä tökki, mutta selkeästi se jokin oli Ingridissä itsessään.





---------------------------------------------------------


Mariko Tamaki: Laura Dean
Keeps Breaking Up with Me
First Second 2019, 289s.
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me kertoo epäterveestä on-off-suhteesta, jossa toinen kärsii kun toinen huitelee menemään miten lystää. Hankala "parisuhde" vie paljon energiaa ja huomiota, jopa niin paljon, ettei muille ystäville tahdo löytyä aikaa.

Tarina on hyvin todentuntuinen ja uskottava. Vaikka tässä kirjassa pariskunnan molemmat osapuolet ovat naisia, ongelmat ja kipukohdat pätevät myös toisenlaisiin pariskuntiin.

Sivusta tai jälkeenpäin on helppo huudella ohjeita, pudistella päätään ja kehottaa irtautumaan huonosta suhteesta. Tunteet eivät vain ole niin helposti muokattavissa, vaikka järki sanoisikin muuta kuin sydän.



---------------------------------------------------------

Kaoru Mori: Aron morsiamet 11
Punainen jättiläinen 2019, 192s.
Suom. Antti Valkama

Minulta oli mennyt ohi tiedotukset Aron morsianten uudesta osasta, mutta onneksi huomasin sen kaupan lehtihyllyssä.

Tässä osassa ainoa negatiivinen asia on se, että tässä keskitytään Smithin ja Talasin tarinaan: kuinka Talas pääsi aavikolta Ankaraan ja jatkuuko heidän matkansa yhdessä vai omia teitään. Pienenä sivutarinana kerrotaan Smithin taskukellon tarina.

Piirrostyyli on yhtä ihastuttavan yltäkylläistä kuin aiemminkin.





---------------------------------------------------------

Thi Bui: The Best We Could Do
Abrams ComicArts 2018, 329s.

The Best We Could Do kertoo Thi Buin perheen tarinan siitä, kuinka Vietnamilaisperhe päätyi venepakolaisina Amerikkaan.

Tarina on totta kai mielenkiintoinen ja Thi Buin piirrostyyli on mielestäni hieno. Kerronnallisesti en vain oikein viihtynyt tämän kirjan parissa. Ihan niinkin pieni yksityiskohta kuin Buin ja hänen sisarustensa syntymien kuvaaminen sekalaisessa aikajärjestyksessä tuntui väärältä ratkaisulta.

Maltillinen värimaailma sopii kertomukseen täydellisesti.

tiistai 27. elokuuta 2019

Giant Days vol.10

John Allison: Giant Days vol. 10
Boom! Box 2019, 112s.

Olen hehkutellut Giant Days -sarjaa marraskuusta 2017 ja jatkan samalla linjalla edelleen. En ole läheskään ainoa, joka sarjan parissa viihtyy, sillä Giant Days voitti äskettäin kaksi Eisner palkintoa! (Best Continuing Series ja Best Humor Publication) Muutamaan otteeseen sarjan kirjoista blogatessa olen hihkunut pienistä Suomi-viitteistä, mutta vasta Eisner palkinto -uutisista minulle selvisi, että yksi sarjan kuvittajista, Max Sarin, on suomalainen. Noloa, etten tiennyt tätä aiemmin!

No, tässä kymmenennessä albumissa Daisylla menee suksen ristiin isoäitinsä kanssa, Esther yrittää normalisoida välejään Ediin ja Susan ei tahdo millään sopeutua uuteen, McGrawn valitsemaan asuntoon. Muitakin juttuja tapahtuu, sopivassa suhteessa.

Edelleen viihdyn näiden nuorten parissa loistavasti. Tämän kokoelman tarinoista kaksi on Max Sarinin ja toiset kaksi Julia Madrigalin kuvittamaa. Sarinin piirrostyyli on minun silmilleni se miellyttävin, albumeiden kansikuvistakin tuttu. Madrigalkin piirtää hyvin, mutta mielestäni hän ei aivan tavoita hahmojen ilmeikkyyttä.


torstai 22. elokuuta 2019

Vesta-Linnea ja kaverit

Tove Appelgren: Vesta-Linnea ja kaverit
Tammi 2019, 40s.
Suom. Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen

Vesta-Linnea ei osaa keskittyä mihinkään, sillä hän odottaa puhelua Mindyltä. Mindy on luvannut soittaa heti koulun jälkeen ja Vesta-Linnea odottaa innoissaan yhteisiä leikkejä. Mutta puhelin ei soi, ei vaikka sitä kuinka tuijottaa. Odottaminen on jännittävää, mutta myös hermostuttavaa. Miksi Mindy ei soita tai lähetä viestiä? Onko Vesta-Linneassa jokin vika, jonka vuoksi Mindy ei halua olla hänen kanssaan?

Vesta-Linnea ja kaverit on lämminhenkinen tarina kaverisuhteista. Joskus on vaikea muistaa arvostaa vanhoja tuttuja asioita, kun jotakin uutta ja houkuttelevaa saattaisi olla tarjolla. Ystävyydessä on kuitenkin tärkeää pitää kiinni annetuista lupauksista ja yhdessä sovituista asioista. Pienenkin lupauksen pettäminen satuttaa toista.

Näin koulujen äskettäin alettua kaverijutut ovat erityisen ajankohtaisia. Meidän perheessä kaksi kolmesta lapsesta aloitti enemmän tai vähemmän uudessa ryhmässä, joten kaverikuviot ovat jo senkin puolesta olleet pinnalla. Vesta-Linnea ja kaverit sopikin erityisen hyvin tuoreen ekaluokkalaisen luettavaksi.

lauantai 17. elokuuta 2019

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
(Fresh Complaint, 2017)
Otava 2019, 296s.
Suom. Arto Schroderus

Luin Jeffrey Eugenideksen (Eugenidesin?) Oikukkaat puutarhat kahdessa osassa. Kirjassa on kymmenen novellia, jotka ihastuttavat lievällä ankeudellaan. Näillä ihmisillä menee aika kehnosti tai ainakin arkisen tylsästi.

Ensin lukeminen sujui loistavasti. Nautin kirjailijan luomista tarinoista ja Arto Schroderuksen taitavasta käännöksestä. Hetken jo kuvittelin selättäneeni lukujumini, mutta sitten vuoroon tuli novelli Oikkujen puutarha, joka vaikutti puuduttavan tylsältä. En aio kertoa, mikä novellissa tylsistytti mutta aivan lopussa selvisikin sellainen seikka, jonka jälkeen teki mieli aloittaa koko tarina uudestaan uusin silmin. Loput kirjasta tulikin hotkaistua huomattavasti nopeampaan tahtiin.

Näissä novelleissa kärsitään rahahuolista ja rajusta vatsataudista; tehdään syrjähyppy, jonka seuraukset ovat odottamattomat; toimitaan arveluttavasti työelämässä ja väistämättä kohdataan seuraukset. Oikukkaat puutarhat ei siis tarjoa mitään hyvänmielen luettavaa, mutta ajattelemisen aiheita kyllä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen
Into 2019, 277s.

Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen osoittautui koukuttavaksi ja jos ei aivan rauhoittavaksi niin ainakin toivoa herättäväksi kirjaksi. Tässä teoksessa Isomäki lähestyy ilmastonmuutosta edistäviä ongelmia ratkaisukeskeisesti. Moniin ongelmakohtiin on Isomäen näkemyksen mukaan jo olemassa tai ainakin hyvää vauhtia kehitteillä teknologiaa ja suhteellisen helposti hyödynnettävää tietoa.

Isomäki käsittelee muun muassa vaateteollisuutta ilmastoystävällisempien vaatekuitujen kannalta, sähköautoja, ekologisempaa ruoantuotantoa ja ruokavaliota, sähköntuotantoa, puurakentamista sekä kehitysapua. Isomäen kirjoitustyyli on miellyttävää. Tekstiä on helppo lukea sen jutustelevan sävyn vuoksi, vaikka tiedon määrä onkin suuri. Lukijaystävällisyyttä lisää sekin, ettei lähdeviitteitä ole merkitty suoraan tekstiin. Toki tässä tavassa voi nähdä myös puutteensa, sillä jonkin yksittäisen faktan tarkistaminen pelkän lukukohtaisen lähdeluettelon pohjalta on luonnollisesti työlästä. Lisäksi lukijan on pysyteltävä skarppina etteivät faktat ja kirjoittajan omat teoriat sekoitu keskenään. Isomäen pohdinnat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia ja ainakin teoriatasolla varsin vakuuttavia.

Suuren tietomäärän omaksuminen on vaikeaa - ainakin minulle - joten parhaiten pysyin kärryillä kirjan alkupuolen asioissa, loppua kohti alkoi vaivata hienoinen tietoähky.

Tartuin tähän kirjaan toivoen saavani vinkkejä siihen, mitä itse voisin tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. No, ihan sellaisia konsteja kirjassa ei toki tarjottu, mutta tämän luettuani oloni ei ole ilmastonmuutosta ajatellen aivan niin epätoivoinen kuin aiemmin. Paljon on tehtävissä, eikä vielä ole aivan liian myöhäistä.