keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Home After Dark

David Small: Home After Dark
Liveright Publishing 2018, 396s.

Vaikka tämän sarjakuvan kannessakin lukeaa ihan selvästi "a novel", luulin ihan viimeisille sivuille asti lukevani elämäkerrallista tarinaa. Onneksi en lukenut, sillä David Smallin omaelämäkerrallinen Stitches oli äärimmäisen ahdistava ja olisi ollut järkyttävää, mikäli hänen elämänsä olisi jatkunut Home After Darkissa kuvatulla tavalla.

Russellin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä karkaa paikallisen jalkapallotähden matkaan. Isä pakkaa autoon poikansa ja sen verran tavaraa kuin mukaan mahtuu ja kääntää auton keulan kohti Kaliforniaa. Isän siellä asuva sisko ei kuitenkaan ota veljeään ja tämän poikaa kattonsa alle vaan he asettuvat alivuokralaiseksi kiinalaispariskunnan taloon. Jonkin ajan kuluttua isä saa työpaikan ja Russell pääsee isänsä kanssa ihan omaan taloon.

Kaverikuviot ovat sotkuisia ja Russell ajautuu varsin ikävään porukkaan, joka ottaa Russellin aiemman ystävän silmätikukseen. Hetken aikaa melkein hyvin sujunut arki muuttuu kuitenkin äkillisesti, kun Russellin isä jättää yhtäkkiä palaamatta kotiin.

Smallin piirrostyyli on tavallaan pelkistettyä, mutta kuitenkin hyvin elävää. Värityksenä toimivat vain harmaan eri sävyt, jotka sopivat ankeaan tunnelmaankin. Tarina etenee pääsääntöisesti kuvina, eli tekstiä on hyvin niukasti. Home After Dark onkin nopealukuinen, mutta hitaasti rauhaan jättävä tarina erään pojan rankoista vaiheista.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
Suuri Kurpitsa 2019, 119s.


Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilen aloittivat taiteilijanuransa suurin piirtein samoihin aikoihin. He kutsuivat toisiaan maalarisiskoiksi ja rohkaisivat toisiaan jatkamaan uraa, joka miellettiin miesten alueeksi. Kuvataiteen opiskelukin oli naisille hankalampaa, sillä opetus oli tuplasti kalliimpaa kuin miesopiskelijoille, eikä laatukaan välttämättä yltänyt samalle tasolle.

Maalarisiskot on todella kaunis sarjakuva-albumi! Niemensivu on selkeästi perehtynyt kunnolla tarinansa päähenkilöiden elämiin, sillä nämä nuoret naiset tuntuvat heti eläviltä ja persoonallisilta. Vaikka kertomus on fiktiivinen, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia.

Albumi alkaa siitä, kun Helene Schjerfbeck saa Suomen Taideyhdistykseltä stipendin ja hän pääsee viimein Pariisiin ja loppuu Pariisin maailmannäyttelyyn. Olisin voinut lukea näistä naisista paljon enemmänkin Niemensivun kertomana, mutta Maalarisiskot on kyllä upea ja eheä kokonaisuus tälläkin sivumäärällä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

K15. Lupauksia

Jyri Paretskoi: K15. Lupauksia
Otava 2019, 100s.

K15-sarjan neljännessä osassa Niko ja Roni viettävät äijäilyviikonloppua mökillä Ronin isän ja muutaman muun miespuolisen tyypin kanssa. Ohjelmaan mahtuu saunomista, syömistä ja aktiivisempaakin toimintaa, sekä myöhään valvomista. Jotta homma ei olisi liian idyllistä, eivät henkilökemiat kohtaa - ainakaan aivan heti.

Lupauksia on sarjan tyyliin hyvin istuva yksilö. Sivuja on vain sata, eli sivumäärää ei tarvitse säikähtää. Tarina etenee paljolti huumorin sävyttämän dialogin voimin, joten lukeminen on taatusti sujuvaa ja mukaansatempaavaa.


keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Mantšuria - Mannerheimin tulikaste

Reima Mäkinen: Mantšuria - Mannerheimin tulikaste
Kuvagra 2019, 270s.


Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jonkun mielenkiintoisen kirjan ja ajattelee, että tämänpä lukaisen seuraavaksi? Ja että nimenomaan lukaisen, nopeasti ja näpsäkästi. Mannerheimin päiväkirjoihin perustuva sarjakuva-albumi Mannerheimin kokemuksista Japanin sodassa oli minulle tällainen muka-helppo välipalakirja, jonka lukemiseen tuhraantui ihan liikaa aikaa.

Ensinnäkin aihe oli yllättävän mielenkiinnoton. Vaikka kaikesta näkee, että Reima Mäkinen on perehtynyt aiheeseen huolella, ei se muuta sitä tosiasiaa, että tällainen sotamuistelo ei kerta kaikkiaan kiinnosta minua. Näin jälkikäteen muistan lukemastani päällimmäisenä sen, että univormut olivat pääasiassa sinisiä ja että Mannerheim kärsi kivuliaasta eturauhastulehduksesta.

Sarjakuvan hentoviivainen piirrostyyli olisi kaivannut hieman sotaisampaa otetta.

Vaikka Mantšuria oli minulle työlästä luettavaa, arvostan joka tapauksessa sitä, että tällaista aihetta lähestytään juuri sarjakuvan keinoin.

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Taas sarjakuvia

Ryan Andrews: This Was Our Pact
First Second 2019, 330s.

Ryan Andrewsin This Was Our Pact -sarjakuvan ostin itselleni valmistujaislahjaksi. Ostopäätöksen tein vaistonvaraisesti, kirjaan kansikuvaa tai takakansitekstiä enempää tutustumatta. Minusta tämä kansi kuvaa ihan selkeästi kaveriporukkaa, jolla on meneillään jokin jännittävä yhteinen seikkailu.

Näin kyllä onkin, mutta olinpa silti vähän väärässä. Kaveriporukka on lähtenyt selvittämään minne kylässä vuosittain järjestettävän lyhtyjuhlan jokeen lasketut lyhdyt päätyvät. Kaveriporukan hännillä pysyttelee sinnikkäästi yksi poika, jota kukaan ei ole pyytänyt mukaan. Yhteiseen sopimukseen kuuluu se, että takaisin ei käännytä ennen kuin arvoitus ratkeaa. Paitsi että suurin osa kääntyy erään sillan luota ja jäljelle jää yksi "alkuperäisen porukan" poika ja se ylimääräinen kaveri. Nämä kaksi ajautuvat aivan ihastuttavaan, sadunomaiseen seikkailuun, jossa riittää jännitystä ja yllätyksiä. Kuvitus on sympaattista ja tarinan unenomainen tunnelma omaa luokkaansa.

Tämmöisiä lisää!


--------------------------------------------------------

Pénélope Bagieu: Brazen
Rebel Ladies Who Rocked The World
First Second 2018, 296s.
Käännös: Montana Kane

Myös Brazenin ostin itselleni lahjaksi, syytä en enää muista. Lukeminen kesti noin puoli kesää, mutta ei se mitään.

Bagieu esittelee kirjassaan 29 persoonallista naista, jotka ovat tehneet elämässään rohkeita valintoja. Kunkin naisen elämä on tiivistetty alle kymmeneen sivuun, joten mitään hirveän syväluotaavia elämäkerrallisia katsauksia on turha odottaa. Mutta kyllä siinäkin sivumäärässä ehtii kertoa paljon ja saada lukijan mielenkiinnon heräämään! Esimerkiksi Josephine Bakerista tiesin etukäteen vain hänen tanssijanuransa verran, mutta hän ansaitsisi tulla muistetuksi paljosta muustakin, kuten rasisminvastaisesta työstään.

Bagieun piirrostyyli on hyvin miellyttävää ja ilmeikästä. Esiteltävät naiset ovat kuitenkin selvästi tunnistettavissa, esimerkiksi Tove Janssonin tunnistaa helposti jo tuosta pienestä kuvasta kannessa. Pidän kovasti siitä, kuinka monipuolisen naisjoukon Bagieu on kirjaansa valinnut. Mukana on muun muassa taiteilijoita, tiedemiehiä, näyttelijöitä, muusikoita, parrakas nainen, ihmisoikeusaktivisteja ja majakanvartija, urheilija, toimittaja, lakimies ja astronautti. Myös ajallisesti otanta on laaja, sillä mukana on esimerkiksi keisarinna 600-luvulta ja useita edelleen vaikuttavia naisia.

Brazen on upea sekä idealta että toteutukseltaan.

--------------------------------------------------------


Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4
Lapsuus Lähi-idässä (1987-1992)
WSOY 2019, 280s.
Suom. Saara Pääkkönen

Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa on aiempia huomattavasti tuhdimpi, mutta loppuu juuri silloin kun ei todellakaan pitäisi.

Riad on murrosikäistyvä nuorukainen, jonka aiemmin kauniinvaaleat hiukset alkavat tummua ja kihartua. Naama puskee finnejä ja tytötkin alkavat kiinnostaa, mutta ääni on sitkeästi hyvin feminiininen. Muu perhe asuu pääosin Ranskassa isän työskennellessä Saudi-Arabialaisessa yliopistossa. Riadin äiti alkaa viimeinkin saada tarpeekseen miehensä venkoiluista ja oikeastaan nauttii arjen pyörittämisestä yksin, vaikka puoliso antaakin käyttörahaa vain niukasti. Riadin isä on jopa ailahtelevaisempi kuin aikaisemmin, edelleen todella vastenmielinen hahmo.

Sattoufin pyöreästä piirrostyylistä pidän edelleen. Värityksenä on käytetty pääosin sinistä ja kahta punaisen sävyä, mikä toimii todella hyvin.

Tämä osa loppuu tosiaan järkyttävästi. Toivottavasti seuraava osa ilmestyisi suomeksi mahdollisimman pian.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kaapin henki

Laura Honkasalo: Kaapin henki
Tavaravaivaisen tunnustuksia
Kirjapaja 2019, 244s.


Olen lukenut muutaman siivousoppaan ja aloittanut useammankin kerran ylimääräisen tavaran karsimisprojektin, mutta koti näyttää edelleen aivan yhtä ruuhkaiselta kuin aikaisemminkin.

Laura Honkasalon Kaapin henki -kirjassa ei anneta siivousvinkkejä tai syyllistetä vanhojen, muiden silmissä ehkä hyvinkin omituisten esineiden säilyttämisestä. Näiden sijaan Honkasalo pohtii lukuisten esimerkkien kautta omaa suhtautumistaan tavaroihin ja tarjoaa samalla lukijalle vähintäänkin vertaistukea.

En koe olevani mikään shoppailijatyyppi. Kuvittelen, että "normaalisti" ostan niukasti ja harkiten, mutta ajoittain minut valtaa jokin omituinen hankintapuuska, jolloin tulee ostettua paljon kaikenlaista. Yleensä onneksi tarpeellista, mutta paljon myös ei-niin-välttämättömiä juttuja. Joskus onnistun karsimaan tavaroiden määrää, mutta pysyväisvaikutuksia en ole saavuttanut. Esimerkiksi keventyneet kirjahyllyt tuppaavat täyttymään äärimmilleen hämmästyttävän nopeasti.

Kaapin henkeä lukiessa tuli vastaan todella monia asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästä. Minullakin oli Fabuland-legoja, joista pidin todella paljon! Tai oikeastaan niitä ukkeleita oli vain yksi, Kalevi-karhu, jolla oli autokorjaamo. Rakastan muistivihkoja, kyniä ja kirjepapereita, vaikka juuri millekään niistä minulla ei ole nykyisin mitään käyttöä. Haalin postikortteja, joita en raaski lähettää, koska postimaksut ovat niin korkeat. Minkäänlaisia käsitöitä en ole tehnyt pian vuoteen, mutta en ole silti saanut laitettua kiertoon kaapissa marinoituvia lankoja ja kangasnyttyröitä. Säilön kummallisia muistoesineitä, joiden arvo ei varmasti avaudu kenellekään muulle. Kiinnyn joihinkin esineisiin erikoisen paljon ja toisinaan kaivan kaapin perältä käyttöön ne kaikkein vanhimmat lautaset, etteivät ne kokisi oloaan unohdetuiksi.

Kaapin henki on lämminhenkinen ja sympaattinen kirja, joka ei patista käytännössä tekemään yhtään mitään, mutta antaa ystävällisellä tavalla ajattelemisen aihetta.