Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Tästä kaikki alkaa

 

Salla Simukka: Tästä kaikki alkaa
Tammi 2022, 167s.

Odotin Salla Simukan Tästä kaikki alkaa -romaania malttamattomana. Aloin lukea sitä koko perheen kesälomareissulla ja jos pari lapsista ei olisi tullut kipeäksi, olisin saanut sen luettua yhdellä kertaa. Se kertonee paljon siitä, kuinka hyvin tarina vie mukanaan.

Nova on muuttanut puolisonsa Islan kanssa unelmien taloon keskelle metsää, suhteellisen kauas kaikesta. Talossa on suuret ikkunat ja metsä alkaa melkeinpä suoraan kynnykseltä. Pariskunta on asunut talossa vasta puoli vuotta, kun he käyvät vakavan keskustelun ja päättävät erota.

Eropäätöksen jälkeen Nova tuntee olonsa kevyemmäksi kuin aikoihin, mutta Isla käyttäytyy kuin kaikki olisi ennallaan. Tai oikeastaan ei: hän käyttäytyy kuin kaikki olisi hyvin. Nova yrittää keskittyä töihinsä, mutta vanhojen suomalaisten kauhutarinoiden kuvittaminen ei tahdo edistyä toivotulla tavalla. Sitten keittiöön alkaa ilmestyä inhottavia ötököitä ja metsästä löytynyt, ensin niin kiehtovalta vaikuttanut matkalaukku alkaa haista järkyttävän pahalle.

Simukka kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja kiristää tunnelmaa vähäeleisesti mutta varmasti. Parisuhteen päättymisen kuvauksena alkanut tarina päättyy jonain aivan muuna.

Tästä kaikki alkaa on jälleen yksi osoitus Simukan lahjakkuudesta.

Huom! Kirja ilmestyy 15.8.2022.

Matalapaine/Korkeapaine

Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine
Tammi 2021, 144s.

 

Peruskoulunsa juuri päättäneet Varpu ja Saga eivät ole ystäviä. Saga on se suositun porukan kaunein tyttö, Varpu sellainen huomaamattomampi tapaus. Jostakin syystä Saga istahtaa Varpun viereen koulun päättymistä juhlistavien rantabileiden loppupuolella ja jotakin tapahtuu. Alkaa aivan erilainen kesä, kuin kumpikaan tytöistä olisi osannut odottaa.

Matalapaine/Korkeapaine on rakenteeltaan omaperäinen: ensin luettavan Matalapaineen kertojana on Varpu, sitten kirja kiepsautetaan ympäri ja luetaan Korkeapaine, jossa näkökulma on Sagan. Salla Simukka kirjoittaa harkituin, tarkoin valituin sanoin, joista välittyy tunne, tunnelma ja ihan kaikki. Teksti on sujuvaa luettavaa ja tarina nopeasti mukaansatempaava. Vaikka luin kirjan nopeasti, jäin kuitenkin miettimään sitä pitkäksi aikaa.

Pidin tästä erityisesti siksi, että kirjassa näkyy konkreettisesti se, kuinka samat asiat näyttäytyvät toiselle ihmiselle erilaisina. Samoin pidin kirjan avoimesta lopusta, joka antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella vaikka useampikin jatko tarinalle.

Lukitut

Salla Simukka: Lukitut
Tammi 2020, 284s.

Viisikymmentä nuorta on suljettu vankilaan rikoksista, joita he eivät ole vielä tehneet, mutta joihin he todennäköisesti myöhemmin elämässään syyllistyvät. Jos he tunnustavat rikoksensa ja katuvat sitä riittävästi, he pääsevät pois vankilasta. Vankilassa ei ole henkilökuntaa, vaan nuoret hoitavat arjen askareet itse. Heitä toki valvotaan etänä kaiken aikaa. Tarina kulkee viiden nuoren kertomana, muut 45 jäävät enimmäkseen taustameluksi.

Odotin, että Lukitut olisi jännittävä vankilakertomus, johon sekoittuisi ehkä pakoaikeita ja jotain raadollista. Harmillisesti koin tarinan erittäin ihmissuhdepainotteiseksi. Ihmissuhdetarinoissa ei tietenkään ole mitään vikaa ja Lukituissa ne ovat kivasti monipuolisia, mutta tältä kirjalta odotin tosiaan toiminnallisempaa sisältöä.

Kirjan fontti on isokokoista ja lukeminen siksikin joutuisaa. Kertojat vaihtuvat selkeästi, eli lukiessa pysyy hyvin perillä siitä, kenen äänellä milloinkin puhutaan.

Minulle Lukitut oli pettymys, mutta ilman ennakko-odotuksia olisin varmasti tykännyt siitä enemmän.

Lumikki-trilogia

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 6h 27min
Valkea kuin lumi, 5h 24min
Musta kuin eebenpuu, 3h 55min
Tammi 2014
Lukija: Anna Saksman

Salla Simukan Lumikki-trilogia on keikkunut ylipitkällä lukulistallani kutakuinkin ilmestymisestään asti. Siihen nähden olisin kuvitellut edes hämärästi tietäväni, millaisista kirjoista oikein on kyse, mutta jälleen kerran yllätyin! Sen sijaan, että Lumikki Andersson olisi minkään satumaisen fantasiatarinan sankaritar, hän onkin "vain" vaarallisiin tilanteisiin ajautuva lukiolainen. Olin siis asennoitunut vähintään reaalifantasiaan, mutta sainkin kuunnella todella nopeatempoista toimintaa.

Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu ovat itsenäisiä teoksia, joiden taustalla kulkee kuitenkin Lumikin omaan perheeseen liittyvä salaisuus, joten tämäkin sarja kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä.

Ensimmäisessä osassa Lumikki joutuu vastentahtoisesti keskelle sotkua, johon liittyy kassillinen verisiä seteleitä ja satuteemaiset juhlat. Toisessa osassa Lumikki on matkustanut Prahaan nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta vaikeudet tuntuvat etsiytyvän sielläkin hänen seuraansa. Rentouttavasti kulttuurimatkasta kehkeytyy takaa-ajojen vauhdittama kohtaaminen uskonnollisen lahkon kanssa. Trilogian päättävässä kirjassa Lumikki saa nimettömiä kirjeitä ja tekstiviestejä tuntemattomalta stalkkerilta. Varjo tuntuu tietävän Lumikista kaiken, jopa enemmän kuin Lumikki itse.

Kerronta on selkeää olematta liian suoraviivaista tai töksähtelevää. Anna Saksman taas tekee lukijana hyvää työtä siten, että tässä tuli todellakin kuunneltua tarinaa, ei lukijaa.

Kaiken pakenemispainotteisen toiminnan ohella Lumikin  perheen vaiettu menneisyys paljastuu vähitellen. Lukijalle totuus valkenee todennäköisemmin nopeammin kuin Lumikille, jolla on liian paljon tekemistä ihan vain hengissä pysymisen kanssa.

Minut trilogia vei heti kerralla mukanaan. Kuuntelin nämä reilussa vuorokaudessa, kiitos säädettävän kuuntelunopeuden, ja sain samalla tehtyä muutaman pitkään lykkäämäni tylsän kotihomman.  (Voin kertoa, että jos maalarinteippi ei irtoa ikkunoista tuoreeltaan, ei se lähde sen helpommalla parin viikon odottamisenkaan jälkeen.)


---

Helmet-lukuhaaste:  43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle