Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Belzebubs

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2018, 128s.

Somea on helppo parjata monesta syystä, mutta kiitos Facebookin ja Instagramin minäkin olen saanut nauttia JP Ahosen Belzebubs-sarjakuvista jo hyvän aikaa. Nyt tämän ilmeikkään okkultistiperheen ja perheen isän bändin vaiheista kertovat sarjakuvastripit on julkaistu myös perinteisenä paperikirjana.

Ai kamala, miten hyvä tämäkin Ahosen tuotos on!
Piirrosjälki on niin käsittämättömän kepeää ja vaivattoman näköistä, että väkisinkin käy vähän kateeksi, vaikka en itse edes piirrä mitään.

Stripeissä seurataan Sløthin ja Lucyferin kaksilapsisen perheen elämää sekä Sløthin bändin vaatimatonta urakehitystä. Teini-ikäinen Lilith tuskailee ensirakkauden tunnemyrskyissä tunteiden tulimeressä, mutta onneksi hänellä on rinnallaan nuttarapäinen ystävänsä Blasphe My.

Belzebubs on loistava sarjakuva-albumi, joka kärsii vain yhdestä asiasta: alunperin englanninkielinen sarja tuntuu suomeksi luettuna dubatulta, vaikka käännös laadukas onkin.

Villimpi Pohjola - Irtiotto

JP Ahonen: Villimpi Pohjola - Irtiotto
WSOY 2018, 96s.

Anna ja Rontti ovat muuttuneet ikisinkuista temperamentisen tyttären vanhemmiksi, Muusa ja Ukko toivovat kipeästi omaa lasta. Verneri kuulee vanhemmiltaan liikaa yksityisiä juttuja ja Otto yrittää tuskaisesti saada gradunsa valmiiksi. Minna pyrähtää poikaystävänsä kanssa lomalle etelään ja jättää Kuolema-kissansa Oton hoidettavaksi.

JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjan uusin albumi on sarjakuvaa parhaimmillaan. Piirrosjälki on varmaa ja luontevaa, värimaailma täydellistä. Hahmot ovat solahtaneet omiin rooleihinsa niin hyvin, että tuntui kuin olisin katsonut laadukasta tv-sarjaa. (Oikeasti en juurikaan edes katso televisiota, mutta jos sieltä tulisi jotakin niin hyvää kuin tämä sarjakuva, ihan taatusti katsoisin.)


Luin aiemmat Villimpi Pohjola -albumit noin kolme vuotta sitten, joten aivan tuoreessa muistissa eivät aiemmat tapahtumat olleet. Mutta jos ovat hahmot löytäneet paikkansa, lukijallekin on jätetty niin sopiva rooli, että lukeminen oli pelkkää nautintoa.

Ihan huikea sarjakuva-albumi!

Kooste 3/2018

Stephen King & Joe Hill:
In the Tall Crass
Simon Schuster Audio 2012, 1h 45min.
Lukija: Stephen Lang

Yhtenä sunnuntaina kuuntelin kertaistumalta Stephen Kingin ja Joe Hillin yhteistyön tuloksena syntyneen In the Tall Grass -tarinan. Pituutta ei ole paljoa, joten kyseessä lienee korkeintaan pienoisromaani.

Sisarukset Cal ja Becky, joka on raskaana, ovat matkalla sukulaisten luo. Jossakin vaiheessa matkaa, aika syrjäisen pysähdyspaikan kohdilla, kumpikin kuulee lapsen avunhuutoja. Viereinen pelto kasvaa korkeaa ruohoa, eikä lapsi löydä takaisin tielle. Cal ja Becky lähtevät apuun, mutta huomaavat saman tien joutuneensa eroon toisistaan. Sekä lapsen että heidän omat äänensä tuntuvat kuuluvan mistä sattuu ja tuota pikaa myös auttajat ovat eksyksissä.

Melko harmittomana ja vain lievästi ahdistavana alkanut tarina kääntyy pian kammottavaksi ja veriseksi. Ei tämä mitenkään parasta Kingiä tai Hilliä ollut, mutta perushyvää kauhua kuitenkin.

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018, 72s.

Mira Malliuksen sarjakuva-albumi Mutzi sisältää tarkkanäköisiä huomioita äitiydestä ja vanhemmuudesta. Omat lapset ovat ja sen verran isoja (nuorinkin jo 5v.), että aika on alkanut kullata vauvavuosien väsymystä ja muita haasteita. Tekikin todella hyvää muistutella itseä siitä, että tosiaan tätäkin se arki pienten lasten kanssa on.

Mainio kirja etenkin meille vanhemmille, joilla ne vähäunisimmat ajat eivät enää ole aivan tuoreessa muistissa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri _Kurpitsa 2015, 112s.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Mielisairaalan kesätyttö on visuaalisesti synkeä kertomus mielenterveyden ongelmista ja etenkin sairaan ja terveen häilyvästä erosta.

Vilma on tunnollinen opiskelija, joka tavoittelee myös fyysistä täydellisyyttä. Hän pääsee mielisairaalaan kesätöihin siivoojaksi, mutta huomaa pian, ettei ole helppoa erottaa sairaita terveistä. Vilman tiukan aikataulutettu elämä ruokapäiväkirjoineen, treeni- ja opiskeluaikatauluineen sekä jatkuva puntarilla ravaaminen ei ole tervettä, mutta ei hän osaa pitää itseään sairaana.

Piirrostyyliin totutteli otti oman aikansa, sillä synkät värit ja tarinan tunnelma ahdistivat. Silti tällaisen tarinan lukeminen teki hyvää: että vaikka itse kokisi omat tekonsa ja valintansa täysin järkeviksi ja perustelluiksi, eivät ne ehkä kuitenkaan sitä ole.

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2016, 42s.

Seuraan Instagramissa JP Ahosta ja olen lukuisten muiden tavoin ihastunut Belzebubs-sarjakuviin. Minua harmitti hirveästi, kun nämä pikkuruiset sarjakuva-albumit oli jo ehditty myydä loppuun siinä vaiheessa kun hoksasin sen olemassaolon.

Mutta voi sitä onnea, kun kirjaston sarjakuvahyllystä kaiken maailman supersankarialbumeiden välistä löysin mustanpuhuvan pienen kirjasen!

Vaikka useimmat stripit olivat entuudestaan tuttuja, ei se haitannut ollenkaan. Tykkään Ahosen kynänjäljestä todella paljon ja vaikka hevi on harvinaisen kaukana omasta musiikkimausta, näistä synkeän hupaisista hahmoista ei voi olla pitämättä.

Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti
Suuri Kurpitsa 2017, 255s.

Jesse Matilaisen sarjakuva-albumi Suomen suurin kommunisti on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi.

Teoksessa seurataan Suomen sisällissodan loppuessa Neuvostoliittoon paenneita merkkihenkilöitä, jotka jatkavat punaisen vallankumouksen suunnittelua rajan takana. Aate on vahva ja toiveet korkealla, mutta paluu Suomeen ei ole mahdollinen. Neuvostoliittokaan ei kuitenkaan ole niin vakaa ja turvallinen kuin uskottiin ja lopulta sieltäkin täytyy paeta.

Albumissa on runsaasti henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Aino Sarolaan, Hanna Malmista Yrjö Sirolaan. Matilainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta joutunut jossakin määrin turvautumaan omiin tulkintoihinsa, kun varmaa tietoa ei ole löytynyt.

Kokonaisuus on kiinnostava ja hyvin toteutettu. Pidän siitä, että muuten mustavalkoista albumia värittää punainen tehosteväri. Välillä minulla oli ongelmia tunnistaa kaikkia miehiä, kun he tuntuivat olevan kaikki saman näköisiä.

JP Ahonen: Villimpi pohjola

JP Ahonen: Villimpi pohjola
Villimpi pohjola 2
Daily Hero 2007 & 2009
Villimpi pohjola: Pelinavaus
Villimpi pohjola: Kypsyyskoe
Villimpi pohjola: Lapsus
Villimpi pohjola: Valomerkki
Arktinen Banaani 2011 & 2015

Tässä jokin aika sitten alkoi facebookin etusivulle ilmestyä kavereiden tykkäämisten seurauksena tilannetietoja JP Ahosen uusimman sarjakuva-albumin, Valomerkin, ilmestymisaikatauluista yms. Olen lukenut Villimpi pohjola -sarjakuvia satunnaisesti aikaisemmin, mutta nyt tuntui olevan mainio hetki tutustua sarjaan ihan perusteellisesti.

Villimpi pohjola kuvaa kaveriporukkaa, jonka yliopisto-opinnot ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Useimmilla valmistuminen alkaa olla gradusta kiinni, mutta Otolta puuttuu kyllä reippaasti ihan niitä opintopisteitäkin. Rontti keskittyy opiskeluja enemmän naisseikkailuihin, Anna taas tutustuu mielellään paikalliseen miestarjontaan. Muusa ja Ukko ovat hitaasti aikuistuva pariskunta, Minna taas synkähkö nörtti.

Itse en ole opiskellut yliopistossa tai viettänyt nestepainotteista sinkkuopiskelijaelämää, joten mitään nostalgisia tunteita tai suurempia samastumismahdollisuuksia Villimpi pohjola ei minulle tarjoa. Mutta, sen verran paljon olen yliopistomeiningeistä kuullut ja lukenut, että mitään uskottavuusongelmia ei päässyt syntymään. Helpointa oli sujahtaa äitiyden tuomiin haasteisiin.

Oli mielenkiintoista lukea kaikki tähänastiset albumit yhteen menoon. (Pelinavaus ei muuten ole varsinaisesti itsenäinen osa sarjaa, vaan siihen on koottu kahden ensimmäisen albumin parhaimmisto sekä muutamia ennen julkaisemattomia strippejä.) Ahosen piirrosjälki on ihailtavan hallittua jo ensimmäisessä albumissa, mutta Valomerkissä ei ole mitään epäröinnin häivääkään. Kynäkin on vaihtunut ohuempaan ja lopputulos on huomattavasti selkeämpi. Ahonen ei myöskään pelkää kokeilla uusia tyylejä (Fantom of Finland ja Ikean sohvan kasausohjeet!) tai testata, miten toimii Villimpi pohjola -versio Big Brotherista tai vaikkapa kokkiohjelmasta. Hyvin toimii!

Henkilöitä tässä sarjassa on aika paljon ja minulla oli vielä viimeisessäkin vaikeuksia tunnistaa muutamia hahmoja. Tai lähinnä sekoitin jonkun satunnaisen sivustaseuraajan joksikin keskeisistä hahmoista. Muutama kaveriporukan jäsen (Jaana, Topi ja Juhani) jäi myös aika vieraiksi, mutta harvoinpa oikeassakaan elämässä jokainen kaveri on yhtä keskeisessä roolissa samassa porukassa.

Huumori on sekin Ahosella hallussa. Sohvaperunan tunnistaa vaikkapa mahasta puskevista iduista ja Nukkumatilta voi ostaa unihiekkaa sillan alla. Osa stripeistä on ihan hillittömän hauskoja, mutta ei Villimpi pohjola silti pelkästään koominen ole. Mukana on vakavampia ja kipeitäkin aiheita, joita ei väkisin yritetä vääntää naurettaviksi.

Sen verran tunsin sarjaa ennalta, että odotin vähintään "ihan kivaa" lukukokemusta, mutta kyllähän Villimpi pohjola nousee helposti "todella hyväksi". Kannatti lukea ja kannattaa varmasti lukea myös uudelleen.

Perkeros

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

WSOY 2013, 185s.

Perkeros kuuluu niihin kirjoihin, jotka melkein jätin lukematta tyhmän syyn vuoksi. Kirjaston sarjakuvahyllyä selatessa muodostin - vastoin kaikkia hyviä tapoja - kirjasta negatiivisen mielikuvan edes vilkaisematta kantta, pelkän nimen perusteella. Perkeros kuulostaa uhoavalta, äänekkäältä ja luotaantyöntävältä, joten en vaivautunut ottamaan selvää, mitä nimen taakse kätkeytyy. Onneksi Linnea bloggasi Perkeroksesta ja tajusin, että tämähän taitaakin olla kovasti lukemisen arvoinen sarjakuva.

Perkeros on hevibändi, joka ei ole onnistunut lyömään itseään läpi edes kotipaikkakunnallaan Tampereella. Laulaja-kitaristi Akseli on kunnianhimoinen, mutta laulutaito ei ole kaksinen. Hän myös änkyttää ja oksentaa jännityksestä ennen jokaista esiintymistä. Rumpujen takana istuu ihan oikea karhu, jonka puhetta ymmärtää ainoastaan bassoa soittava Kervinen ja koskettimia soittaa Lilja, joka tekee suurimman työn yrittäessään järjestää bändille keikkoja. Bändin tulevaisuus alkaa näyttää rutkasti valoisammalta, kun Lilja sattuu löytämään uuden laulajan. Perkeros haaveilee samanlaisista yleisömääristä kuin kilpailevalla Diabolus-yhtyeellä on, mutta heidän suosionsa salaisuus osoittautuu kaikkea muuta kuin tavoittelemisen arvoiseksi.

Perkeros on mitä mainioin sarjakuva. Henkilöhahmot ovat piristävän persoonallisia, etenkin Karhu ja Kervinen. Bändihommiin saadaan myös sopivasti vastapainoa Akselin avovaimon ansiosta. Siinä missä Jatta on opiskelujensa loppusuoralla ja suunnittelee melko perinteistä tulevaisuutta, Akselin äärimmäinen musiikkikeskeisyys näyttäytyy kovin epäedullisessa valossa. Dialogi onkin toinen kirjan vahvuuksista. Sanailu on niin muikeaa, ettei tätä nauramatta voi lukea, vaikka Jatan tavoin minuakin alkuun turhautti Akselin asenne. Esimerkiksi kuvaillessaan erästä harvinaisen intensiivistä sävellyssessiota Jatalle ja tuttavapariskunnalle Akseli etsii tovin sopivia sanoja: "Raja minun ja soittimen välillä katosi. Olimme yhtä, kitarani ja minä! Niskavillat törröttivät pystyssä ja musiikki vain pulppusi minusta kuin… kuin… nuottiripuli!" Kaikkein upeinta Perkeroksessa on kuitenkin kuvitus. Visuaalinen ilme tavoittaa käsittämättömän upealla tavalla etenkin musiikin voiman, niin että lukija voi eläytyä keikkakohtauksiin täysin. Tarinaltaankin Perkeros on virkistävän erilainen. Ahonen ja Alare onnistuvat kääntämään kirjan tunnelman  varsin leppoisasta kaikkea muuta kuin kivaksi äkillisesti ja hallitusti.

Laadukasta ja viihdyttävää luettavaa, jota voin suositella lämpimästi.