Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka 238s. (Tammi, 2011)
Nappasin Adoptiomatkan mukaan kirjastosta ohimennen, takakantta lukematta. Kotona istahdin sohvalle, avasin kannen ja pian huomasin lukeneeni Annan ja hänen puolisonsa adoptioprosessista melkein 80 sivua.
Anna ja hänen miehensä ovat käyneet läpi hedelmällisyyshoidot, jotka eivät ole tuottaneet tulosta. Maaliskuussa 2005 he aloittavat adoptioneuvonnan, jonka perusteella virkailija lopulta päättää, ovatko he soveltuvia adoptiovanhemmiksi. Anna ja hänen miehensä joutuvat pukemaan sanoiksi niin elämänkatsomuksensa (max. 3000 merkkiä) kuin sen, miksi he haluavat lapsen. Sellaisia asioita, joita raskaanaolevilta ei neuvolassa kysellä. Heidän täytyy ottaa valokuvia Kiinan viranomaisille, mutta mitkä tahansa kuvat eivät käy. Sisälläkin täytyy olla kengät, edustava täytyy olla. Kuten Sinisen kirjaston Maria, minuakin hymyilytti, kun normaalisti kalsareissa mökillä viihtyvä mies kuvataan kauluspaidassa terassilla kahvittelemassa.
Kirja on koottu Pihlajaniemen Adoptiomatka-blogin merkinnöistä, tosin ymmärsin, että mukana on myös jonkin verran aiemmin julkaisematonta materiaalia. Päiväkirjamaiset merkinnät ovat lyhyitä ja rehellisiä. Tunteiden laajuus on valtava, odottamisaika tuskastuttavan pitkä.
Tätä lukiessa välillä itkin, välillä hymyilin leveästi. Ja opin paljon sekä adoptioprosessista että siitä, mitä kaikkea adoptiolastaodottavat vanhemmat voivat tuntea. Toivon, että en käytä ilmaisua "oma lapsi" synonyymina biologiselle lapselle tai kehota odottajaa nauttimaan vapaudestaan nyt kun vielä voi.
Tässä kirjassa oli tosiaan koko tunteiden kirjo, johon pystyi peilaamaan omia kokemuksiaan vanhemmuudesta.
VastaaPoistaVähän jäin miettimään, että onko paljonkin niitä, jotka eivät saa puoltavaa päätöstä adoptioneuvonnasta (tai eivät pääse neuvontaan alun alkaenkaan) esim. taloudellisen tilanteen, iän tai terveydentilan takia? Kuten Anna Pihlajaniemi kirjoitti, tuossa prosessissa sitä on toisten armoilla.
Oi, tämä oli koskettava, ihana ja opettavainen kirja. Tykkäsin tosi paljon:)
VastaaPoistaMaria, samaa mietin minäkin. Mietin myös, kuinka usein adoptio-oikeutta ei jatketakaan luvan umpeuduttua kahden vuoden odotuksen jälkeen.
VastaaPoistaSanna, linkitin sinunkin arviosi sivuilleni :) Kirja oli tosiaan koskettava. Toivottavasti se löytää tiensä mahdollisimman monen lukijan silmien alle.