Julie Kibler: Matkalla kotiin
(Calling Me Home, 2013)
Gummerus 2013, 504s.
Suom. Riie Heikkilä
Aina kirjan ei tarvitse olla mestariteos tehdäkseen vaikutuksen lukijaan. Julie Kiblerin esikoisteos Matkalla kotiin on puutteistaan huolimatta sellainen, ettei sitä voi laskea käsistään kunhan tarina nappaa mukaansa.
Isabelle on vanha leskirouva, joka pyytää (mustaa) kampaajaansa, Dorrieta, käyttämään häntä Cincinnatissa hautajaisissa. Matkaa on tuhat mailia, mutta Dorrie tuntee kaipaavansa muutaman päivän "lomaa" ja naiset lähtevät pitkälle ajomatkalle. Vähitellen Isabelle alkaa kertoa Dorrielle tarinaa ensirakkaudestaan, lapsuudenkotinsa mustan taloudenhoitajan pojasta Robertista. Vuonna 1939 erirotuisten avioliitot olivat monissa osavaltioissa kiellettyjä, eivätkä asenteet mustia kohtaan olleet muutenkaan suopeat. Isabellen kotikaupungin rajoilla oli kyltit, joissa kiellettiin mustaihoisia liikkumasta kaupungin alueella pimeän jälkeen.
Tarina kulkee kahdessa ajassa: menneessä kertojana toimii Isabelle, nykyajassa Dorrie. Vaikka Dorrienkin elämässä oli parhaillaan menossa monenlaista draamaa, olin paljon kiinnostuneempi Isabellen tarinasta. Aivan kirjan alussa minua tosin vaivasi Isabellen naiivius, mutta kun lopulta päätin sopeutua asiaan (olihan kyseessä 16-vuotias tyttö, joilla lienee yleisestikin taipumusta naiiviuteen) sivut alkoivat kääntyillä kiihtyvään tahtiin.
Alkuun Isabellen ja Robertin tarina tuntuu moneen kertaan kuullulta, mutta vähitellen asiat muuttuvat entistä mutkikkaammiksi. Moni asia tuntui minusta niin lohduttomalta ja epäreilulta, yksinkertaisesti väärältä ja julmalta, että kovasta yrityksestä huolimatta en onnistunut pidättelemään itkua. Kirjan sulkemisesta on jo useampi tunti, mutta päätäni vaivaa edelleen itkun jälkeinen särky.
Kirjan kansiliepeessä mainitaan, että Kibler on saanut idean kirjaansa tutkiessaan omaa perhetaustaansa. Hänen isoäidillään oli ollut nuoruudessaan suhde, jota tämän perhe ei ollut hyväksynyt. Lukiessa pysähdyinkin muutaman kerran miettimään, kuinka samanlainen kirjailijan isoäidin ja Isabellen tarina on ollut? Toivoisin, ettei hän ole joutunut käymään läpi yhtä kipeitä asioita, ettei kenenkään olisi tarvinnut kokea samaa kuin Isabelle. Mutta samalla tiedän, että varmasti moni on joutunut kokemaan pahempaakin.
Oijoi, tämä kirja vaikuttaa hyvältä! Täytynee nostaa lukujonossa korkeammalle :)
VastaaPoistaTämä on varovasti kiinnostanut minua, olenkin jo odotellut blogiarvioita jotta saisin viitteitä onko tämä kirja minua varten. Nyt kuulostaa siltä että saattaa olla :)
VastaaPoistaKuulostaapa ihan kirjaltani! Pakko lukea! :)
VastaaPoistaKomppaan edellisiä. Tämä saa olla loppuviikon kirjani. :)
VastaaPoistaNo nyt minäkin kiinnostuin :D
VastaaPoistaTämä on tulossa piakkoin minullakin lukuun ja vaikuttaa juuri sellaiselta kirjalta, jonka parissa aika vierähtää kuin huomaamatta :)
VastaaPoistaKomppaan kaikkia, minäkin haluan lukea tämän pian! :)
VastaaPoistaOlisin lukenut tämän, mutta ilmeisesti joutunut jättämään kesken...Kiitos sinun, tiedän nyt, että tämä ei ole minun kirjani. Olen ollut ihan lapsesta kiinnostunut USAn rotuasioista, lukenut niistä kaiken tähän päivään asti, mutta sitä kirjaa eli Setä Tuomon Tupa, minkä luin liian nuorena, en voisi enää lukea. En halua enää muistaa, miten oli, vaan elää tätä hekteä, kun Yhdysvalloilla on värillinen presidentti. Seuraan edelleen Yhdsyvaltain politiikkaa enemmän kuin kotimaan, mutta onneksi kaikki 'Rosat' saavat jo istua bussissa eikä tarvitse antaa paikkaansa valkoisille.
VastaaPoistaSellaiselle, joka näistä tietää vähemmän, tämä on varmaan hyvä kirja, mutta kun sinäkin koit tämän niin vahvasti...ei, ei kiitos nyt.
Toivottavasti kirja ei tuota (ainakaan suurta) pettymystä kenellekään! Dorrien osuudet olivat minusta varsin kömpelöitä, mutta menneisyys herätti vahvoja tunteita.
VastaaPoistaLeena, Ymmärrän, ettei rasismi ole lainkaan miellyttävä aihe. Onneksi asiat ovat jo paremmin, vaikka tasa-arvoon on vielä pitkä matka.