Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Picador 2012, 318s.

Olkoon ylistetty nettikirjakauppa, jonka sivuilla näin hassunnimisen kirjan omituisella kannella, sillä ilman sitä tuskin olisin törmännyt Jenny Lawsonin muistelmiin. Let's Pretend This Never Happened on hulvattoman hauska, herttainen ja aito, mutta tilanteen vaatiessa myös koskettava ja surullinen. Lawson kirjoittaa estottomasti, toisinaan surutta liioitellen lapsuudestaan, perheestään, työstään, täytetyistä eläimistä (jos isällä on villin lännen saluunan näköinen "eläinten täyttämö" [kiitollisena sijoitan tähän sen oikean suomen kielisen sanan, jos joku sen minulle kertoo], aihetta on vaikea jättää käsittelemättä), anoreksiasta... Niin monenlaisista asioista, että tällainenkin lause tulee täysin ymmärretyksi:

"Then I Said a little prayer thanking God for saving me from getting assaulted, and also for not making me have to explain to the ambulance drivers that I'd accidentally mistaken my cat for a rapist after purposely overdosing on laxatives in order to make my antidepressants work better."

Lawson kasvoi vaatimattomissa oloissa Teksasissa. Jotakin perheen rahatilanteesta kertoo se, ettei lapsille ollut varaa ostaa talvikenkiä, vaan heillä oli käytössään sanomalehdillä täytetyt leipäpussit. Lemmikki-ankka joutui kodittomien syömäksi ja isän kalkkunat yrittivät jatkuvasti hyökätä lasten kimppuun. (Mikä muuten muistutti kauhistuttavalla tavalla meidän vanhasta kukosta, joka harrasti aivan samaa! Inhottavaa ja yllättävän pelottavaa.)

Missään vaiheessa Lawson ei kuitenkaan väheksy lapsuuttaan tai vanhempiaan, päin vastoin. Kiitos-litaniansa Lawson lopettaakin kauniisti: "Thank you for giving me a life worth writing about."

Let's Pretend This Never Happened on niin pullollaan absurdeja tilanteita ja mielettömän hauskoja kohtauksia, että olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ääneen jollekin. Tai englannin ääntämykseni huomioiden lukenut kirjaa samanaikaisesti jonkun toisen kanssa, jotta olisin päässyt saman tien jakamaan hauskimmat kohdat ja nauramaan niille yhdessä. Vähän kuin elokuvaa katsellessa voi välittömästi hauskan kohtauksen jälkeen vilkaista vierustoveria ja räkättää vedet silmissä, yhdessä.

Keksisinköhän vielä jonkin huonon ja lavean tavan selittää, miten hauskaa minulla tämän kirjan seurassa oli? Ehkä keksisin, mutta säästän teidät siltä. Sen sijaan voin kertoa oppineeni jälleen itsestäni jotakin: minulla ei ole alkeellisimpiakaan kertojanlahjoja! Yritin nimittäin kertoa miehelle joitakin kirjan hauskimpia anekdootteja, mutta huomasin itsekin, että ne kuulostivat minun kertominani ihan vain omituisilta eivätkä lainkaan hauskoilta jutuilta.

Tässäpä kirja, jota suosittelen hihkuen kaikille vinksahtaneisuuden ystäville. Tai jos ei kokonainen kirja kiinnosta, niin ehkäpä Lawsonin blogista sattuisi löytymään jotain mielenkiintoista. (Ainakin sieltä näkyy löytyvän tämän kirjan pokkariversion traileri.)