Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa
(An Ice Cold Grave, 2007)
Gummerus 2015, 278s.
Suom. Sari Kumpulainen

Stressaantuneena luen mieluiten jotakin helppoa ja viihdyttävää. Sellaista höttöä, joka ei vaadi kovin paljoa - jos ollenkaan - omaa ajattelua. Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarja on tällä hetkellä stressilukemiston kärjessä ja satuinkin saamaan tämän uusimman luettavakseni juuri sellaisella hetkellä, kun arki heitteli ahdistavia ja ei-toivottuja yllätyksiä niskaan oikein urakalla. Joten ei muuta kuin lukemaan ja nauttimaan höpsöstä viihteestä.

Sarjan kolmannessa osassa, Väristyksiä haudan takaa, Harper on kutsuttu Pohjois-Carolinaan Doravilleen etsimään kadonnutta teinipoikaa. Paikan päällä selviää, että kadonneita on itse asiassa useampiakin. Harper tekee työnsä ja seuraavaksi Doravillen poliisilla onkin hoidettavanaan sarjamurhatutkimus. Harper ja Tolliver eivät ehdi lähteä kaupungista, kun Harperin kimppuun hyökätään ja hän joutuu sairaalaan. Jotain tuntuu olevan vialla niin sairaalassa kuin koko kaupungissakin. Sentään lempi leiskuu.

Väristyksiä haudan takaa oli kutakuinkin täsmälleen sitä mitä odotin. Mysteerit selviävät liiankin näppärästi ja Harper onnistuu aina olemaan pahisten jaloissa. Edellisessä osassa väläytellyt kuumat tunteet pääsivät täyteen roihuun, mutta lukijalle asti lämpöä ei riittänyt. Siinä missä Harper oli kostea kuin suolampi, tämä lukija vain hirnui kömpelöille peruslauseille, joissa lueteltiin partnerin jalkovälin erityispiirteitä kuin parhaita tuntomerkkejä ikään:

"[K]alu oli pitkä, mutta ei paksuimmasta päästä. Hänet oli ympärileikattu. Penis kaartui hieman ylöspäin. Hänen kiveksensä olivat hyvin herkät."

Nämä yksityiskohtaiset huomiot Harper tekee keskellä yötä, sähkökatkon aikana kahden peiton alla, suudellen samalla tuota kaarevapeniksistä miestä. En muista, että Harris olisi Sookie-sarjassa ollut näin tönkkö seksikohtausten kuvailija. Joko Eric Nordman teki kaikesta vähän hekumallisempaa, tai sitten Harris on tämän sarjan kohdalla päättänyt panostaa vähemmän.

Tässäkin osassa lukijaa muistutetaan useaan kertaan Harperin erikoiskyvyn alkuperästä, Harperin ja Tolliverin kurjista lapsuusvuosista ja epäonnistuneista vanhemmista sekä lukuisista salamaniskun aiheuttamista jälkioireista. Tavallaan tuollainen jatkuva kertaaminen voisi turhauttaa, mutta eipähän tarvitse noitakaan asioita muistaa/muistella, kun kaikki kyllä takuulla kerrataan vielä viimeisessäkin osassa.

Väristyksiä haudan takaa ei siis ole mitään kaunokirjallisuuden klassikkoainesta, mutta toimii vallan hyvin aivojen nollaajana.