Pimeä nousee

Susan Cooper: Pimeä nousee
(The Dark is Rising, 1973)
WSOY 1979, 275s.
Suom. Kristiina Rikman
Runot suomentanut: Panu Pekkanen

Siinä missä lapset ihastuivat ja äiti vähän pitkästyi Pimeä nousee -sarjan ensimmäisen osan parissa, tämä toinen kirja aiheutti ihan toisenlaisia reaktioita. Minä ihastuin siihen, kuinka vauhdikkaasti kirja käynnistyy: ei mitään kymmenien sivujen pohjustuksia ja maisemakuvailuja, vaan heti silkkaa seikkailua. Yllätyksekseni tämä olikin kuulijoiden mielestä huono juttu. Lasten mielestä kirja oli vähän turhan jännä ja onhan sellainen toki iltasadulle vähän huono ominaisuus. Lisäksi heitä harmitti se, etteivät edellisestä osasta tutut lapset olleet tarinassa enää mukana. Kolmanneksen verran luin tätä iltaisin, mutta sitten vaihdettiin toiseen kirjaan ja minä sain lukea tämän ihan omaksi ilokseni loppuun.

Tässä sarjan toisessa osassa Will Stanton odottaa malttamattomana 11-vuotissynttäreitään. Hän on toivonut joka vuosi lahjaksi lunta, onhan syntymäpäivä juuri joulun alla. Tänä vuonna lunta tuleekin, itse asiassa pelottavan paljon. Lisäjännitystä tuovat omituisesti käyttäytyvät linnut, epämääräinen maankiertäjä ja se, että Willille paljastuu odottamaton asia hänestä itsestään. Luvassa on hyvän ja pahan taistelu, jossa Willillä on - tietenkin - ratkaiseva rooli.

Kuten sanottua, kirjan alku vei minut mukanaan. Ikävä kyllä hurma ei kestänyt enää yksin lukiessani, enkä päässyt ollenkaan tunnelmaan mukaan. Kirjan kieli alkoi kuulostaa jotenkin raamatulliselta kaikkine ja -alkuisine lauseineen ja muine mahtipontisuuksineen. Voi karvasta pettymystä.

Kirjastosta löytyi muuten Pimeä nousee -elokuva, joka ei ilmeisesti ole järin uskollinen kirjalle. Minä en sitä katsonut, mutta lapsista elokuva oli mitä mainioin - jos jätetään huomiotta se, että paljon katsottu elokuva tökki ja hyppi välillä mielivaltaisesti eteenpäin.

Mitä kirjasarjan loppuun lukemiseen tulee, en taida pitää mitään kiirettä. Ehkä olisi parempi tyytyä hyviin muistoihin.