Purity

Jonathan Franzen: Purity
(Purity, 2015)
Siltala 2015, 600s.
Suom. Raimo Salminen

Lähdetäänpäs liikkeelle vaikka siitä, että minun mielestäni Jonathan Franzenin Purityn kansikuva kiteyttää kummallisella tavalla koko kirjan: keskiössä on 24-vuotias Pip, Purity. Hän inhoaa nimeään, ei tiedä isästään mitään, tuskailee suurta opintolainaansa, asuu vallatussa talossa sekalaisen porukan kanssa, eikä viihdy (tai menesty) työssään. Isän lisäksi Pipin ympäriltä puuttuu suku: hänellä on ainoastaan syrjäisessä ja rähjäisessä mökissä asuva äitinsä, joka ei viihdy ihmisten ilmoilla ja on täysin haluton kertomaan Pipille juuri mitään heidän taustoistaan. Mutta vaikka Pip onkin ehkä se kaiken yhteen nivova tekijä, Purityssa on monta muutakin keskeistä henkilöä, joiden tarinat ovat yhtälailla keskeisiä ja tärkeitä. Myös keskeisiä paikkoja on paljon, sillä alueellisesti liikutaan paitsi eri puolilla yhdysvaltoja, myös Itä-Saksassa ja Kolumbiassa.

Luin Puritya aika kauan. Juoni kyllä veti kiitettävästi, mutta palstaleveyteen nähden liian pieni fontti teki lukemisesta työlästä. Välillä oli pakko lueskella muita kirjoja ja antaa silmien levätä. Tämä kirja on melkoinen järkäle paitsi sivumäärältään, myös sivujuonien, henkilöhahmojen ja aiheiden osalta. Pipin rinnalle päähenkilöiksi nousee ainakin kolme muuta, ja heidän mukanaan keskeisiä juoniakin on vähintään saman verran. Kaikki henkilöt, myös ne pienempään rooliin jäävät, tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän hukassa, eikä tästä kirjasta taida löytyä yhtään niin sanotusti tervettä ihmissuhdetta. Kaikissa suhteissa on jotain vinksallaan, muutamissa tosi pahasti. Henkilöt tuntuvat olevan solmussa ja hukassa ihan itsekseenkin ja suhteessa toiseen nuo omituisuudet tietenkin vain korostuvat ja aiheuttavat melkoisia haasteita. Franzen on ympännyt yhteen kirjaan teemoja vähintään kolmen kirjan edestä. Minulle olisi riittänyt vähempikin.

Kokonaisuutena Purity jätti vähän ähkyisän olon. Kirjassa on niin kauheasti kaikkea ja kaikki on olevinaan jotenkin niin oleellista, että ikävä kyllä huomasin turtuvani loppua kohden. Kun äärimmäisiä asioita tapahtuu koko ajan, niistä tulee (melkein) normaaleja.

Minä olisin kaivannut isompaa fonttia ja tiivistämistä. Silti olen iloinen, että luin Purityn. Ähkyisyydestään huolimatta tästä löytyy varsin kiehtovia juttuja.