Sarjakuvia

Zeina Abirached: Pääskysen leikki
(Mourir partir revenir - Le de jey des hirondelles, 2007)
Like 2011, 184s.
Suom. Aura Sevón

Pääskysen leikki perustuu Zeina Abirachedin omiin kokemuksiin. Libanonissa syntyneen Abirachedin lapsuutta sävytti vahvasti sisällissota. Ihmiset olivat oppineet elämään sodan keskellä: missä voi liikkua, kuinka väistellä tarkka-ampujia, mistä voi saada polttoainetta jne.

Abirachedin perheen koti oli kerrostalon pohjakerroksessa. Vähitellen tilavasta asunnosta oli käytössä enää eteinen, koko talon turvallisin tila. Sinne kokoontuivat pommitusten alkaessa myös talon muut asukkaat.

Pääskysen leikki kuvaa pääasiassa yhden illan kulkua. Abirachedin vanhemmat ovat kyläilemässä isoäidin luona, kun pommitukset alkavat. Zeina on sisarensa kanssa yksin kotona, mutta pian naapurin mummo tulee pitämään heille seuraa. Illan mittaan talon muutkin asukkaat tulevat paikalle ja Abirached avaa hieman heidän taustojaan.

Abirachedin piirrosjälki on varsin pelkistettyä ja naivistista. Lapsenomaisuus toki tukee vahvasti koko teoksen lapsinäkökulmaa. Pääskysen leikki on nopealukuinen ja jää harmittavan pinnalliseksi. Olen sellainen tunne edellä menevä lukija, mutta tämän kirjan kohdalla tunnetasot eivät oikein ehtineet tarinan mukaan, niin nopealla temmolla sivuja sai käännellä.

Zeina Abirached: Minä muistan
Like 2013, 93s.

Minä muistan osui silmiini kirjaston sarjakuvahyllystä. Tuskin olisin siitä kiinnostunut, ellen olisi juuri lukenut Pääskysen leikkiä. Jotenkin tämän lukeminen oli hämmentävää, sillä tämäkin kertoo Abirachedin lapsuudesta Libanonissa.

Albumin irralliset kohtaukset sieltä täältä eivät muodostaa mitään suurempaa tarinaa, enkä ymmärrä miksi näitä muistoja ei ole mahdutettu Pääskysen leikkiin.

Leela Corman: Unterzakhn
Schocken Books 2012, 204s.

Unterzakhn kertoo 1900-luvun alun New Yorkista, siirtolaiskortteleista Lower East Sidelta. Esther ja Fanya, noin kymmenvuotiaat kaksostytöt, ovat kuin toistensa kopiot, mutta vain ulkoisesti. Siinä missä Fanya kiinnostuu lukemisesta ja uuden tiedon oppimisesta, Estheriä vetää puoleensa läheisen bordellin kuvankauniit tanssitytöt.

Cormanin kuvaama tarina on karu ja ruma, mutta uskottava. Sisarusten etääntyminen toisistaan on surullista ja kaikista eroista huolimatta heidän elämänsä kulkevat ehkä sittenkin kovin samanlaisia ratoja.

Cormanin piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan graafista. Tekstaus on epätasaista ja välillä vaikealukuista, mutta itse tarina toki on ihan laadukas. Hieman kyllä ihmettelen, miksi tyttöjen isän taustoja piti ylipäätään avata yhden luvun verran. Ihan hyvin olisi riittänyt Fanyan ja Estherin elämän tarkempi kuvaus.

Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen: 144 kertaa
Zum Teufel 2010, 46s.

Takakannessa kerrotaan, että 144 kertaa kertoo Helistä ja Pasista, jotka "ovat ystäviä ja rakastavaisia". Perinteinen seurusteleva pari he eivät kuitenkaan ole, vaan ilmeisesti kyseessä on jokin määräaikainen panokaveri-systeemi. Seksiä on sovittu harrastettavan yhdessä niin kauan kuin yhdessä tukkupakkauksessa on kortsuja (144 kappaletta). Homma on pidettävä salassa ja lopulta koko homma loppuu hieman ikävissä tunnelmissa.

Koin tämän sarjakuvan ärsyttävän vajaaksi! Jos takakannessa ei olisi valaistu tarinan ydintä, tuskin olisin ymmärtänyt, mistä on kyse. En myöskään hoksannut, oliko Helin ja Pasin välillä jotain tunteita ja jos oli niin kummalla vai molemmilla. Jotenkin tämmöinen sarjakuva, jossa olisi ollut aineksia ehjään tarinaan, mutta josta on päätetty esitellä vain muutama hajanainen kohtaus.

Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Lempo Kustannus 2012, 79s.

Ihan huomaamatta luin Reetta Laitiselta toisenkin sarjakuva-albumin. Kirjailija ja madame pohjautuu tositapahtumiin, kirjailija Olavi Paavolaisen ja tee-se-itse-aristokraatti Minna Craucherin suhteeseen. Sarjakuvassa henkilöiden nimet ovat Oskar Pekkala ja Mimi Creutz.

Jotain olen aiemmin lukenut Paavolaisen ja Craucherin suhteesta, mutta kovin tuttu taustatarina ei kuitenkaan ollut. En siis tiedä, kuinka uskollinen sarjakuva on todellisille tapahtumille.

Laitinen kertoo tarinaa noin aukeaman mittaisilla kohtauksilla, joten tarina on hyvin pätkäinen. Aika ei kulje kronologisesti, vaan pomppii sinne tänne, mikä ei varmaan olisi häirinnyt niin paljon, mikäli "luvuilla" olisi ollut enemmän mittaa.

Laitisen piirrostyyli ei ole hirveästi minun mieleeni. Olisin toivonut enemmän ilmeikkyyttä ja vaikeasti määriteltävää notkeutta näihin ihmisiin.

Ulla Donner: Spleenish
S&S 2017, 80s.
Suom. Sinna Virtanen

Spleenishissä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni sen sidosasuun. Tässä kirjassa ei ole selkämystä lainkaan, vaan sidonta on aivan paljas - ja kaunis.

Ulla Donnerin Spleenish on minäkertojan tuskastelua elämän kanssa. Kun kaikkea pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta samaan aikaan ei vain saa mitään aikaiseksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta jokin epämääräinen ahdistaa jatkuvasti. Kavereita on, mutta joskus niitäkään ei huvita tavata vaan mieluummin esittää tökeröitä tekosyitä. Kaikki muut tuntuvat olevan älyttömän fiksuja ja taitavia, luonnostaan lahjakkaita ties missä. Menestyviäkin, toisin kuin kertoja itse.

Donnerin tyyli on erikoista. Punavalkoiset piirrokset ovat paikoin runsaita, paikoin hyvin pelkistettyjä. Tämän albumin kohdalla ei oikeastaan voi puhua ruutujaosta, sillä Donnerin "ruudut" ovat sivun tai koko aukeaman kokoisia. Sivuja saa siis käännellä hyvin tiuhaan tahtiin.

 Visuaalisesti en hirveästi ihastunut, mutta noin muuten tästä löytyi paljon samastumiskohtia. Erikoinen ja omaääninen sarjakuva-albumi.

Joe Hill & Gabriel Rodriguez:
Locke & Key, Heaven and Earth
IDW Publishing 2017, 72s.

Tässä eräänä päivänä googlailin itselleni kiinnostavaa sarjakuvalukemista, kun törmäsin tähän Locke & Key -maailmaan sijoittuvaan lyhyttarinoiden kokoelmaan. Hinta oli kohtuullinen, joten tilasin kirjan omaksi ja lukaisin heti tuoreeltaan.

Heaven and Earth -kirja pitää sisällään kolme tarinaa, joista yksi on vain kahdeksan sivun mittainen. Tähän kirjaan onkin ympätty varsin laaja valokuvaliite, jossa tekijät poseeraavat kirjan maisemien tosielämän vastineissa. Ihan mielenkiintoista jossain määrin, mutta onhan tämä nyt melkoista rahastusta.

Ensimmäinen tarina, Open the Moon, kertoo koskettavasti vanhempien kipeästä ratkaisusta. Yksi heidän lapsistaan tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa ja isä vie hänet kuumailmapalloajelulle kuun taakse. Kuun voi nimittäin avata yhdellä erikoisavaimella ja päästä kurkistamaan kulisseihin kuun takana.

Toisessa tarinassa, Grindhouse, raakalaismainen rosvojoukko tunkeutuu Keyhouseen. Talon asukkaat vaikuttavat puolustuskyvyttömiltä aseistautuneiden ryöstäjien edessä, mutta erikoinen talo tarjoaa yllättäviä puolustuskonsteja.

Viimeinen "tarina", kahdeksansivuinen In the Can, jätti jälkeensä lähinnä kysymyksiä. En ole varma tajusinko koko hommasta mitään, sen verran merkillistä meno oli.

Mitä noihin kirjan täytesivuihin valokuvakoosteineen ja kansitaidekokoelmineen tulee, kyllähän niitä selasi, mutta ilmankin olisin pärjännyt.

Watterson, Stevenson, Ellis & Allen:
Lumberjanes vol 2: Friendship to the Max
Lumberjanes vol 3: A Terrible Plan
BOOM! Box 2015 & 2016, 2x112s.

Sain siskolta lainaan nämä Lumberjanes-sarjakuvat jo aikaa sitten, mutta olen onnistunut vitkuttelemaan lukemisen kanssa, kuten niin usein ennenkin.

Tykkäsin näistä tosi paljon, vaikka kuvitustyyli vaihteleekin aika tavalla tarinoiden välillä. Vol 2 on täynnä samanlaista partioleiritouhua ja erikoisia tapahtumia zombimaisista poikapartiolaisista ulkohuussista putkahtaviin dinosauruksiin kuin ensimmäinen kokoelma. Lopussa saadaan nivottua juonenpäät tarpeeksi tyydyttävällä tavalla yhteen.

Kolmannessa kirjassa ollaan edelleen samalla leirillä, mutta meno on jossain määrin rauhallisempaa. Alussa kerrotaan kauhujuttuja leirinuotilla, sitten kaksi tyttöä ajautuu ulkohuussin kautta eräänlaiseen dinosaurusrinnakkaismaailmaan sillä välin kun muut ystävykset yrittävät ansaita helppoja partiolaismerkkejä.

Hauskoja juttuja, kivaa meininkiä.