Minä näen sinut

Clare Mackintosh: Minä näen sinut
(I See You, 2017)
Gummerus 2018, 13h 25min
Suom. Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Luin  joulukuussa Clare Mackintoshin esikoisteoksen Annoin sinun mennä. Tuo kirja piti otteessaan todella lujasti, mutta kirjassa oli sellainen käänne, joka jätti karvaan jälkimaun. Tätä Mackintoshin toista kirjaa olen kuullut kehuttavan ja kun työkaveri totesi, että tämä on edellistä parempi, päätin antaa kirjailijalle uuden mahdollisuuden.

Valitsin lukuformaatiksi äänikirjan, sillä meillä on kuopuksen kanssa oivallinen palapeliflow ja näin lomalla on ollut mukavaa istua iltaisin kuuntelemassa kirjaa ja tekemässä palapeliä. Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä ja juonikuviokin on sellainen, että ei tätä olisi oikein malttanut sulkea edes yöksi.

Zoe Walker tyrmistyy nähdessään lehdessä senssipalstan vieressä ilmoituksen, jossa on hänen oma kuvansa. Läheiset koittavat rauhoitella häntä, eivätkä ole lainkaan vakuuttuneita siitä, että kuvan nainen tosiaan olisi Zoe. Pian Zoe kuitenkin huomaa, että samanlaisessa ilmoituksessa esiintyneet naiset ovat joutuneet erinäisten rikosten uhreiksi ja luonnollisesti hän alkaa pelätä omasta puolestaan.

Mackintosh kuljettaa tarinaa taitavasti ja tiputtelee lukijalle hienovaraisia vihjeitä siitä, kuka kaiken takana puuhaa ja mitä. Kirjan lopussa on kuitenkin toimintaelokuvista tuttua rytinää, kun asiat alkavat ratketa ja pari päähenkilöä on hirvittävässä vaarassa.

Idea on inhottava, sillä se tuntuu niin realistiselta. Näin voisi oikeasti tapahtua. Tällaisia ihmisiä varmaankin on olemassa. Yhdyn työkaverin mielipiteeseen siinä, että Minä näen sinut on edeltäjäänsä parempi teos. Työkaveri oli oikeassa myös siinä, että tämä olisi ollut vielä parempi ilman aivan viimeistä lukua.