Lapseni huutaa

Arto Leivo: Lapseni huutaa
Mediapinta 2018, 54s.

Tämän kirjan lainasin aivan täysin ja pelkästään sen nimen perusteella. Lapseni huutaa herätti välittömästi halun kertoa kirjailijalle, että sama täällä! Muutaman proosarunon luettuani kävi kuitenkin selväksi, että Leivo tarkoittaa hyvin erilaista huutamista, kuin mitä esiteinin perheessä kuullaan.

Leivo kirjoittaa herttaisesti ja lämpimästi pienen tyttärensä "huutamisesta". Lainausmerkit siksi, että pienen lapsen huutelu on ainakin pääsääntöisesti viatonta ja söpöä, toisin kuin tuollaisen huomattavasti isomman lapsen. Tyttö kutsuu isäänsä, osoittelee asioita ja kailottaa erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Leivo katsoisi välillä mieluummin telkkaria, mutta tytär menee silti huutoineen etusijalle.

Lämminhenkinen ja soma (joskaan ei kansikuvaltaan) teos, joka alitajuisesti auttoi ainakin hetkeksi muistamaan, että samanlainen herttainen taapero tuo ajoittain räyhähengeksi muuttuva esikoinenkin on aikoinaan ollut.