Cecilia Samartin: La Peregrina
(La Peregrina, 2011)
Bazar 2013, 501s.
Suom. Ulla Lempinen
Cecilia Samartin on ollut kolmen aiemmin suomennetun kirjansa perusteella minulle ihanteellinen kevyehkön kirjallisuuden kirjoittaja. Kirjojen kannet ovat kauniita, hohkaavat lämpöä ja kutsuvat lukemaan. Tarinat taas ovat olleet sopiva sekoitus hömppää ja vähän vakavampaa menoa. Halusin lukea La Peregrinan, sillä uskoin sen toimivan edeltäjiensä tapaan miellyttävänä viihteenä.
Aloitin lukemisen pian kirjan ilmestymisen jälkeen viime vuonna. Ehkä edellisen Samartinin kirjan lukemisesta oli liian vähän aikaa, sillä lukeminen takkusi ja pysähtyi ennen kuin pääsin kunnolla alkuunkaan. Nyt aloitin kirjan alusta ja luinkin sen hyvään tahtiin alusta loppuun.
La Peregrina on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle ja onkin monessa suhteessa toisinto noista tapahtumista, vain eri näkökulmasta kerrottuna. Tässä yhtenä kertojana toimi Rosa, tuo herra Peregrinon suuri rakkaus. Samaan aikaan seurataan Jamiletin tekemisiä ja kohtauksia, jotka muistuttavat kamalalla tavalla kehnoa draamasarjaa.
Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta, mutta kirjan päätyttyä olo on hyvin häkeltynyt. Miten ihmeessä tämä tarina näin vauhkoksi meni? Mikäli haluat lukea kirjan itse, kannattaa lopettaa tämän postauksen lukeminen tähän. En nimittäin voi perustella pettymyksiäni paljastamatta joitakin kirjan käänteitä.
Aloitetaanpa vaikka siitä, että henkilö saa varmuuden siitä, että hänellä on lapsi. Mies pääsee puhumaan lapsen aikanaan kaapanneen ihmisen kanssa. Kaappaaja on itse asiassa kopannut matkaansa toisenkin lapsen ja näistä lapsista toinen on sittemmin kuollut. Kuinka suhtautuu tilanteeseen vast'ikään isyydestään kuullut henkilö? Ei, hän ei tiedustele, onko hänen lapsensa elossa vai kuollut, vaan matkustaa toiselle mantereelle etsimään lapsensa äitiä. Kirjan aivan viimeiset käänteet menivät niin koheltamiseksi, ettei mitään rajaa. Siinä yhdistyy kiusalliset väärinkäsitykset, ylenpalttinen juonittelu, menneet kaunat, dramaattiset anteeksipyynnöt ja "niin lähellä, mutta silti saavuttamattomissa" -kohtaus. Uskottavuudesta tarina ei kärsi alunperinkään, mutta loppurutistus on kuin kiireessä parsittu sukka: vähän sinne päin. Kaikkein eniten kohottelin kulmiani ihan viimeiselle käänteelle, jonka jälkeen ei enää tiennyt, hypättiinkö "realismista" maagiseen realismiin vai mitä ihmettä. Ylipäätään tässä kirjassa matkustellaan kaukaisesta paikasta toiseen sellaiselle tohinalla, että ärsyttää. Kuvittelin nimittäin kirjan nykyajan olevan tässä ja nyt, mutta googlaako kukaan mitään ikinä? No ei kyllä, koska on ilmeisesti yhtä kätevää hypätä lentokoneeseen ja käydä itse tutkimassa asiaa.
Tavallaan La Peregrina on kelpo viihdettä: teksti soljuu vaivattomasti ja tapahtumia todellakin riittää. Se ei kuitenkaan yllä lähellekään aiempien Samartinin kirjojen tasoa. Ehkä silti luen tämän trilogian päätösosan ihan siitä ilosta, että saisin vastauksia tämän kirjan omituisiin yliampumisiin.
