Tapani Löfvingin seikkailut ja e-kirjakokemuksia

Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut

WSOY 1955 (7.p), 242s.

Tapani Löfvingin seikkailut on ollut nimeltä tuttu "aina", mutta jostain syystä se on aiemmin jäänyt lukematta. Melkein jäi lukeminen kesken nytkin, sillä aloitin lukemisen e-kirjana, mutta lopulta älysin vaihtaa nenän alle perinteisen kirjan ja alkoihan se lukeminen sitten sujua.

Tapani Löfving oli tunnetuin isonvihan aikainen suomalainen sissipäällikkö ja kirja perustuu hänen omaan päiväkirjaansa, joka on muuten nähtävillä Porvoon Lyseon kirjastossa.  Kovin ehtiväinen, taitava ja onnekaskin Löfving oli, sen verran monessa hän ehti olla mukana. Monta kertaa Löfving piileskeli venäläisiltä tuvan/navetan/aitan ylisillä ja pakeni täpärästi milloin oveluudellaan, milloin katon tai lattian läpi. Pieni lemmenliekkikin siellä täällä pilkahtelee, kun Löfving törmäilee lapsuudenystäväänsä Riikkaan eri puolilla Suomea.

Kirjallisilta ansioiltaan Tapani Löfvingin seikkailut eivät kovin korkealle yllä, mutta otan tämän vaikka sivistyksen kannalta. Kiva, että sain luettua.

Mistä pääsenkin kertomaan kokemuksiani e-kirjoista. Kun voitin iPadin kirjaston arvonnasta, odotin eniten pääseväni tutustumaan e-kirjojen maailmaan. Etenkin vanhoja kirjoja löytyy runsaasti luettavaksi ihan ilmaiseksi ja tulihan niitä melko monta koneelle ladattuakin. Lukeminen sujui periaatteessa hyvin: fonttikokoa ja taustaväriä voi hivenen säätää, kirja avautui aina kivasti juuri siitä mihin jäi ja näytön alareunasta oli kätevä seurata, missä kohtaa kirjaa on menossa.

Kaksi seikkaa kuitenkin häiritsevät lukemistani todella paljon. Ensinnäkin, iPadin pinta heijastaa ikävästi. Luen yleensä olohuoneen nojatuolissa ikkunan edessä, joten kevätaurinko häikäisteli oikeastaan koko ajan. Enkä todellakaan halua pitää verhoja kiinni. Se toinen syy on ehkä eniten minussa: jos laitteella pääsee kätevästi nettiin, niin enhän minä lukea malta, vaan huomasin vähän väliä seikkailevani internetin ihmeellisessä maailmassa...

Vaikka ensimmäisestä sähköisenkirjan lukemisesta ei nyt oikein mitään tullutkaan, niin en luovuta. Enköhän minä tämmöiseenkin lukumuotoon totu ja opi valitsemaan lukupaikkani vähemmän valoisista paikoista.

Shanghain tytöt

Lisa See: Shanghain tytöt

(Shanghai Girls, 2009)

WSOY 2011, 431s.

Suom. Hanna Tarkka

Lainasin Shanghain tytöt kirjastosta niin kauan sitten, ettei lainaa enää voinut uusia. Halusin tämän kuitenkin lukea, joten viimein avasin kannen ja se olikin sitten menoa. Lisa See on taitava kirjoittaja ja suomennoskin on miellyttävää luettavaa.

Pearl ja May ovat hyvin toimeentulevan perheen tyttäriä, jotka viettävät varsin huoletonta elämää 1930-luvun Shanghaissa. Järkytys on suuri, kun isä eräänä päivänä ilmoittaa järjestäneensä tyttärilleen aviopuolisot, amerikankiinalaisen menestyvän liikemiehen poikia molemmat. Pakon edessä tytöt suostuvat naimakauppoihin, mutta heillä ei ole aikomustakaan seurata tuoreita puolisoitaan Amerikkaan. Hyvin nopeasti elämä Shanghaissa muuttuu vaikeaksi ja vaaralliseksikin ja Pearlin ja Mayn on pakko paeta kotikaupungistaan.

Shanghain tytöt on oikein hyvä lukuromaani. Pearlin ja Mayn elämää seurataan aina 1950-luvun puolivälin tienoille, joten hyvin paljon ehtii tapahtua. Meno on välillä todella raakaa ja julmaa, mutta onneksi ihan kaikella kurjuudella ei mässäillä. Kirja loppuu vähän yllättäen ja töksähtäen, mutta ei hätää, Norkku kertoi omassa arviossaan, että tarina jatkuu Seen seuraavassa kirjassa Dreams of Joy. Toivottavasti se suomennetaan pian sillä haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mainio kirja, jonka lukemista häiritsi ainoastaan liian ohuet sivut. Minusta on inhottavaa, kun sivun läpi kuultaa edellisen/seuraavan aukeaman teksti niin, että näyttää kuin sivut olisivat epätasaisen harmaita.

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Viisi mustaa kanaa



Kirjasta on tehty myös
 minisarja sekä elokuva.



Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

(A Town Like Alice, 1950)

Gummerus 1952, 340s.

Suom. Tuovi Järvinen

Nevil Shuten kirja Viisi mustaa kanaa päätyi luettavaksi harvinaisella tavalla. Sitä nimittäin suositteli (ja omasta hyllystään lainaan lykkäsi) meidän isä. Vanha ja kansipaperiton kirja pötkötteli yöpöydällä reilun kuukauden, ennen kuin sain tartuttua siihen, mutta sitten se olikin menoa.

Kirjan alussa kertojana toimiva, lontoolainen asianajaja Noel Strachan, saa tehtäväkseen laatia erään testamentin. Tuo varsin tavanomaiselta vaikuttanut työtehtävä osoittautuu kuitenkin tavallista vaativammaksi, mutta mielenkiintoiseksi toimeksi. Kun testamentti sitten tulee toimeenpantavaksi, Noel saa kuulla perillisen, alle kolmekymppisen Jean Pagetin, uskomattoman tarinan.

(Juonipaljastusvaroitus tästä eteenpäin!)

Sodan alkaessa Jean oli työskennellyt Malesiassa ja joutunut yhdessä monien muiden naisten ja lasten kanssa japanilaisten vangeiksi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa vastuuta vangeista, vaan ryhmää marssitettiin yli puoli vuotta kaupungista toiseen. Sairaudet ja huono ruokavalio karsivat ryhmää, jonka johtajan roolin Jean hyvin pian sai osakseen. Marssin aikana ryhmä tutustuu australialaiseen mieheen, joka toimii japanilaisten autokuriirina. Tuo mies, Joe Harman, tekee kaikkensa auttaakseen naisia. Viiden mustan kanan varastaminen on kuitenkin liian suuri rikos ja Joe Harman ristiinnaulitaan ja  kidutetaan kuoliaaksi naisten ja kyläläisten silmien edessä. Naiset patistetaan jälleen matkoihinsa, vain yksi, epäsuosioon joutunut vartija mukanaan. Vartija sairastuu ja kuolee, mutta naiset saavat puhuttua itselleen turvapaikan eräästä kylästä. Maksuksi pysyvästä asuinpaikasta he auttavat paikallisia ihmisiä riisipelloilla.

Sodan jälkeen Jean palaa Lontooseen, mutta perinnön saatuaan hän haluaa palata Malesiaan. Siellä hän haluaa kiitollisuuden osoituksena rakennuttaa kaivon siihen kylään, joka tarjosi hänelle ja muille naisille pysyvän  oleskelupaikan. Matkallaan Jean saa kuulla, ettei Joe olekaan kuollut. Uutinen on uskomaton ja pian Jean onkin jo matkalla Australiaan tapaamaan Joea.

Tämä kirja oli monella tapaa yllätys. Pienin yllätys ei suinkaan ollut se, että tässä oli näinkin selvä romanttinen sävy! Minä kun olen olen ollut siinä luulossa, että isä  lukee enimmäkseen erä- ja sotakirjoja. Viisi mustaa kanaa sisältää paljon ajankuvaa ja taitavaa kuvailua niin Malesian kuin Australiankin oloista. Shute onkin kirjoittanut tämän kirjan varsin pian oman Australiaan muuttonsa jälkeen. Kirjailija on muuten kirjoittanut loppuun huomautuksen, että kirjassa kuvaillun kaltaista nais- ja lapsivankien marssittamista ei Malakalla koskaan tapahtunut. Sumatralla sen sijaan tapahtui.

Pidin kirjan kielestä, joka oli nautinnollisen rauhallista. Muutaman kerran vanhentunut kieli kyllä pisti silmään, mutta en häiriintynyt niistä. Lähinnä yardit, jeep ja X-sädekoje tuntuivat herttaisilta. Sen sijaan jäätelöbaarissa tilattu banaanileike vaati vähän ihan rehellistä hihittelyä.

Minä olisin mielelläni lukenut Jeanin ja Joen tarinasta enemmänkin. Kirjassa on sivumääräänsä nähden yllättävän paljon tapahtumia, mutta eipähän mielenkiinto päässyt herpaantumaan. Kertojaratkaisuna vanha asianajaja oli ihan kiva, mutta välillä se ei vain toiminut. Strachan  oli toisinaan liian kaikkitietävä ja välillä minä-viittaukset tuntuivat töksähteleviltä.

Mutta kokonaisuudessaan Viisi mustaa kanaa on hieno kirja. Haluaisinpa nähdä myös tuon minisarjan, joka tästä on tehty. Koska tämä kirja osoittautui näin hyväksi, saatan lukea myös sen toisen kirjan, jota isä suositteli. Tosin Wilbur Smithiä ovat kehuneet monet muutkin, joten ihan yhtä vieraasta kirjailijasta ei ole sen suhteen kyse. :)

Pitkästä aikaa pääsen valloittamaan maailmaa, Australian verran.

Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011, 233s.

Minä olen ollut viime päivinä harvinaisen kiukkuinen. Luulisin, että karhu, joka ei saa talviunenpäästä kiinni voisi olla yhtä äreä. En löydä mistään joulumieltäni, vaikka tykkään joulusta hurjasti. Yleensä kaikenlaiset jouluvalmistelutkin aloitan hyvissä ajoin ja mies joutuu toppuuttelemaan, että ei nyt ihan vielä sitä kuusta kuitenkaan. Nyt sisäinen joulumielimittari näyttää punaista. Eikä edes joulunpunaista vaan jotain äreää sävyä.

Tämä olosuhdekartoitus pohjustuksena sille, että uskoisitte, miten väärään aikaan luin Finlandia-ehdokkaanakin olleen Linturin esikoisteoksen, Isänmaan tähden. Ohutta kirjaa tavasin melkein viikon ja viimeisen sivun jälkeen täytyy vain todeta, että en muista lukemastani juuri mitään. Vähän kuin olisi katsonut mielenkiintoista ja laadukasta elokuvaa yhdellä silmällä. Ilman ääniä. Ja torkahdellut välillä.

Ne pätkät, jotka muistan, olivat eittämättä hyvää luettavaa. Moniulotteista, puhuttelevaa muttei silti mitään kielellä kikkailua. Tykkäsin kirjan tunnelmista. Mutta juuri muuta en osaa sanoa, kun tosiaan lukeminen oli harvinaisen takkuista.

Onneksi tätä on luettu ahkerasti ja paremmalla asenteella muualla, ainakin Morren, Susa P:n, Katjan ja Peikkoneidon toimesta.

Tällä hetkellä suhtaudun lukemiseen pelonsekaisin tuntein. Mitä uskallan yrittää lukea seuraavaksi? Mikä olisi niin vetävä kirja, että lukuvaihde käynnistyisi kunnolla?

Ai niin, mulla on myös tunnontuskia, koska huomasin unohtaneeni lukea Anna Kareninaa viime kuussa! Hupsista. No, tässä kuussa sitten kunnollinen loppukiri, niin eiköhän siitä valmista tule.

Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, sodassa ja rakkaudessa 444s. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts 2010)

Olen lukenut Mitfordin tytöistä kehuvia arvosteluja sieltä täältä ja kun viimein sain kirjan käsiini, melkein hirvitti aloittaa lukeminen. Onneksi joskus käy niin, että ennakko-odotukset kirjan suhteen ylittyvät.

Mitfordin tytöt kertoo pääasiassa englantilaisen aristokraattiperheen kuuden kauniin ja älykkään tyttären ( Nancyn, Pamelan, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon) tarinat. Tytärten ystäväpiirit on vähintäänkin kiehtova kokoelma historiantunneilta tuttuja henkilöitä. Rauhallista elämää viettäneille vanhemmille tytärten nouseminen otsikoihin yksi toisensa jälkeen ei ollut aivan helppoa, eikä konflikteilta vältytty.

Mary S. Lovell on tehnyt laajan tutkimustyön tätä kirjaa varten niin tapaamalla Mitfordin perheen jäseniä kuin perehtymällä heidän aktiiviseen kirjeenvaihtoonsa sekä muuhun arkistomateriaaliin. Hän on onnistunut kirjoittamaan eläväisesti menettämättä ollenkaan luotettavuuttaan.

Päällimmäisenä mieleeni jäi Unity Mitfordin elämä Hitlerin läheisenä ystävänä. Unity odotti kiihkeästi tapaamisiaan Hitlerin kanssa ja kertoi ystävälleen: "Elämän suurin hetki oli, kun istuin hitlerin jalkojen juuressa ja hän silitteli hiuksiani." Hyvin epätodellinen olo minulle tuli seuraavasta pätkästä:

"Kun Unity oli puhunut väheksyvästi Italiasta ja Mussolinista ja sai läksytyksen yhdeltä Hitlerin adjutantilta, Hitler asettui puolustamaan häntä, joskaan ei sanonut olevansa samaa mieltä hänen kanssaan. Tämän jälkeen pieninkin maininta Italiasta sai Hitlerin viluilemaan Unityyn ja hihittämään."

Hitler hihittämässä? Vaikea kuvitella.
Toisen maailmansodan puhkeaminen oli Unitylle pahin mahdollinen vaihtoehto. Hän oli jo etukäteen kertonut läheisilleen, ettei koskaan halua valita kahden rakastamansa maan, Saksan ja Iso-Britannian välillä, vaan mieluummin kuolee. Unity yrittikin itsemurhaa, mutta jäi henkiin ja eli loppuelämänsä aivovaurioisena, taantuneena noin 12-vuotiaan tasolle.

Jokaisen tyttären elämään mahtui tragedioita, kuten keskenmenoja, avioeroja ja katkeria välirikkoja perheenjäsentensä kanssa. Silti kirja ei jätä jälkeensä ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai surumielisyyttä. Jokainen tyttäristä kun sai myös annoksensa onnesta ja menestyksestä.

Pamelan elämästä olisin halunnut lukea enemmän, samoin perheen ainoan pojan, Tomin, vaiheista. Tosin ymmärrän kyllä, että kun kirjan nimikin on Mitfordin siskot, niin silloin keskitytään tyttäriin. Moni siskoksista kirjoitti kirjoja ja erityisesti Nancyn The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate herättivät mielenkiintoni. Mahtaakohan niitä saada jostakin käsiinsä