Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

(We Need New Names, 2013)

Gummerus 2013, 288s.

Suom. Sari Karhulahti

"Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa. Me kuultiin eilen naisten puhuvan Nosizista, siitä lyhyestä vaaleaihoisesta tytöstä, joka nappasi MaDumanen miehen kun MaDumane meni Namibiaan piikomaan. Nosizi on nyt kuollut, synnytykseen. Siihen näet kuolee."

Kulta ja hänen ystävänsä Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama ja Luojatietää ovat 10-12 vuotiaita lapsia Zimbabwesta. He elävät peltihökkelikylässä, jota kutsutaan Paratiisiksi ja tekevät guavan ryöstöretkiä läheiselle Budapestin asuinalueelle. Toisinaan avustustyöntekijät ajavat hökkelikylään jakamaan ruoka- ja vaateapua. Silloin lapset osaavat käyttäytyä tietyllä tavalla: täytyy laulaa ja tanssia, hymyillä ja olla innostunut, mutta liioitella ei saa. Kameralle hymyillään ja hihkutaan cheeeeeeeese, vaikka oikeasti ei naurattaisikaan.

Kaikki haaveilevat kotimaassa tapahtuvasta muutoksesta, mutta myös Amerikka houkuttelee, sillä siellä jokaisella on yllin kyllin kaikkea. Kuten moni muu, Kultakin jättää kotimaansa aloittaakseen uuden, vaivattoman elämän toisaalla.

NoViolet Bulawayo on kirjoittanut hengästyttävän hienon kirjan siitä, miten vaikeaa on sopeutua uuteen rooliin kotimaassaan tai uuteen kotimaahan. Hän kuvaa kipeän elävästi myös sitä jakautuneisuuden tunnetta, kun uusi kotimaa ei tunnu omalta, mutta synnyinmaakin on muuttunut vieraaksi. Kerronnan puhekielisyys ja säästellen käytetyt välimerkit tekevät tarinasta ihollekäyvän. Henkilöt tuntuvat ihan oikeilta ja nimet, kuten Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Ruumiiden Äiti ja ÄitiRakkaus, synnyttävät vahvoja, muistiin hyvin jääviä mielikuvia nimien kantajista.

Me tarvitaan uudet nimet on Bulawayon esikoisteos ja se ilmestyy tammikuussa 2014. Voisin listata tähän pitkästi ylisanoja, mutta tyydyn tylsästi toteamaan, että tämä kirja teidän on luettava.

Leiri 14, Pako Pohjois-Koreasta

Blaine Harden: Leiri 14

(Escape from Camp 14, 2012)

Gummerus 2012, 192s.

Suom. Ruth Jakobson

Leiri 14 on tiettävästi ainoan Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen ja sieltä (onnistuneesti) paenneen miehen tarina. Shin Dong-hyuk kasvoi pitäen leirin epäinhimillisiä olosuhteita ja raakuuksia täysin normaaleina ja oikeutettuina. Perhesuhteet olivat merkityksettömiä, kun päällimmäisenä mielessä oli jatkuva nälkä. Shin oli opetettu ilmiantamaan leirin sääntöjä rikkovat vangit, saattoihan siitä joskus jopa hiukan hyötyä itse ylimääräisen ruoka-annoksen muodossa.

23-vuotiaana Shin tutustuu leirillä mieheen, jolta hän kuulee uskomattomia kertomuksia elämästä leirien ulkopuolella. Shin voisi kuunnella loputtomasti kertomuksia erilaisista ruoista, erityisesti lihasta. Yhdessä he suunnittelevat pakoa, mutta vain Shin onnistuu yrityksessä. Pitkän ja vaivalloisen pakomatkan jälkeen Shin päätyy Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan sekä Yhdysvaltoihin. Sopeutuminen vapauteen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja Shin toteaa itsekin näin:

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain."

Halusin lukea tämän kirjan siksi, että minua kiinnosti valtavasti kuulla, kuinka leirillä kasvanut nuori mies sopeutuu vapauteen. Ikävä kyllä tämä osuus jäi kovin pinnalliseksi. Shin ei mielellään puhu kokemuksistaan, ei hyvistä eikä huonoista. Ihmettelenkin, miksi kirja on kirjoitettu näin pian Shinin vapautumisen jälkeen? Eikö olisi ollut parempi antaa hänelle aikaa toipua ja rakentaa minuutensa uudelleen, edes ehjemmäksi, jotta hänellä olisi paremmin voimia ja sanoja kertoa tarinansa?

Kirjan rakenne on hyppivä. Shinin tarinan lomassa kerrotaan luonnollisesti myös yleisemmin Pohjois-Korean tilanteesta, politiikasta ja muutamien muiden Pohjois-Koreasta paenneiden tarinoita. Selkeämpi jäsentely olisi mielestäni ollut paikallaan. Lisäksi on ihan pakko moittia suomennosta. Koska alkuteoskin on ilmestynyt tänä vuonna, voi huonoa käännöstä syyttää myös kiireestä, mutta silti... Onhan tätäkin kirjaa varmasti oikoluettu useampaan kertaan, joten ihmettelen tämän kaltaisia lauseita:

"Siihen päättyi kuukauden kestänyt pelottava ja jäätävä kuukausi pakosalla."

Shinin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi, mutta se olisi ansainnut myös tulla kerrotuksi laadukkaammalla tavalla. Toki vika voi olla lukijassakin, sillä esimerkiksi Tuulia Lukutuulia-blogista on kokenut kirjan ihan eri tavalla.

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

(La contadora e películas, 2009)

Siltala 2012, 133s.

Suom. Terttu Virta

María Margaritan perhe, etenkin isä, rakastaa elokuvia. Mutta koska isä on halvaantunut ja äiti jättänyt viisilapsisen perheensä, ei rahaa elokuvalippuihin aina löydy. Isä keksii lähettää lapset vuorotellen katsomaan elokuvaa ja jatkossa se, joka osaa kertoa elokuvan parhaiten kotiinjääneille, saa käydä katsomassa kaikki elokuvat, joihin rahat riittävät. Näin María Margaritasta tulee elokuvankertoja.

Elokuvankertoja on ulkoisesti pikkuruinen ja kaunis kirja. Sisältö on synkempi kuin aurinkoisesta kansikuvasta voisi arvata, mutta tarina on silti hieno. Olisin kovin mielelläni lukenut enemmänkin María Margaritan ja hänen perheensä elmästä, mutta toisaalta kirja oli täydellinen tällaisena.

Ehkäpä Letelieriltä suomennetaan lisääkin teoksia,  sillä häneltä on julkaistu jo yhdeksän romaania. Kirjailijan oma tarina on muuten myös rankka: Elokuvankertojan kansiliepeessä kerrotaan, että Letelierin äidin kuoleman jälkeen muut sisarukset muuttivat tätinsä luo, mutta "pikku-Hernán jäi asumaan omillaan ja elätti itsensä 11-vuotiaaksi saakka myymällä sanomalehtiä." Karua.

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

(Gold Boy, Emerald Girl, 2010)

Tammi 2012, 259s.

Suom. Seppo Loponen

Yiyun Lin novellikokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, jonka alakuloisetkin ihmiskohtalot esittelevät lukijalle kiinalaista arkea. Vaikka kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan, on muistoilla ja menneisyydellä suuri rooli. Novelleissa mennyt ja nykyinen sulautuvatkin vaivattomasti yhteen. Välillä ihan hätkähdin, kun ihmisillä olikin käytettävissään kännykkä tai tietokone, vaikka minä luulin lukevani kaukaisista ajoista.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin Kultapoika, smaragdtitytöstä kovasti, mutta syitä on hankala pukea sanoiksi. Li kirjoittaa vähäeleisesti, mutta rikkaasti. Tarinoissa on ajoittain sadunomainen ja kaunis tunnelma, tarinoita tarinan sisällä. Henkilöt ovat nöyriä ja hötkyilemättömiä niin että minäkin rauhoituin - joskin vain hetkellisesti.

"Heistä oli tullut verisisaret Ailinin takapihalla viisikymmentä vuotta sitten, ja Ailin oli kolmikon vanhin ja ajatuksen keksijä. - - Mei oli pihistänyt isänsä kaapista jamssiviinaa, ja kukin otti siemauksen väkevää nestettä ennen kuin pirskotti sen maahan. "Taivas ja maa todistakoot loppuelämämme alkaneeksi", Ailin luki vanhoista romaaneista oppimansa valan, jolla miehet ja naiset vannoivat verisukulaisuutta vankemman veriveljeytensä ja -sisaruutensa, ja Mei ja Lan toistivat hänen jälkeensä, että tästä lähtien he verisisarina pitäisivät yhtä niin hyvinä kuin huonoina aikoina siihen päivään saakka, kun joutuisivat jättämään tämän maailman."

Mikään hyvänmielenkirja Kultapoika, smaradgityttö ei ole, mutta miellyttävää sen lukeminen oli. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin, joten toivon että myös Lin toinen novellikokoelma ja romaani jossain vaiheessa suomennetaan.

Kevätnäyttely

György Spiró: Kevätnäyttely

(Tavaszi Tárlat, 2010)

Avain 2012, 308s.

Suom. Juhani Huotari

Enpä ole aikaisemmin lukenut unkarilaista nykykirjallisuutta, enkä ole kyllä varma, olenko lukenut mitään vanhempaakaan. Kustantaja kuvailee György Spirón Kevätnäyttelyä kafkamaiseksi tarinaksi huono-onnisesta miehestä. En tiedä mitä kafkamaista tässä kirjassa on, sillä en Kafkalta mitään ole lukenut, mutta sen huono-onnisen miehen minäkin sentään tunnistin.

Unkarin kansannousun aikaan, lokakuussa 1956, Gyula Fátray on sairaalassa toipumassa rutiinileikkauksesta. Kun hän lopulta pääsee kotiin, ei kaupunkia ole helppo tunnistaa samaksi. Taistelun jälkiä näkyy  kaikkialla, Stalinin patsas on kaadettu ja neuvostojoukot ovat vallanneet Budapestin. Fátray palaa töihin, vaikka töitä ei enää juurikaan ole. Keväällä Fátrayn nimi liitetään kapinallisiin ja ongelmat alkavat. Kenen puoleen kääntyä, kun hätä on suurin? Keneen vaikeina aikoina voi luottaa?

Kevätnäyttely on kovin eleetön, melkein tylsä kirja. Unkarilaiset nimet vaativat ylimääräistä keskittymistä, eikä Unkarin historian tuntemuksesta olisi ollut haittaa. Minä en ihastunut oikein yhteenkään kirjan hahmoista. Fátray on vaimoaan ja poikaansa kohtaan tyly ja etäinen, Kati-vaimo taas jätti jälkeensä kovin rasittavan jälkimaun.

Ei Kevätnäyttely huono kirja ole, minä en vain tainnut olla sitä otollisinta lukijakuntaa.

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Vaimo kävi lääkärissä

Kluun: Vaimo kävi lääkärissä

(Komt eev vrouw bij de dokter, 2003)

Like 2007, 344s.

Suom. Sanna van Leeuwen

Tein tutkimusmatkan omille kirjahyllyille ja nappasin sieltä luettavaksi tämän kauan lukulistalla roikkuneen kirjan. Vaikka Vaimo kävi lääkärissä on fiktiivinen kertomus, se pohjautuu kuitenkin vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Kluunin vaimo menehtyi syöpään 36-vuotiaana ja heillä oli 3-vuotias tytär.

Kirjan kertojana toimii Stijn, urallaan menestyvä nuori mies. Stijnillä ja hänen vaimollaan Carmenilla on mukava koti, molemmilla oma yritys sekä ihana tytär. Ainoa särö idyllissä tuntuu olevan Stijnin monofobia, eli sairaalloinen yksiavioisuuden pelko, joka pakottaa hänet käymään vieraissa. (Ai sun on pakko pettää! No sitten!) Kun Carmenilla sitten todetaan ärhäkkä rintasyöpä, josta parantumismahdollisuus on alle 40%, ei mikään enää tunnukaan itsestään selvältä.

Vaimo kävi lääkärissä on rehellinen ja koruton kertomus vakavasta sairaudesta. (Ja pettämisestä ja paljosta muusta.) Mikäli Stijn olisi ollut miellyttävä ihminen, olisin luultavasti itkenyt itseni kipeäksi. Nyt kirja jäi Stijniä kohtaan tuntemani vastenmielisyyden ja inhon tunteiden takia vähän liian etäiseksi. Kyllä minä silti itkeskelin, en minä sitä kiellä. Nuoren naisen sairastuminen ja lähestyvä kuolema liikuttavat varmasti kaikkia. Kluunin viljelemä musta huumori täytyy mainita erikseen, vaikka välillä kävikin mielessä, että saako tälle nyt oikeastaan nauraa. Eutanasia kuvataan sellaisena, kuin sen toivoisi aina olevankin: armollisena ja potilasta kunnioittavana tapahtumana.

---

Tämä kirja pääsee mukaan maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Alankomaat, klik.

Viisi mustaa kanaa



Kirjasta on tehty myös
 minisarja sekä elokuva.



Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

(A Town Like Alice, 1950)

Gummerus 1952, 340s.

Suom. Tuovi Järvinen

Nevil Shuten kirja Viisi mustaa kanaa päätyi luettavaksi harvinaisella tavalla. Sitä nimittäin suositteli (ja omasta hyllystään lainaan lykkäsi) meidän isä. Vanha ja kansipaperiton kirja pötkötteli yöpöydällä reilun kuukauden, ennen kuin sain tartuttua siihen, mutta sitten se olikin menoa.

Kirjan alussa kertojana toimiva, lontoolainen asianajaja Noel Strachan, saa tehtäväkseen laatia erään testamentin. Tuo varsin tavanomaiselta vaikuttanut työtehtävä osoittautuu kuitenkin tavallista vaativammaksi, mutta mielenkiintoiseksi toimeksi. Kun testamentti sitten tulee toimeenpantavaksi, Noel saa kuulla perillisen, alle kolmekymppisen Jean Pagetin, uskomattoman tarinan.

(Juonipaljastusvaroitus tästä eteenpäin!)

Sodan alkaessa Jean oli työskennellyt Malesiassa ja joutunut yhdessä monien muiden naisten ja lasten kanssa japanilaisten vangeiksi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa vastuuta vangeista, vaan ryhmää marssitettiin yli puoli vuotta kaupungista toiseen. Sairaudet ja huono ruokavalio karsivat ryhmää, jonka johtajan roolin Jean hyvin pian sai osakseen. Marssin aikana ryhmä tutustuu australialaiseen mieheen, joka toimii japanilaisten autokuriirina. Tuo mies, Joe Harman, tekee kaikkensa auttaakseen naisia. Viiden mustan kanan varastaminen on kuitenkin liian suuri rikos ja Joe Harman ristiinnaulitaan ja  kidutetaan kuoliaaksi naisten ja kyläläisten silmien edessä. Naiset patistetaan jälleen matkoihinsa, vain yksi, epäsuosioon joutunut vartija mukanaan. Vartija sairastuu ja kuolee, mutta naiset saavat puhuttua itselleen turvapaikan eräästä kylästä. Maksuksi pysyvästä asuinpaikasta he auttavat paikallisia ihmisiä riisipelloilla.

Sodan jälkeen Jean palaa Lontooseen, mutta perinnön saatuaan hän haluaa palata Malesiaan. Siellä hän haluaa kiitollisuuden osoituksena rakennuttaa kaivon siihen kylään, joka tarjosi hänelle ja muille naisille pysyvän  oleskelupaikan. Matkallaan Jean saa kuulla, ettei Joe olekaan kuollut. Uutinen on uskomaton ja pian Jean onkin jo matkalla Australiaan tapaamaan Joea.

Tämä kirja oli monella tapaa yllätys. Pienin yllätys ei suinkaan ollut se, että tässä oli näinkin selvä romanttinen sävy! Minä kun olen olen ollut siinä luulossa, että isä  lukee enimmäkseen erä- ja sotakirjoja. Viisi mustaa kanaa sisältää paljon ajankuvaa ja taitavaa kuvailua niin Malesian kuin Australiankin oloista. Shute onkin kirjoittanut tämän kirjan varsin pian oman Australiaan muuttonsa jälkeen. Kirjailija on muuten kirjoittanut loppuun huomautuksen, että kirjassa kuvaillun kaltaista nais- ja lapsivankien marssittamista ei Malakalla koskaan tapahtunut. Sumatralla sen sijaan tapahtui.

Pidin kirjan kielestä, joka oli nautinnollisen rauhallista. Muutaman kerran vanhentunut kieli kyllä pisti silmään, mutta en häiriintynyt niistä. Lähinnä yardit, jeep ja X-sädekoje tuntuivat herttaisilta. Sen sijaan jäätelöbaarissa tilattu banaanileike vaati vähän ihan rehellistä hihittelyä.

Minä olisin mielelläni lukenut Jeanin ja Joen tarinasta enemmänkin. Kirjassa on sivumääräänsä nähden yllättävän paljon tapahtumia, mutta eipähän mielenkiinto päässyt herpaantumaan. Kertojaratkaisuna vanha asianajaja oli ihan kiva, mutta välillä se ei vain toiminut. Strachan  oli toisinaan liian kaikkitietävä ja välillä minä-viittaukset tuntuivat töksähteleviltä.

Mutta kokonaisuudessaan Viisi mustaa kanaa on hieno kirja. Haluaisinpa nähdä myös tuon minisarjan, joka tästä on tehty. Koska tämä kirja osoittautui näin hyväksi, saatan lukea myös sen toisen kirjan, jota isä suositteli. Tosin Wilbur Smithiä ovat kehuneet monet muutkin, joten ihan yhtä vieraasta kirjailijasta ei ole sen suhteen kyse. :)

Pitkästä aikaa pääsen valloittamaan maailmaa, Australian verran.

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

(Анна Каренина, 1875-1877)
Karisto 1999, 999s.

Suom. Lea Pyykkö

Kuten moni muukin, aloitin tämän lukemisen syyskuussa Zephyrin emännöimän kimppaluvun innoittamana. Anna Kareninan olisi pitänyt olla luettuna viime vuoden loppuun mennessä, mutta minulla oli vaikeuksia aikataulun kanssa. Aikataulussa ei kyllä ollut mitään vikaa, se oli erittäin kohtuullinen, mutta tämä lukija vähän lipsui.

Ensi reaktio oli positiivinen yllätys: olin odottanut raskassoutuista ja vaikeaselkoista tarinaa, mutta Anna Karenina alkoikin varsin jouhevasti. Ylipäätään kirjan alku oli kepeähköä ihmissuhdesekamelskaa, jossa suurin haaste oli oppia ihmisten nimet ja lempinimet sen verran hyvin, ettei koko ajan olisi hukassa sen suhteen, kenestä milloinkin puhutaan. Ensimmäiset osat sain luettua nopsaan ja vähän jarruttelinkin lukemista etten olisi edennyt liian nopeasti, mikä tosiaan osoittautui aivan turhaksi varotoimeksi.

Jossakin vaiheessa, ehkä siinä neljännen tai viidennen osan tienoilla innostukseni kuitenkin hiipui. Ensinnäkin itse Anna Kareninan rooli koko kirjassa on yllättävän pieni. Jotenkin odottaisi, että kun näin jyhkeä teos on nimetty yhden henkilön mukaan, hän sitten olisi parrasvaloissa muita enemmän. Enemmän kuin Annan ja Vronskin "rakkaudesta" taisi Tolstoi sanailla Levinin ja Kittyn suhteesta, maatilan töistä sekä erinäisistä poliittisista ja filosofisista näkemyksistä. Ja tosiaan, se Annan ja Vronskin suhde jätti ainakin minut vähän kylmäksi. En ymmärrä vieläkään, mikä Vronskissa oli niin vastustamatona, ei vain Annan, vaan monien muidenkin naisten silmissä. Ei se Annakaan kyllä mitenkään hurmaavalta vaikuttanut, vaan herätti lähinnä ärtymystä. Etenkin rankan synnytyksen jälkeen Anna muuttui kovin arvaamattomaksi ja epävakaaksi. Nykypäivänä Anna olisi luultavasti saanut apua synnytyksen jälkeiseen vaikeaan masennukseen (vai voidaanko puhua jo psykoosista?), mutta Tolstoin kuvailemana tilanne ei paljon sympatioita herättänyt. Paitsi Kareninia kohtaan välillä.

Jos joku ei ole tietoinen kirjan loppuratkaisusta, niin varoitan, että aion nyt sanoa siitä muutaman sanasen. Minä kuulun niihin, jotka olivat etukäteen tietoisia Annan kohtalosta. Mutta hämmästykseni oli suuri, kun kirjan viimeiset sivut keskittyivätkin pääasiassa Levinin uskontopähkäilyihin ja Annan kuolema mainittiin vain ohimennen. Kaksi kuukautta (minkä verran siis oli kulunut aikaa Annan kuolemasta viimeisen osan alkaessa) on lyhyt aika, mutta kaikki - Vronskia lukuun ottamatta - tuntuivat jo päässeen yli Annan itsemurhasta.

Kokonaisuutena Anna Karenina ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Olen iloinen, että sain sen luettua, mutta en voi väittää tämän lukukokemuksen herättäneen venäläisten klassikkojen nälkää. Jos antaisin kirjoille arvosanoja, voisin klassikkoaseman vuoksi myöntää 3 tähteä. Noin muuten 2 ja puoli olisi aika lailla tarpeeksi.

Onnistuin löytämään Anna Kareninasta kaksi muuta arviota, joten tätä tietä, olkaa hyvät: Riina ja Satu.

Pitkästä aikaa pääsen jatkamaan maailmanvalloitustakin, kartalta värittyy nyt Venäjä.

Paddy Clarke

Roddy Doyle: Paddy Clarke Hähhähhää (Paddy Clarke Ha Ha Ha)

WSOY 1994, 276s.

Suom. Leena Tamminen

Paddy Clarke on 10-vuotias irlantilaispoika, joka elää vauhdikasta ja jännittävää elämää ystävien kanssa. Välillä tehdään luvattomia tutkimusmatkoja läheiseen latoon, juostaan keskeneräistä viemäriputkea päästä päähän, rakennetaan maja ja varustetaan sen ympäristö ansoilla vihollisten varalle, pelataan jalkapalloa ja kiusataan pikkuveljeä.

Kerronta on vauhdikasta ja minä-muotoista. Lapsen näkökulma on toimiva ja hyvin aidon kuuloinen.

Joidenkin meidän koulun poikien äiti oli Cadburylla töissä. Meidän äiti ei ollut eikä Kevinin, ja Aidanin ja Liamin äiti oli kuollut. McEvoyn Ianin äiti oli, ei tosin koko vuotta, pääsiäisen ja joulun alla vain. --- Äiti sanoi että McEvoyn täti oli Cadburylla töissä vain koska sen oli pakko.
Minä en ymmärtänyt.
"Sinun isälläsi on parempi työpaikka kuin Ianin isällä", äiti sanoi. Sitten se sanoi: "Ethän varmasti sano Ianille mitään."
McEvoyt asuivat meidän kadulla.
"Meidän isällä on parempi työpaikka kuin teidän isällä!"

Koulussa on ehkä hiukan rauhallisempaa, mutta kyllä sielläkin tapahtuu vaikka mitä: käydään terveystarkastuksessa ja yritetään syödä iso pallokarkki tunnilla niin ettei opettaja huomaa. Kotona on kivaa, mutta yhtäkkiä isä ja äiti alkavat riidellä. Ensin melkein huomaamatta, kuiskien, mutta pian äänet kohoavat.

Luin tämän nyt kolmannen kerran ja pidin edelleen. Jostain syystä muistikuvissani tarina oli hilpeämpi, nyt Paddyn vanhempien välien huononeminen tuntui vahvemmin kuin aiemmin. Omalla listallani tämä on Roddy Doylen paras kirja (niistä, jotka olen lukenut), mutta onhan tämä voittanut myös Booker-palkinnon, eli laadukkaasta tarinasta on kyse.

Jos jotakin negatiivista haluaa kuulla, niin minusta Irlantilaiset nimet eivät taivu luontevasti "Jokisen Ellu" -muotoon. "Ian McEvoyn äiti" kuulostaa minun korvaani paremmalta kuin "McEvoyn Ianin äiti". Mutta tosiaan, ihan makuasiastahan tässä(kin) on kyse. :)

Tällä kirjalla osallistun Satun minihaasteeseen 5/11, Lapsen silmin,
Totally British-haasteeseen, Éirinn go Bràch! sekä
valtaan kartalta Irlannin.

Oivallinen aviomies

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies (The Good Husband of Zebra Drive)

Otava 2009, 303s.

Suom. Jaakko Kankaanpää

Lainasin kirjastosta uusimman Mma Ramotswen (Teetä ja sympatiaa), mutta kotona huomasin, että mullahan onkin pari edellistä kirjaa vielä lukematta. No, seuraavana päivänä uusi reissu kirjastoon hakemaan puuttuvat osat. Pidän kovasti tämän kirjasarjan tunnelmasta. Paljon tapahtuu, mutta verkkaiseen tahtiin. Minuun tämä ja aiemmat osat ovat vaikuttaneet rentouttavasti.

Tässä osassa Mma Ramotswen apua tarvitaan eräässä sairaalassa, Mma Makutsi ottaa lopputilin ja apupoika Charlie perustaa oman yrityksen - jonka nimelle nauroin ääneen.

Lukukokemus oli oikein miellyttävä, vaikka viimeiset parikymmentä sivua olivat ulkopuolisten häiriötekijöiden vuoksi melkoista takkuamista. Suomennos on minusta oikein onnistunut, mutta oikolukija(t) olisivat saaneet olla tarkempia. Ihan liikaa taivutusvirheitä tähän tyyliin: "Uutiset olivat sekä hyvä että huonoja".

Lukukartalta valloitan tällä Botswanan.

Ja näköjään tämä sopii myös Totally Britishin alakategoriaan Maybe British, Never English.

Syksyn kunniaksi olen ilmoittautunut mukaan pariin Anna Kareninan ja Ruusun nimen Read-alongeihin. Tähänastiset kokemukset ovat hyviä ja huonoja. Ruusun nimestä olen lukenut hitusen päälle 30 sivua, enkä ole toistaiseksi ymmärtänyt lukemastani liikaa. Pelkään, että tämä homma jää kesken heti alkuunsa. Anna Karenina sen sijaan on ollut iloinen yllätys! Odotin vaikeaselkoista ja raskassoutuista synkistelyä, mutta tähän mennessä tarina onkin ollut yllättävän jouheva ja kepeä. Ainoastaan nimet tuottavat ongelmia: en tahdo muistaa kuka on kuka.

Melkoiset juhlat

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Che la festa cominci)

Otava 2011, 424s.

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta tyystin ohi, ellen olisi löytänyt sitä Valkoisen kirahvin blogista. Olen aiemmin lukenut Ammanitin kirjat Minä en pelkää, joka on yksi suosikeistani, sekä Taivaan ja maan välillä, joka oli hyvällä tavalla kauhea ja vastenmielinen.

Juhla alkakoon on täysin erilainen kuin kumpikaan aiemmin suomennetuista teoksista. Se on satiiri, joka pursuaa vinksahtanutta huumoria ja saavuttaa loppupuolella katastrofi/komediaelokuville tyypillisen kaaoksen. Tapahtumia seurataan pääasiassa kahden kertojan silmin.

Mantos on pikkuruiseksi kutistuneen Abaddonin pedot -satanistilahkon johtaja, joka haaveilee näyttävästä ja lahkon imagoa nostavasta ihmisuhrista. Vaimoltaan Mantos piilottelee lahkoharrastustaan väittämällä viettävänsä aikaa Dungeons and Dragons roolipelin parissa. Eikä se työ appiukon huonekaluliikkeessäkään aivan istu mahtavan lahkojohtajan rooliin. Toisena kertojana on itsekeskeinen kirjailija, Fabrizio Ciba, joka ei millään saa aikaan seuraavaa kirjaansa.

Molemmat kertojat päätyvät Villa Adassa järjestettäviin mittaviin juhliin, jotka eivät sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Oikeastaan mikään ei suju.

Jos en olisi etukäteen lukenut kirjasta mitään, olisin varmaankin pettynyt. Nyt kuitenkin osasin odottaa aiemmista tyystin poikkeavaa kirjaa ja täytyy sanoa että tämä oli hauska! Etenkin alkupuolella nauratti Mantosin kömpelöt yritykset olla uskottava satanisti, kun kotona kaapin paikan määrää kuitenkin äkäinen vaimo. Hulvaton ja röyhkeä kirja, jota voi suositella nopeaksi aivojennollaustarinaksi. Ei tosikoille.

Lukukartalta valloitan Italian.

Tästä pääset Karoliinan arvioon.

Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Verbrechen)

Atena 2011, 210s.

Suom. Raija Nylander

Tätä kirjaa en olisi lainannut ja lukenut ilman Jorin arvostelua. Odotin peruskaavasta poikkeavien rikosten kuvailua, mutta sain kyllä paljon enemmän. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, josta en löydä muuta moitittavaa kuin sen, etten ole oikein selvillä onko kyseessä fiktiivinen teos vai ei. Kirjastoluokittelun perusteella kyseessä on proosa, mutta moni nettilähde pitää kirjan tarinoita tosina. Ovatko nämä tositapauksia taiteellisesti väritettyinä? Jos joku löytää yksiselitteisen "totuusluokituksen", olisin hyvin iloinen tiedosta. 

Ferdinand von Schirach on erittäin taitava kirjoittaja. Kirjan kaksitoista tarinaa - tai tapausta - ovat melko lyhyitä ja eleettömiä, mutta hyvin latautuneita. Jos Stephen King kirjoittaisi rikostarinoita, hän kuulostaisi varmaankin samalta kuin von Schirach. Minä luin tätä kirjaa nautiskellen, samaan tapaan kuin luen novellikokoelmia: yksi kappale kerrallaan, sitten tauko. Näin saan keskittyä kuhunkin kappaleeseen rauhassa.

En halua kertoa mistään tapauksesta tarkemmin, koska se veisi ilon lukukokemuksesta. Melkeinpä suosittelen, ettei kukaan lukisi edes takakantta, sillä mielestäni siinäkin paljastetaan jo vähän liikaa. Tämä oli virkistävä ja laadukas tuttavuus. Sellainen kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen muunkin lukevan.

---

Maailmankartalta valloitan tällä Saksan.

Kartanossa kummittelee

Sarah Waters: Vieras Kartanossa (The Little Stranger)

Tammi 2011, 592s.

Suom. Helene Bützow

Sarah Watersin Vieras kartanossa on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa tänä kesänä. Kirjalla on ollut kysyntää, sillä odotin lukuvuoroani kirjaston jonossa kaksi kuukautta.Tartuin kirjaan innolla, mutta jostain syystä lukeminen on ollut viime viikkoina hirveän työlästä ja hidasta. Niinpä lukeminen kesti kohtuuttoman kauan, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että tämä oli mielestäni hyvä.

Kirjan idea on jo varmasti tullut tutuksi: Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille Hundreds Hallin rapistuneeseen kartanoon.  Taloa yrittää pitää pystyssä leskiäiti aikuisten lastensa, sodassa haavoittuneen pojan ja vanhapiika-tyttärensä kanssa. Sotien jälkeinen maa elää muutosten aikaa, eikä siinä enää ole tilaa suurtilallisille. Vähitellen kartanon asukkaat alkavat kuulla ja kokea selittämättömiä asioita.

Watersin kirja on ihailtavan monipuolinen. Siinä on kummitustarinaa, ihmissudekiemuroita, ajankuvausta ja vaikka mita muutakin. Muutamissa blogeissa on moitittu kirjaa hitaasta temmosta ja kaivattu tiivistämistäs. Minä pidin kirjasta tällaisenaan. Minusta kerronnan verkkainen rytmi sopi oikein hyvin minä-kertoja Faradayn tyyliin. Toki kirjassa oli joitakin juonen kannalta tarpeettomia kohtia, esim. kuvauksia potilaskäynneistä, mutta ne tekivät tarinasta vain uskottavamman. Joskus kirjoissa kiirehditään turhan nopeasti, mutta tästä kirjasta jäi jotenkin reaaliaikainen tunnelma.

Vaikka tähän kirjaan ei ole mahdutettu kovin montaa "kummituskohtausta", minua pelotti enemmän kuin aikoihin! Kehuista huolimatta Vieras kartanossa oli parempi kuin odotin. 

Watersia on luettu ahkerasti, tässä muutama linkki:
Karoliina
Kirsi
Susa
Ahmu
Norkku
Liisa
Sanna

Tämä kirja sopii myös lukuisiin haasteisiin:
Kirjallinen maailmanvalloitus: Iso-Britannia
Totally British: Gothic Fiction & Stiff Upper Lip
Satun minihaaste 4/11, 500+

Teinikirja ja uusia haasteita

Maggie Stiefvater: Forever 493s. (Scholastic Inc, 2011)

Forever on jatkoa kirjoille Shiver (Väristys) ja Linger (Häivähdys), joissa seurataan Gracen ja Samin elämää ja alkavaa suhdetta. Nuorten seurustelu ei suinkaan käy aivan mutkattomasti, kun toinen (Sam) muuttuu kylmän tultua ihmissudeksi. Hyvää ei tee sekään, että siinä vaiheessa kun Sam ei enää muutu sudeksi, Grace muuttuu.

Niin, onhan näitä teinikirjoja ihmisen ja vampyyrin/ihmissuden välisestä rakkaudesta kirjoitettu ja luettu jo pilvin pimein, eikä todellakaan aina järin onnistuneesti. Aiemmista osista pidin aivan valtavasti. Niissä on paljon samanlaista vahvaa tunnelatausta kuin Stephenie Meyerin Houkutuksessa, mutta myös sopivasti jännitystä ja toimintaa. Odotin tätä viimeistä osaa innolla yli vuoden ja aloin lukea ihan täpinöissäni. Jokin tässä nyt vain jäi vajaaksi.

Kirja alkaa vauhdikkaasti ja jatkaa siitä mihin Häivähdys loppuu. Juonta en lähde kuvailemaan, mutta kerron, että tähän kirjaan ei juurikaan niitä suuria tunteita mahtunut. Toimintaa kyllä oli sitäkin enemmän, melkein liikaa. Forever muistuttaa liikaa toimintaelokuvan viimeistä kolmannesta, joka pursuaa säntäilyä ja häsläämistä.

Stiefvater on hyvä kertoja, jonka kieli on helppoa olematta lapsellista (tai teinimäistä). Forever on hyvä kirja, joka kuitenkin oli minulle iso pettymys suurten odotusten jälkeen. Lukeminenkin oli pettymyksen vuoksi hidasta.

Foreverillä valloitan Yhdysvallat.

No, toivottavasti onnistun seuraavaksi valitsemaan jotain parempaa luettavaa. Kirjastosta olen kantanut kotiin vaikka mitä kivaa, muun muassa Rakel Liehun Helenen, jolla aion osallistua Lurun Taiteilijaelämää-haasteeseen. Pikkuhiljaa alkaa tulla kiire saada luettua myös joku +500 sivuinen kirja Satun Minihaasteeseen. Kiire siksi, että olen yleensä lukijana sellainen nautiskelija, joka lukee vain hiukan nopeammin mielessään kuin ääneen.

Muodonmuutos

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö 414s. (The Danish Girl, Otava, 2000, suom. Markkku Päkkilä)

30 päivää kirjoja -haasteen yhteydessä haastoin itseni lukemaan vuosia hyllyssä kököttäneen Tanskalaisen tytön. Kirja on todellisen tarinan innoittama fiktiivinen kertomus Einar Wegeneristä, jolle tehtiin tiettävästi Euroopan ensimmäinen sukupuolenvaihdosleikkaus 1930-1931.

Jo lapsena Einar tuntee olevansa erilainen kuin muut pojat. Kerran isä yllättää Einarin äitinsä vaatekaapilta ja saa melkoisen läksytyksen epäsoveliaasta käytöksestään. Aikuisena Einar ryhtyy taidemaalariksi ja opettaa Kuninkaallisessa taideakatemiassa, missä hän tutustuu myös tulevaan vaimoonsa Gretaan.

Einar on mieheksi poikkeuksellisen kaunis, siro ja hauras. Avioliitto Gretan kanssa on onnellinen, vaikkakaan ei järin intohimoinen. Eräänä päivänä Greta, taidemaalari kuten miehensäkin, pyytää Einaria pukeutumaan hameeseen ja naisten kenkiin, jotta hän voisi viimeistellä keskeneräisen muotokuvan. Einar on vastahakoinen, mutta huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä naisten vaatteissa tavattoman hyvin. Vaimonsa rohkaisemana Einar alkaa silloin tällöin esiintyä Lilinä, ujona nuorena naisena, joka esitellään muille ihmisille Einarin serkkuna.

Aluksi Lili viipyy paikalla muutaman tunnin, mutta vähitellen "vierailut" pitenevät. Vuonna -29 Einar ja Greta muuttavat Pariisiin, missä Einar voi vapautuneemmin esiintyä Lilinä. Lili ei maalaa tauluja, mutta on mielellään mallina Gretalle. Pariisissa Einarille selviää, ettei hän voi jatkaa elämäänsä kahtena henkilönä vaan hänen on valittava Einarin ja Lilin välillä. Päätöksentekoon hän antaa itselleen aikaa vuoden.

Einar kärsii ajoittain selittämättömistä verenvuodoista, jotka kestävät muutamasta päivistä viikkoihin. Greta patistaa Einaria useiden lääkärien puheille, mutta mitään vikaa Einarista ei löydetä. Eräs lääkäri on selvillä Einarin mieltymyksestä esiintyä Lilinä ja yrittää "parantaa" hänet röntgensäteillä. Viimein Greta löytää saksalaisen tohtori Bolkin, joka tuntuu ymmärtävän Einarin ongelman täysin. Bolk on vakuuttunut siitä, että hän voi tehdä Einarista naisen.

Pitkän harkinnan jälkeen Einar lähtee Bolkin pitämälle naisten klinikalle Saksaan vuonna -30. Valtaosa klinikan potilaista on raskaana olevia nuoria naimattomia naisia. Einarille tehdään sarja leikkauksia, joista toipuminen on hidasta ja kivuliasta. Einar on kuitenkin helpottunut ja onnellinen: hän on viimeinkin Lili Elbe myös virallisissa papereissa, eikä Einaria enää ole.

Greta ja Lili muuttavat takaisin Tanskaan, vanhaan asuntoonsa. Heille myönnetään avioero ennätysajassa, vaikka normaalisti avioeroa ei voi saada alle vuodessa. Greta haluaisi elämän jatkuvan ennallaan, mutta Lili haluaa elää viimeinkin naisena: seurustella, mennä naimisiin ja tulla äidiksi. Lili on jo tutustunut ja rakastunut Henrikiin, joka on kosinut Liliä ja pyytänyt tätä muuttamaan kanssaan Yhdysvaltoihin. Ennen muuttoa Lili haluaa käydä läpi vielä yhden leikkauksen, kohdunsiirron. Greta vastustaa viimeistä leikkausta, mutta Lilin mieli ei muutu. Gretan ja Lilin tiet eroavat, Lili palaa Saksaan ja Greta aloittelee miltei vastahakoisesti uutta elämää toisen miehen kanssa.

Kirjassa ei kerrota suoraan, kuinka Lilin kävi. Viimeisen leikkauksen jälkeen "Hän oli ajelehtinut tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla jo kuusi viikkoa" ja kivut olivat sietämättömät. Vahingossa Lili kuulee käytävästä keskustelun, josta käy ilmi että leikkaushaava on tulehtunut eikä tilanne näytä kovin hyvältä.

Tämä kirja herätti paljon ajatuksia. Ehkä eniten jäin miettimään sitä, miten vaivattomasti Greta ja muutama muu Einarin halusta olla nainen tietävä henkilö hyväksyivät asian. Lili otetaan vastaan maailman luonnollisimpana asiana ja todetaan vain, että Einar on aina ollut vähän erilainen. Väkisinkin tulee mietittyä, kuinka itse tuntisin ja toimisin vastaavassa tilanteessa. En varmaankaan aivan kivuttomasti.

Ebershoff huomauttaa kirjan lopussa, että "Lukijan ei kannata etsiä tästä kirjasta elämäkerrallisia tietoja Einar Wegeneristä", joten ensi töikseni kirjan luettuani suuntasin internetiin etsimään faktoja Wegeneristä. Paljoa en löytänyt, mutta sen verran kuitenkin, että Lily kuoli pian kohdunsiirtoleikkauksen jälkeen komplikaatioihin.

Kirjallisessa mielessä Tansakalainen tyttö ei ole mestariteos. Tarina oli kuitenkin sen verran erilainen, että antaisin kirjalle kouluarvosanan 8.

Tanskalaisesta tytöstä on muuten tekeillä (tai ainakin suunnitteilla) myös elokuva, jonka pääosaa (Einar/Lili) esittää Nicole Kidman.

Tällä kirjalla osallistun kaunokirjalliseen maailmanvalloitukseen: Tanska.

EDIT: Tanskalainen tyttö sopii myös Taiteilijaelämää-haasteeseen

Saaristosta maailmanvalloitukseen

Astrid Lindgren: Saariston lapset 235s. (Vi på Saltkråkan, WSOY, 13. painos 2004, suom. Laila Järvinen)

Saariston lapset ovat minulle aiemmin tuttuja ainoastaan tv:n puolelta, enkä ole varma olenkin yhtään jaksoa katsonut kokonaan. Aloin lukea tätä lapsille iltasatuna, mutta neljän illan jälkeen luovutin. Odotin Saariston lapsilta samanlaista leppoisaa kepeyttä kuin Melukylän lapsissa on, mutta tämä olikin yllättävän raskassoutuinen kirja. Ainakin ääneenluettavaksi koin tämän aivan liian... niin, raskaaksi.

Yksinhuoltajaisä Melker Melkerson vuokraa kesäksi talon saaresta, Saltkråkanista. Isän lisäksi perheeseen kuuluvat Malin, Johan, Niklas ja Pelle. Malinin osa perheen ainoana naispuolisena henkilönä ja lapsista vanhimpana ei ole helpoimmasta päästä, sillä hän kantaa suuren vastuun niin kodinhoidosta kuin pikkuveljistäänkin. Melker on vähän haihattelevainen ja epäkäytännöllinen mies, joka tuntuu keskittyvän lähinnä haaveiluun.

No, lapset (siis ne pojat) viettävät ihania kesäpäiviä saarella uusien ystäviensä kanssa. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista: rakennetaan piilomaja, ostetaan kani, hoidetaan hyljettä jne. Malin kokee ensirakkauden huumaa ja kaikki on ah, niin kovin idyllistä.

Ihan kiva kirja, mutta ei Lindgrenin parhaimmistoa minun mielestäni.

--------

Sinisen linnan kirjastossa on meneillään mukava keskustelu kirjablogeissa kiertävistä haasteista. Kerroin siellä ujostelevani haasteisiin osallistumista, koska olen blogimaailmassa vielä niin uusi tulokas. Ihanan kannustavien kommenttien rohkaisemana aloitan monen  muun kanssa Lumikin ideoiman kaunokirjallisen maailmanvalloituksen.

Pääsääntöisesti tulee luettua kirjoja, joiden tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Amerikkaan tai Iso-Britanniaan. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en lähde rytinällä lukutottumuksia muuttamaan, vaan luen niitä kirjoja jotka muutenkin kiinnostavat. Mutta ehkäpä uusien maiden valloittamisen mahdollisuus rohkaisee tarttumaan toisinaan myös niihin kirjoihin, jotka muuten jäisivät mukavuusalueen ulkopuolelle.

Valloitukseni aloitan Saariston lapsilla, ruksi ruutuun Ruotsi. :)