Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri

En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.

Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

Irmina

Barbara Yelin: Irmina
(Irmina, 2014)
SelfMadeHero 2016, 288s.
Englanninkielinen käännös: Michael Waaler

Vuonna 1934 nuori saksalaistyttö, Irmina, matkustaa Lontooseen voidakseen opiskella itselleen ammatin. Kauppaopistossa keskitytään konekirjoitukseen, jossa Irmina on luokkansa paras. Samaan aikaan kun Saksassa kuohuu, Irmina tutustuu barbadoslaiseen Howardiin, Oxfordin ensimmäiseen (tai yhteen ensimmäisistä) tummaihoiseen opiskelijaan. Elämä on hyvää ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Sitten - tietenkin - asiat muuttuvat. Irminan vanhemmat eivät voi enää lähettää tyttärelleen rahaa ulkomaille Saksan poliittisen tilanteen takia ja Irminan on pakko palata Saksaan. Hänellä on kuitenkin vakaa aikomus palata Lontooseen ja Howardin luo. Tilanne Saksassa on vain paljon huonompi kuin Irmina kuvitteli ja lopulta elämä muotoutuu aivan toisenlaiseksi.

Barbara Yelin on saanut inspiraation tähän tarinaan isoäitinsä jäämistöstä löytyneistä kirjeistä. Tarina itsessään ei ole isoäidin elämäkerta, mutta sen teemat ovat kuitenkin samat: mikä saa nykyaikaisen ja kunnianhimoisen naisen ajatusmaailman muuttumaan niin täysin? Kuinka ennen avoimesti ja hyväksyvästi erilaisuuteen suhtautuneesta ihmisestä tulee SS sotilaan vaimo, joka sulkee silmänsä ja hiljaa hyväksyy kaiken ympärillään tapahtuvan?

Tietenkään noihin kysymyksiin ei ole edes olemassa yksinkertaisia vastauksia. On helppo olla jälkiviisas ja nähdä Irminallekin tarjoutuneet mahdollisuudet kääntää elämänsä suunta toiseksi. Toisaalta, kun nykyinen asenneilmasto on pelottavankin kärkevä ja tyly, Irminan tarina on tärkeä muistutus siitä, kuinka pienetkin asiat voivat olla ratkaisevia.

Yelinin piirrostyyli on vahvaa ja herkkää. Värimaailma on enimmäkseen hillitty, mutta muutamia tehostevärejä on käytetty siellä täällä. Tarina on melko vähäeleinen, mutta toimiva. Tosin kirjan loppunäytöksestä en oikein tykännyt, sillä se tuntui latistavan Irminan ja Howardin suhteen  muistot.

Celeste

I. N. J. Culbard: Celeste
Self Made Hero 2014, 192s.

Lasten syysloman kunniaksi meille saapui vieraaksi flunssa. Kuten tavallista, lasten menoon jatkuva yskä ja räkäisyys ei vaikuta ainakaan hidastavasti, mutta minä olen ihan naatti. Pelkkä hengittäminen tuntuu hetkittäin vaativan kaiken keskittymiskyvyn. En jaksanut lukea keskeneräisiä kirjoja, koska ne ovat hirvittävän raskaita, joten luin Celesten, varsin hämmentävän sarjakuvan.

Celesten tarina kulkee kolmella taholla. Ray on jumissa Los Angelesin ruuhkassa, kun hän saa puhelun LAPD:lta. Kesken puhelun kaikki äänet katoavat ja Ray huomaa olevansa yksin.
Lontoon metro kuhisee väkeä, kunnes yht'äkkiä jäljellä ovatkin vain Lilly ja Aaron, kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta naista.
Yoshi, japanilainen sarjakuvataiteilija, menee metsään hirttäytyäkseen, mutta yritys epäonnistuu. Hetkessä syrjäinen metsä kuhisee toinen toistaan omituisempia kulkijoita.

Tarinan alku katoavine ihmisineen oli kiinnostava. Olen aina tykännyt niistä Aku Ankka -tarinoista, joissa Aku kanssaihmisiinsä tympääntyneenä toivoo, ettei tarvitsisi nähdä enää ketään ja *humps* kohta Aku jo keikaroikin laatuvaatteissa huippuravintolan pöydässä, syömässä itse laittamaansa ökyateriaa. Viimeistään illalla Aku kuitenkin tajuaa, että olisipa ankeaa ja pelottavaakin olla aivan ypöyksin ja *puff* kohta on elämä taas entisellään. Siinä missä Ankka-tarinoissa on selkeä alku, keskikohta ja loppu, Celeste on lähinnä kokoelma kummallisia kohtauksia sieltä täältä. Celestessä on selkeä ja koukuttava alku, mutta se loppu ei kyllä vakuuttanut ollenkaan. Piirrosjälki on hyvää ja tyylikästä, samoin värit toimivat. Kansikuvan yhteyttä itse tarinaan en lähde edes arvailemaan.

Haluaisin vedota flunssahömelöön olotilaan ja sanoa, että ehkä tämä selkeillä aivoilla olisi jotenkin merkittävästi ymmärrettävämpi kokonaisuus, mutta epäilen että se ei olisi totta.

Agatha: The Real Life of Agatha Christie

Anne Martinetti, Guillaume Lebeau & Alexandre Franc:
Agatha: The Real Life of Agatha Christie
SelfMadeHero 2014, 119s.

Agatha Christie oli hämmentävän tuottelias kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut ehkä kymmenen.  Christien tunnetuimmat hahmot Hercule Poirot ja neiti Marple tulivat tutuiksi tv-sarjoista, mutta itse kirjailijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään. Tiesin sen verran, että aikuisena hän katosi omasta halustaan joksikin aikaa ja että hän harrasti arkeologiaa.

Agatha: The Real Life of Agatha Christie on miellyttävästi piirretty elämäkerta Christiestä, aina lapsuudesta kuolemaan. Kuten sivumäärästä voi päätellä, mitenkään syväluotaava tai muuten pikkutarkka teos ei ole kyseessä. Enemmänkin ote on sellainen, että lukijalle esitetään välähdyksiä Christien elämästä.

En nyt tämän luettuanikaan voi väittää tuntevani Christietä kovin hyvin, mutta ainakin opin joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ihastuin sarjakuvan piirrostyyliin sekä siihen, että albumi on kauttaaltaan värillinen. Erittäin miellyttävä lukukokemus siis.

The Sculptor

Scott McCloud: The Sculptor

Self Made Hero 2015, 488s.

Viimeisimmällä kirjastoreissulla meinasin pyörtyä monta kertaa. Lopulta istahdin lattialle ja siinä olon tasaantumista odotellessa silmäilin sarjakuvahyllyn tarjontaa. Scott McCloudin The Sculptor oli sopivasti käden ulottuvilla ja kun pikaplaraus vaikutti lupaavalta, päätin lainata kirjan kotiin asti.

Aloitin The Sculptorin lukemisen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannessa on kyllä Neil Gaimanilta kehuva sitaatti: "The best graphic novel I've read in years.", mutta olen oppinut jättämään nämä nimekkäät mainoslauseet huomiotta. Annoin tarinan viedä ja kyllä se veikin.

David Smith on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kivuta taidemaailman huipulle - ja pudota sieltä. Sosiaalisesti kömpelö mies on polttanut siltoja takanaan sekä tarkoituksella että vahingossa. Elämä ei ole kohdellut Davidia hellästi, eikä hän kaipaa muuta kuin huomiota taiteelle. Kun Kuolema tekee Davidille tarjouksen, hän ottaa sen vastaan.

The Sculptor on upeasti toteutettu tarina unelmista, elämästä ja rakkaudesta. Ja taiteesta, tietenkin. McCloud hallitsee maagisen realismin loistavasti. Kuvituksissa yhdistyy saumattomasti reaalimaailma ja Davidin päänsisäiset maisemat. Luin kolme neljännestä tästä kirjasta ylhäisessä yksinäisyydessä muun perheen nukkuessa ja jos olisin jaksanut valvoa, olisin lukenut saman tien loputkin. Tarina oli kaunis ja koskettava, enkä välttynyt kyyneliltä. Enkä vollotukseltakaan. Itkin niin isosti, että asiasta huomautettiin "se on vain kirja!" -lausahduksella. Mutta ei se tietenkään ole VAIN kirja! Vaikka onkin, mutta ei silti.

The Sculptor on ehdottomasti yksi parhaista koskaan lukemistani sarjakuvaromaaneista. Onneksi minua heikotti silloin kirjastossa, koska muuten tämä olisi voinut jäädä huomaamatta kokonaan.