Oboin kirja

Veera Salmi: Oboin kirja
Otava 2022, 304s.

 

Oboi, 13 v., on karannut vankilasta ja etsii keltaista taloa, oletettua kotia, josta hänellä ja hänen kahdella sisarellaan on vain hämärä muistikuva. Maailma on muuttunut niin, ettei kukaan enää osaa lukea. Tekstit on korvattu kuulutuksilla ja liikkuvalla kuvalla. Ihmisten vasemmassa kädessä hehkuu outo laite, kjammen, joka jollakin tavalla pitää ihmisiä hallinnassaan. Oboi päätyy kaupunkiin, jonka kirpputorilta hän saa oudon kirjan. Ensin kirja on tyhjä, mutta vähitellen siihen alkaa hahmottua tarina.

Tartuin Oboin kirjaan todella suurin odotuksin. Olin lukenut siitä ainoastaan kehuvia arvioita ja onhan kirjan idea lukutaidottomasta maailmasta kaikessa kauheudessaan erittäin kiehtova. Heti alkuun takeltelin kirjan kielen kanssa. En osaa määritellä, miksi teksti tuntui vaikealukuiselta. Jokin sen rytmissä ja tyylissä piti minut etäällä kaikesta. Ajattelin, että totun kyllä kirjan kieleen, kunhan tarina lähtee kunnolla käyntiin, mutta niin ei oikein käynyt. Eikä se tarinakaan tuntunut oikein ottavan tuulta alleen.

Yksi iso kompastuskivi minulle on kirjan kohdeyleisö. Oboi on 13-vuotias, joten sen perusteella kohderyhmäksi voisi ajatella nuoria, ehkä jopa lapsia. Kirjassa on kuitenkin muutamia rankkoja ja raakoja kohtauksia, jotka eivät aivan pienimmille alakoululaisille mielestäni sovi. Kirjassa on runsaasti kirjallisuusviitteitä, mutta ne ovat melko vanhoihin kirjoihin. Esimerkiksi Michael Enden Momo ei ollut uusi edes minun lapsuudessani 1980-luvulla, joten minkä verran nykynuoret sitä tuntevat? Ylipäätään kirjallisuusviittauksissa ei ole tuoreita kirjoja/hahmoja ollenkaan. Tuntuikin, että tässä on kirjoitettu aikuisille suunnattua nuortenkirjaa.

Toinen tuskastuttava piirre oli sellainen, joka varmasti vain korostui, kun kirjan lukeminen oli muutenkin työlästä. Välillä kertojana toimiva Oboi puhuttelee lukijaa suoraan. Hän esimerkiksi vetoaa lukijaan, siihen tyyliin, että vaikka et vielä ymmärräkään kaikkea niin jatka vielä vähän, kohta kaikki selviää tai ärsyttävästi "et ehkä usko, mitä seuraavaksi tapahtui!" Jos kirjan täytyy tsempata lukijaa jatkamaan lukemista, se ei välttämättä ole positiivinen asia.

Tajuan kyllä, ettei Oboin kirja ole huono, sillä niin monet ovat siihen ihastuneet. Minä en kuitenkaan lämmennyt, eivätkä lopun lukuisat yllättävät käänteet pelastaneet tilannetta.

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.

Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.

Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

Puluboin ja Ponin kirjat 1+2

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirjat 1+2
Otava 2015 (2. painos), 380s.
Kuvitus: Emmi Jormalainen

Puluboin ja Ponin kirjoista olen kuullut paljon hyvää. Hankin tämän kirjan sillä asenteella, että tämä on varmasti hillittömän hauskaa luettavaa äidille ja kuunneltavaa lapsille. No ei ollut.

Puluboi on pulu, joka ei halua käyttää R-kirjainta, koska se on niin ruma kirjain. Poni taas on Mai-niminen tyttö, jolla on tekoturpa ja suitset, koska hän haluaisi olla poni. Ensimmäisessä kirjassa, jossa Puluboi ja Poni tutustuvat toisiinsa, Puluboi muuttaa pois kotoaan ja Ponin äiti häipyy Intiaan, kun kotielämä on niin hirveää. Ponin isä on taiteilija, joka taantuu lampaan tasolle äidin häivyttyä ja niinpä Poni yrittää parhaansa mukaan piristää isää ja suoriutua arjesta. Toisessa kirjassa Ponin isä lähtee kesäksi majakkasaarelle etsimään inspiraatiota ja äiti häärää ympäri asuntoa kuin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa maaniseen vaiheeseen kiepahtanut henkilö ainakin. Kaikki se hösääminen hajottaa äidin selän ja kas, jälleen on koti pikkuisen Ponin vastuulla.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjakaksikosta. Tytön ja pulun ystävystyminen sinänsä kuulostaa hauskalta idealta, mutta näiden kirjojen teemat ovat kuitenkin hämmentävän synkkiä. Luultavasti ylianalysoin, mutta minua ahdisti se, kuinka pienen tytön täytyy yrittää huolehtia kodista ja kannatella toista vanhempaa (ja jälkimmäisessä kirjassa myös vauvaikäistä siskoaan). Puluboi oli minusta ärsyttävän äänekäs häslääjä, jonka ärrätön puhe alkoi tursuta korvista hyvin pian.

Lapsetkin jäivät vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Isommat pojat olivat kumpikin sitä mieltä, että Ponin osuudet olivat tylsiä ja Puluboin hauskoja, mutta kirjojen juonista ei kummallekaan tuntunut jääneen oikein mitään mieleen. Nuorimmainen kommentoi pitkin kirjaa Puluboin huonoa kielenkäyttöä, hihkumalla "Tuo on ruma asia! Ei saa sanoa!" jokaisen kakkapyllyn kohdalla. Ja ihan totta, kun yrittää parhaillaan takoa jälkikasvun päähän, ettei sitä vessahuumoria kerta kaikkiaan jaksa kuunnella viikosta toiseen, ei kyseinen huumori jaksanut naurattaa kirjassakaan.

Odotin siis tikahduttavan hauskaa lukukokemusta, mutta olin lähinnä ärtynyt koko ajan. Ehkä lukuajankohta oli aivan väärä ja ehkä tätä ei missään nimessä pitäisi lukea ainakaan iltasatuna.