Sarjakuvia

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa
Sammakko 2020, 183s.
Suom. Seppo Lahtinen

Moa Romanovan ilmeisesti omaelämäkerrallinen sarjakuva-albumi, Paniikkiprinsessa, ei ollut oikein minun juttuni. Moa-niminen päähenkilö on erittäin ahdistunut ja kärsii toistuvasti paniikkikohtauksista, joita päihteet eivät ainakaan helpota. Moa tapaa Tinderissä 53-vuotiaan tv-tähden, joka haluaa ryhtyä Moan mesenaatiksi ja olla tämän tukena, ehkä taka-ajatuksin.

Romanovan piirrostyyli ei vedonnut minuun oikeastaan ollenkaan. Ihmisillä on tosi pienet päät ja jostakin syystä tämä häiritsi minua ihan liikaa. Noin muutenkin tarina jäi etäiseksi, eikä koskettanut.

------------------------------------------------------

Elia Anie: Pahat pingviinit
Sammakko 2010, 96s.
Suom. Seppo Lahtinen

Sain äitienpäivälahjaksi Pahat pingviinit -sarjakuvan. Tai oikeastaan nämä eivät ole sarjakuvia, vaan tällaisia yhden sivun, useimmiten yhden kuvan mittaisia vitsejä.

Nämä pingviinit ovat todella pahoja!
Ei se kuulkaa ollut käärme, joka paratiisissa tuputti omenaa, vaan paha pingviini!
Kuka vetää vessan silloin kun joku on suihkussa? No paha pingviini, tietysti.
Nämä ovat toki kesyjä esimerkkejä pahojen pingviinien tekosista.

Kirjan lukaisee hetkessä, mutta ei se mitään. Jutut ovat kamalia, kuten kuuluukin.

------------------------------------------------------

Jukka-Petteri Eronen & Viljami Vaskonen:
Lintu Mustasiipi
August von Essenin seikkailut
Arktinen Banaani 2013, 104s.

Lintu Mustasiipi  on kököttänyt kirjahyllyssäni ikuisuuden. Nyt sen viimein luin ja vaikka pääsääntöisesti pidin albumin piirrostyylistä, jokin tässä töksähteli.

Tarina on kovin sirpaleinen, eivätkä lentäjäsankari August von Essenin seikkailut saa kunnolla tuulta siipiensä alle. Pieni kirjanen tuntuu olevan vain sarja toisiinsa löyhästi liittyviä kohtauksia, joiden aikana hahmot eivät pääse kehittymään mihinkään suuntaan.

Valas

Janne Toriseva: Valas
Arktinen Banaani, Basam Books & Zum Teufel 2019, 208s.

Otetaan tähän alkuun hengityksentasauspaussi.
Janne Torisevan Valas, sarjakuvaversio Herman Melvillen Moby Dickistä, on niin huikean hieno teos, että jos ei tämä tee vaikutusta niin ei sitten mikään.

En ole lukenut Moby Dickiä tai nähnyt siitä tehtyä elokuvaa, mutta toki tarinan perusidea oli entuudestaan tuttu: eräällä merikapteenilla on päähänpinttymä valkoisen valaan pyydystämisestä ja valasta jahdatessa koko miehistö joutuu hengenvaaraan. Hahmoista muistin nimet Ishmael ja Ahab, niin ja sen Moby Dickin tietysti myös.

Aivan ensimmäiseksi vaikutuksen teki Torisevan piirustustyyli. Tässä on varmalla, mutta rennonnäköisellä otteella onnistuttu kuvaamaan laivalastillinen miehistön jäseniä siten, että jokainen on selvästi tunnistettavissa. Värimaailma on hillitty ja tehostevärien käyttö toimii todella hyvin.

En olisi uskonut, että tarina valaanpyyntireissusta voisi olla näin koukuttava ja jopa hätkähdyttävä. Lukiessa sai välillä naurahdella, välillä järkyttyä ja tyrmistyä, lopuksi olikin pakko hiljentyä. Taidokasta kerrontaa alusta loppuun. Valaassa on kaikki kohdallaan, aivan upeaa työtä!

Sarjakuvahaasteen yhteenveto

Minä ja kaikenlaiset lukuhaasteet olemme yleensä vähän huono yhdistelmä.
Innostun lukuhaasteista ja kailottelen kaikille, että nytpä minä muuten osallistun tähän inspiroivaan haasteeseen ja _tällä kertaa_ ihan totta panostan siihen, enkä varmaan lue yhtään mitään muuta ja blaa blaa blaa.

Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti  kuitenkin pystyyn sarjakuvahaasteen, joka ihan totta tuli suoritettua hyvin kivuttomasti ja innostuksen tippaakaan hiipumatta. Sarjakuvat ovat niin luontainen osa lukemisiani, että tämä haasteen päättyminen vain pääsi yllättämään. Mutta toki sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen jatkuu edelleen.

Ensin vielä pikabloggaukset parista sarjakuva-albumista.

---------------------------------------------------

Timo Mäkelä: Neiti Brander
Arktinen Banaani 2018, 48s.

Neiti Brander kertoo Signe Branderista (1869-1942), joka kuvasi kahdeksan vuoden ajan Helsingin puutalokortteleita ja ikuisti myöhemmin valokuviinsa Suomen kartanoita kahden vuosikymmenen ajan.

Mäkelän piirrosjälki on varmaa ja tunnistettavaa, samoin tekstaus rutinoituneen selkeää ja miellyttävää lukea. Branderin tarina on tietenkin mielenkiintoinen ja tämän sarjakuvan jälkeen lukisinkin mielelläni hieman enemmän hänen vaiheistaan. Kuviakin olisi kiva tutkia!

Albumi on tiivis, mutta kerronnaltaan rauhallinen ja ehjä.

----------------------------------------------------

Dick Matena: Iso Knut
Ei omena kauas puusta putoa! 

Valkoisen karhun klaani 

Semic 1987-1988, 46s. + 46s.
Suom. Ari Nevalainen

Nämä Iso Knut -albumit löysin kirjamessuilta. Tuntui hassulta nähdä isot pinot sarjakuvia, joiden olemassaolon olin ihan kokonaan unohtanut, mutta joita olen lapsena lukenut paljon. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa (tai mistä minä tiedän kuuluuko useampikin, mutta suomennettuja on kolme), mutta Auringon poikaa en messuilta löytänyt.

Iso Knut on viikinkipäällikkö, jonka Thor-poika on kaukana karskista taistelijasta. Thor rakastaa runoja ja luonnon kauneutta ja vaikka onkin taitava jousiampuja ja tappelija, viihtyy parhaiten juuri siellä luonnonhelmassa laulelemassa.

Juoniltaan tarinat ovat perinteisehköjä seikkailuja. Ensimmäisessä osassa otetaan yhteen naapuriheimon kanssa, toisessa Iso Knut ja Thor ajautuvat jäälautalla jonnekin Grönlannin suunnalle ja joutuvat  valkoisen karhun klaanin vangeiksi.

Piirrostyyli on hyvin asterixmainen ja ihan hämmästyin, kun tajusin että piirtäjä on kyllä joku aivan muu. Ihan mukavat tarinat, mutta enemmän näillä on nostalgia-arvoa.

---------------------------------------------------

No niin, nyt on tähän mennessä luetut sarjakuvat blogattu.
Paitsi että ei ole, sillä luen tosi paljon Aku Ankkoja päivittäin, enkä ole blogannut niistä ollenkaan. Mutta blogiin asti ja oikean tunnisteen alle olen tuonut 74 sarjakuvaa, jolla saavutin Asterixin arvon. Kautta Teutateksen! Ei muuta kuin katetaan juhlapöytä koko kylälle, syödään villisikaa ja kippistellään juomasarvia Trubadurixin maatessa sidottuna ja suukapuloituna jonkun lähipuun juurella!

Parhaita sarjakuvahetkiä ovat tarjonneet Giant Days, Saga, Belzebubs, The Prince and the Dressmaker sekä Baking With Kafka. Samoin olen viihtynyt todella hyvin muutaman manga-sarjan parissa ja suosittelenkin tutustumaan sarjoihin Fullmetal Alchemist, Aron morsiamet ja Poissa.

Sarjakuvavuosi on siis ollut antoisa. Toivon ensi vuoden jatkavan samalla linjalla.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Kooste 5/2018

Vuorossa on jälleen liuta lyhytarvioita.

Johanna Jasmine: Kummitus
Zum Teufel 2018, 96s.

Johanna Jasminen sarjakuva-albumi Kummitus sisältää sarjakuvastrippejä, joista osa nivoutuu pidemmiksi tarinoiksi. Yksittäisinä strippeinä en tästä vakuuttunut, mutta pidemmät tarinat toimivat hyvin.

Yksi kummitus notkuu Tuonelassa ja ystävystyy rakastuneen Tuonen kanssa. Louhi kärvistelee viimeisillään raskaana - hän odottaa kolmen suden poikuetta - ja muukin Tuonelan väki on erikoisen sympaattista porukkaa.

Overwatch Anthology vol. 1
Dark Horse Books 2017, 144s.

Ostin Overwatch-hahmojen taustatarinoista koostuvan sarjakuva-antologian, joka oli ihan kiva mutta myös pieni pettymys.

Tarinat ovat nimittäin hyvin lyhyitä, eikä niissä lopulta kerrota juuri mitään niistä aivan kaukaisista asioista. Yhtään Overwatch Youtube-videota en ole katsonut, mutta kuulemani mukaan niistä on saanut paljon enemmän irti hahmojen (ja koko Overwatchin) alkutaipaleesta.

Tässä antologiassa on kuuden käsikirjoittajan tarinoita ja taiteesta vastaa seitsemän henkilöä, joten aivan samalla muotilla tarinat eivät sentään ole syntyneet. Mitä kirjan taiteeseen tulee, se on omaan makuuni liian supersankarimaista. Pidän myös huomattavasti enemmän sellaisista sarjakuvista, joissa näkyy käsin tekeminen. Toki tietokoneellakin saadaan aikaan huikeita juttuja, mutta enemmän pidän toisenlaisesta lopputuloksesta.

Ellen DeGeneres. The Funny Thing Is...
Simon & Schuster Audio 2003, 3h 11min
Lukija: Ellen DeGeneres

Yhtenä ihanan helteisenä päivänä virkkasin ampiaispesiä oikeita ötököitä hämäämään ja kuuntelin Ellen DeGeneresin pikku pakinoita. Tai mitä ikinä nämä pienet jutut sitten ovatkaan.

Viihdyin oikein hyyvin, vaikka näköjään sisällöstä ei jäänytkään mieleen oikein mitään. Jotain puhetta oli vankilasta ja yhdessä vaiheessa pohdittiin noloja tilanteita... Muuta en muista.

(toim.) Reetta Laitinen: Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110s.

Reetta Laitinen on kerännyt arkistoista kymmenen erilaista naisen kertomaa tarinaa Suomen sisällissodasta. Kymmenen sarjakuvataiteilijaa on kukin tehnyt yhdestä tarinasta sarjakuvan, jotka on koottu hienoksi kokoelmaksi.

Kokoelma on hieno ja tarinat keskenään sopivasti erilaisia, mutta hieman epätasainen. Totta kai jokaisella tekijällä on oma piirrostyylinsä ja selvästi jokainen on saanut toteuttaa tarinan haluamallaan tavalla, mutta jotain yhtenäisyyttä olisin toivonut. Tai sitten tarinat olivat vain niin lyhyitä, että yhteen menoon luettuna kokonaisuus tuntui hajanaiselta?

Joka tapauksessa kirja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka sekavaa ja epävakaata sisällissodan aika on ollut ja kuinka kauas sen vaikutukset heijastuvat.

Betty White: Here We Go Again
Simon & Schuster Audio 2010, 2h 56min
Lukija: Betty White

Betty White kertoo Here We Go Again -kirjassaan varsin tiiviissä muodossa siitä, kuinka hän päätyi tv-uralle ja mitä kaikkea on uransa aikana ehtinyt tehdä. (Melkein sattumalta ja todella paljon, jos nyt haluatte tietää.)

Kiva ja mielenkiintoinenkin kuunneltava, mutta paljon perusteellisempi läpileikkaus uraan olisi ollut varmasti antoisampi kokemus.

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.

Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.

Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Milla Paloniemi:
112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Arktinen Banaani 2016, 330s.

Tästä kirjasta on todella haastavaa kirjoittaa yhtään mitään. Milla Paloniemen tuorein albumi on nimittäin ihan oikea päiväkirja, eikä mikään kuviteltu. Onneksi minulla ei ole tapana kirjaa niinkään kirja-arvioita kuin musta tuntuu -selvityksiä lukukokemuksista.

112 osumaa alkaa maaliskuusta 2015. Parisuhde on päättynyt eroon ja edessä on melkoinen tunteiden vuoristorata: aluksi lähes sietämätöntä ikävää, tuskaa ja epäonnistumisen tunteita, seuraavaksi huumaavan energistä sinkkuelämän ihanuutta, häivähdys seesteisyyttä. Sitten taas käydään läpi eroa, ihmissuhteita, ihastumisia, rakastumisia, tunteita itseä ja muita kohtaan, minuutta, toiveita, haaveita, tavoitteita jne. Bilettämistä, kaljaa, karaokea, satunnaisia kohtaamisia, säätöjä. Lopulta Tinder ja lisää säätöä. Hetkittäin itsenäinen nainen, joka ei tarvitse miestä -kohtauksia. Ja niitä tunteita. Äärimmäisiä, pakahduttavia, väsyttäviäkin. Päiväkirjassa käydään läpi myös humalassa sattunut onnettomuus, jossa sattui pahasti, mutta ei onneksi niin pahasti kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut käydä.

No niin.
Paloniemi osaa ja uskaltaa ilmaista itseään suorasukaisesti ja rehellisesti. Piirrostyylit ja -tekniikat vaihtelevat tunnelman ja/tai tarpeen mukaan.

Lukukokemus oli outo. Oikeastaan epäuskoinen. Kun on ollut parisuhteessa noin viisitoista vuotta (en ikinä muista tarkkaa aikaa), sinkkuelämän kiemurat ja kumppanin etsiminen ovat hyvin etäisiä asioita. Silti tässä oli jotain tuttua: olin nimittäin teini-ikäisenä sitä tyyppiä, joka ihastui jatkuvasti ja luuli olevansa rakastunut. Kävin pitkiä päänisisäisiä keskusteluja kulloisenkin ihastuksen kohteen kanssa, haaveilin seurustelusta ja pussailusta. Mietin, mitähän se ihastuksen kohde minusta ajattelee - vai onko huomannut olemassaoloani ollenkaan. Välillä tein muka-toimivia iskusuunnitelmia (eivät muuten toimineet), välillä podin hirveää tuskaa siitä, kuinka kukaan koskaan missään ei voi ihastua minuun ja blaa blaa blaa. Toisinaan taas toivotin kaikki miehet jonnekin hyvin kaukaiseen maailmankolkkaan, koska elämä olisi helpompaa ilman niitä. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan.

112 osumaa oli ahdistavan paljon täynnä samanlaista epävarmuutta itsestään, haaveilua ja toisen sanojen ja tekojen tulkitsemista uudestaan ja uudestaan. Muistan vielä hämärästi, kuinka väsyttävää se jatkuva tunnemyrsky oli silloin teininä, joten ihan hirvittää ajatella, että joku käy/on käynyt läpi samaa aikuisena. Teinin ei sentään tarvitse huolehtia kuin suurin piirtein koulusta, aikuisella on vastuullaan jo koko arki...

Kalevala ja Kullervo

Mikko Raassina: Kalevala
Arktinen Banaani 2015, 87s.

Sarjakuvalinjalla jatketaan.

Marko Raassinan Kalevala tekee sen, mikä ei ala-asteen opettajalta aivan onnistunut: saa Kalevalan tapahtumat ja henkilöt heräämään henkiin ja lukijan kiinnostumaan koko hommasta. Mikä hämmästyttävintä, Raassinan jäljiltä Kalevala muuttuu hupaisaksi ja mieleenpainuvaksi kokonaisuudeksi.

Raassinan Kalevala koostuu yhdeksästä luvusta, joista jokaisessa kerrotaan jokin Kalevalan tunnetuimmista tarinoista. Ensimmäisessä luvussa tietenkin luodaan maailma ja viimeisessä Väinämöinen jättää jäähyväiset. Siinä välissä etsitään ja löydetään puolisoita, taotaan sampo ja varastetaan se takaisin, seurataan Lemminkäisen seikkailuja Pohjolassa ja vietetään häitä. Tarinat koostuvat stripeistä, jotka kuitenkin pääsevät parhaiten oikeuksiinsa vasta kokonaisena tarinana.

Raassinan huumori on loistavaa! Kalevalan sankarit voivat ehkä kuvitella olevansa uljaita ja ylväitä, mutta todellisuudessa kukin on omalla tavallaan pöhkö. Suosikikseni taitaa nousta Ahti Lemminkäinen, naisista kovasti pitävä älykääpiö, joka rakastaa myös omaa peilikuvaansa.

Marko Raassina: Kullervo
Arktinen Banaani 2016, 71s.

Raassinan uusin albumi, Kullervo, jatkaa Kalevalan helppotajuistamista. Tällä kertaa stripit ovat saaneet jäädä ja Kullervon tarina kerrotaan lukujen mittaisina kokonaisuuksina. Ruutujako myötäilee tarinaa sujuvasti ja vaikka tarina onkin synkkä, huumoria ei tästäkään kirjasta puutu.

Kullervo tuntui Kalevalan jälkeen luettuna vähän hillitymmältä, mutta kynänjälki on molemmissa todella miellyttävä. Piirroksissa on rutkasti ilmeikkyyttä ja vauhtia, sopivasti särmää ja pyöreyttä. Molemmat albumit ovat todella laadukkaita ja taidolla tehtyjä. Suosittelen molempia, erityisesti kuitenkin hersyvää Kalevalaa.

Jälleen yksi sarjakuvakooste

Olen tässä lueskellut lähes ahmimalla sarjakuvia. Jotta blogi ei ruuhkaantuisi ihan mahdottomasti, väsään yksittäisten postausten sijaan muutaman koosteen.

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Sunnuntaisarjat 1
Arktinen Banaani 2014, 112s.

Jarkko Vehniäisen Kamala luonto on mainio sarja. Siinä yhdistyy herttaisuus ja luonnon usein karut lait. Ilves ja kärppä muodostavat sympaattisen parivaljakon ja yhdessä he tekevät osuvia huomioita ympäristöstään. Ja kaipaavat kumppania, ainakin ajoittain. Kettu taas on vähän yksinkertainen ja usein hämmästyttävän energinen häslääjä, jonka tempauksissa riittää ihmeteltävää.

Tämä Sunnuntaisarjat 1 on ihan kelpo kokoelma, vaikka hersyvämpiäkin juttuja tällä sarjalla on tarjota. Vehniäisen kynänjälki on rentoa ja ilmeikästä, värityksessäkään ei ole mitään moitittavaa.

Juho Juntunen: Manala
Like 2011, 64s.

Lähtökohtaisesti helvettiä on ehkä vaikeaa ajatella hauskana paikkana, mutta kyllä siitä sellaisenkin saa. Ainakin Juho Juntusen Manala on veikeää luettavaa.

Manalassa pomona on tietenkin piru itse. Ilman viikatemiestä ei kuitenkaan olisi ketään piinattavana, joten kuoleman puuhia seurataan vähintään yhtä paljon kuin helvetin tapahtumia.

Manalan jutuissa on hiukan samaa kuin Pertti Jarlan Fingerporissa: Juntunenkin leikittelee sanoilla ja vitsailee enimmäkseen hyväntahtoisesti mutta osuvasti aiheesta kuin aiheesta.

Hihittelin monille stripeille ääneen ja viihdyin albumin parissa oikein hyvin.

Petri Hiltunen: Riutta
Jalava 2005, 47s.

Petri Hiltusen Riutta olisi jäänyt lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut. Hiltusen piirrostyyli on vähän karua ja etenkin mustavalkoisessa albumissa jotenkin terävää.

Idea Riutassa on kiehtova: Marsiin suuntaava retkikunta on ajautunut tuntemattomalle riutalle. Riutta koostuu kaikille tuntemattomasta kasvustosta ja vieraista olioista, joista ainakaan kaikki eivät ole kasvissyöjiä. Happivaroja on rajallisesti, joten miehistön on pakko yrittää selvittää sijaintinsa ja keksiä keino hälyttää apua. Riutan ulkopuolelta ei löydy mitään tuttua, vaan vieras elämänmuoto.

Vaikka visuaalisesti en Riuttaan ihastunutkaan, tykkäsin tästä perusideasta. Scifi on minulle genrenä vieras, mutta näin sarjakuvassa se ei tuntunut mitenkään erityisen haastavalta. Sen sijaan ongelmaksi koin Riutan niukan sivumäärän: tarinassa tapahtuu paljon, mutta kiehtovimmatkin tapahtumat huidellaan läpi ihan muutamassa ruudussa. Minun mielestäni Riutta olisi ansainnut paljon enemmän sivuja, sillä nyt tarina jäi auttamatta pintaraapaisuksi, vaikka mielenkiintoinen olikin.

Tanabe Gou:
 Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita
Tammi 2016, 192s.
Suom. Suvi Mäkelä

Olen blogiaikanani lukenut muistaakseni kolme H.P. Lovecraftin kertomuskokoelmaa. Olikin itsestään selvää, että luen myös tämän manga-albumin, josta löytyy kolme Lovecraftin novelliin perustuvaa tarinaa: Temppeli, Ajokoira ja Nimetön kaupunki.

Tarinat ovat Lovecraftille tyypillisiä: enemmän dramaattisia kuin jännittäviä. Etenkin niminovelli Ajokoira on oman pienen Lovecraft-tietouteni perusteella esimerkillinen tapaus. Kaksi nuorta miestä, parhaat ystävät, ovat jo vuosia saaneet elämäänsä jännitystä demonologista filosofiaa tutkimalla. Necronomicon on luettu jo moneen kertaan ja teorian jauhamisesta on siirrytty haudanryöstöihin. Matka kulkee Hollantiin, missä miehet kaivavat auki 500 vuotta vanhan haudan ja ryöstävät sieltä pientä, siivekästä koiraa esittävän amuletin. Tietysti tuo amuletti on jollain tapaa kirottu ja pian miesten lähettyvillä alkaa tapahtua hirveitä. Luonnollisesti tarina päättyy hyvin dramaattisesti ja synkästi, ooooooh.

En ole aiemmin lukenut mangaa, joten alkuun piti keskittyä tosi tarkasti siihen, että luen ruudut ja puhekuplat oikeassa järjestyksessä. Vähitellen se alkoi sujua lähes luonnostaan ja melkeinpä voisin rohkaistua lukemaan enemmänkin mangaa. Piirrostyyli on minun silmiini lähes länsimaista, varsinkin hahmojen osalta. Ihmiset näyttävät "perinteisiltä" eikä heissä ole sitä genrelle ominaisinta pitkäkoipista ja siloposkista silausta. Erikoisen paljon pidin albumin äänitehosteista: hiekka sanoo rahi rahi ja pois tieltä heitetty arkun kansi tietysti koli koli. Niille piti tirskahdella erikseen.

JP Ahonen: Villimpi pohjola

JP Ahonen: Villimpi pohjola
Villimpi pohjola 2
Daily Hero 2007 & 2009
Villimpi pohjola: Pelinavaus
Villimpi pohjola: Kypsyyskoe
Villimpi pohjola: Lapsus
Villimpi pohjola: Valomerkki
Arktinen Banaani 2011 & 2015

Tässä jokin aika sitten alkoi facebookin etusivulle ilmestyä kavereiden tykkäämisten seurauksena tilannetietoja JP Ahosen uusimman sarjakuva-albumin, Valomerkin, ilmestymisaikatauluista yms. Olen lukenut Villimpi pohjola -sarjakuvia satunnaisesti aikaisemmin, mutta nyt tuntui olevan mainio hetki tutustua sarjaan ihan perusteellisesti.

Villimpi pohjola kuvaa kaveriporukkaa, jonka yliopisto-opinnot ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Useimmilla valmistuminen alkaa olla gradusta kiinni, mutta Otolta puuttuu kyllä reippaasti ihan niitä opintopisteitäkin. Rontti keskittyy opiskeluja enemmän naisseikkailuihin, Anna taas tutustuu mielellään paikalliseen miestarjontaan. Muusa ja Ukko ovat hitaasti aikuistuva pariskunta, Minna taas synkähkö nörtti.

Itse en ole opiskellut yliopistossa tai viettänyt nestepainotteista sinkkuopiskelijaelämää, joten mitään nostalgisia tunteita tai suurempia samastumismahdollisuuksia Villimpi pohjola ei minulle tarjoa. Mutta, sen verran paljon olen yliopistomeiningeistä kuullut ja lukenut, että mitään uskottavuusongelmia ei päässyt syntymään. Helpointa oli sujahtaa äitiyden tuomiin haasteisiin.

Oli mielenkiintoista lukea kaikki tähänastiset albumit yhteen menoon. (Pelinavaus ei muuten ole varsinaisesti itsenäinen osa sarjaa, vaan siihen on koottu kahden ensimmäisen albumin parhaimmisto sekä muutamia ennen julkaisemattomia strippejä.) Ahosen piirrosjälki on ihailtavan hallittua jo ensimmäisessä albumissa, mutta Valomerkissä ei ole mitään epäröinnin häivääkään. Kynäkin on vaihtunut ohuempaan ja lopputulos on huomattavasti selkeämpi. Ahonen ei myöskään pelkää kokeilla uusia tyylejä (Fantom of Finland ja Ikean sohvan kasausohjeet!) tai testata, miten toimii Villimpi pohjola -versio Big Brotherista tai vaikkapa kokkiohjelmasta. Hyvin toimii!

Henkilöitä tässä sarjassa on aika paljon ja minulla oli vielä viimeisessäkin vaikeuksia tunnistaa muutamia hahmoja. Tai lähinnä sekoitin jonkun satunnaisen sivustaseuraajan joksikin keskeisistä hahmoista. Muutama kaveriporukan jäsen (Jaana, Topi ja Juhani) jäi myös aika vieraiksi, mutta harvoinpa oikeassakaan elämässä jokainen kaveri on yhtä keskeisessä roolissa samassa porukassa.

Huumori on sekin Ahosella hallussa. Sohvaperunan tunnistaa vaikkapa mahasta puskevista iduista ja Nukkumatilta voi ostaa unihiekkaa sillan alla. Osa stripeistä on ihan hillittömän hauskoja, mutta ei Villimpi pohjola silti pelkästään koominen ole. Mukana on vakavampia ja kipeitäkin aiheita, joita ei väkisin yritetä vääntää naurettaviksi.

Sen verran tunsin sarjaa ennalta, että odotin vähintään "ihan kivaa" lukukokemusta, mutta kyllähän Villimpi pohjola nousee helposti "todella hyväksi". Kannatti lukea ja kannattaa varmasti lukea myös uudelleen.

Fingerpori 6

Pertti Jarla: Fingerpori 6

Arktinen Banaani 2013, 64s.

Flunssaisena, pää räästä raskaana, ei oikein jaksa keskittyä lukemaan romaaneja. Fingeripori 6 oli loistavaa luettavaa nuutuneelle ja hetkittäin lähes unohdin niistää, kun nauratti niin paljon. Osa stripeistä oli toki vanhastaan tuttuja, mutta osa oli minulle uusia - tai ainakin unohtuneita.

Edelleen jaksan ihastella Jarlan monipuolisuutta, sillä helpostihan tämän tyyppisissä pitkälti sanaleikkeihin perustuvissa sarjakuvissa voisi alkaa toistaa itseään. Asennekin on positiivisella tavalla anteeksipyytelemätön ja suora. Toisinaan roisius pääsee yllättämään oikein kunnolla, mutta vielä en ole sellaiseen strippiin törmännyt, josta olisin mieleni pahoittanut.

Hilpeitä juttuja, joille voi nauraa useammankin kerran.

Sekalaisia sarjakuvia

Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot
Maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan
Atena 2014, 96s.
Suom. Ville Lähteenmäki

Vuorossa on jälleen satunnaisten sarjakuvien koontipostaus.

Hugleikur Dagssonin hupailut ovat sellaista lajia, josta ei koskaan voi etukäteen tietää tuleeko naurattamaan vai kiristääkö kukkahattu entistä enemmän. Dagssonin Popular Hits -kokoelmat ovat naurattaneet isosti, mutta monet muut "vitsit" ovat lähinnä ällöttäneet.

Kuvitettuihin klassikoihin uskalsin tarttua Kirsin bloggauksen ansiosta. Tunnettujen kirjojen uudistetut kannet ovat hillittömän hauskoja ja napakkuudessaan erittäin hyvin toimivia. Suosikkini on Saatanalliset säkeet, jonka kannessa nainen lukee mikrofoniin: "…ja Edward syleili kiihkeästi Bellaa…"

Juba: Viivi ja Wagner 17, Kyljys kainalossa
Otava 2014, 63s.

Mies on hankkinut minulle vuosien mittaan syntymäpäivälahjaksi lähes kaikki Viivi ja Wagner -sarjakuva-albumit. Kyljys kainalossa on jo seitsemästoista albumi ja edeltäjiensä tapaan se tarjoaa samaa  perushyvää viihdykettä.

Viivi ei vieläkään ole luovuttanut sikansa kouluttamisen suhteen, vaikka mikään oppi ei ole vuosien saatossa tainnut mennä kovin hyvin perille. Wagner viihtyy edelleen parhaiten sohvalla röhnöttämässä tai missä tahansa, missä on tarjolla kaljaa.

Juba: Viivi ja Wagner 15, Vau, kuuma kinkku!
Arktinen Banaani 2013, 184s.

Viidestoista Viivi ja Wagner -albumi minulla on tällaisena kovakantisena pokkaripainoksena. Mustavalkoisten strippien ruudut on aseteltu allekkain ja se toimii oikein hyvin.

Yksi strippi kirvoittu erityisen suuret naurut. Wagner nimittäin testaa vanhaa juhannustaikaa kerrostalo-olosuhteissa: koska omaa kaivoa ei ole, Wagner kurkistaa vessanpyttyyn nähdäkseen tulevan puolisonsa. Kun pöntön vedestä heijastuu olan yli kurkkiva Viivi, Wagner huudahtaa: "Voi ei! Ei tuota samaa!"

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga
Like 2014, 168s.
Suom. Antti Koivumäki

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga kiinnitti huomioni, kun sitä jossakin jo unohdetussa yhteydessä kehuttiin suurin sanoin. Kolmen Eisner-palkintoa voittanut sarjakuva ei voi olla huono.

Tiesin, että kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, joten osasin odottaakin tietynlaista irrallisuutta. Sagassa on paljon hyvää ja kiehtovaa, ihan jo perusideansakin ansiosta: galaksien ja näiden rotujen välinen sota riehuu ties kuinka monennetta vuotta, mutta entiset viholliset, Alana ja Marko, keskittyvät yhteisen lapsensa syntymään ja elämän turvaamiseen. Pienen perheen on yritettävä löytää rauhallinen ja mahdollisimman turvallinen paikka, jossa pieni jälkeläinen voisi todennäköisimmin pysyä hengissä ja toivottavasti elää onnellisena.

Parasta tässä kirjassa ovat Alana ja Marko, jotka ovat jo hahmoina kiehtovia ja (ainakin oman lukijahistoriani valossa) erilaisia kuin sankarit yleensä. En kuitenkaan voi väittää mitenkään häikäistyneeni Sagan upeudesta. Se on liian selvästi sarjan alku, eikä oikein toimi itsenäisenä albumina. Tässä ehditään juuri ja juuri tutustua keskeisimpiin henkilöihin ja tehdä ylenmalkainen yleiskatsaus taustoihin, kun tuleekin jo takakansi vastaan. Sarja toimisi varmasti parhaiten suhteellisen tiiviiseen tahtiin luettuna, jolloin hahmot ja oleellisimmat juonenkäänteet pysyisivät paremmin muistissa.

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Jonathan Cape 2009, 106s.

Pidin hyvin paljon Marguerite Abouetin ja Clément Ouberien Aya-sarjakuvasta, jonka luin alkusyksystä. Nyt sain ensimmäisen jatko-osan kirjastosta ja erikoisen hyvä oli tämäkin.

Aya jatkaa opiskeluaan, vaikka ystävän lapsen hoitaminen viekin hyvin paljon hänen aikaansa. Adjouan tulevat appivanhemmat kyseenalaistavat poikansa isyyden ja lopulta myös Adjouan isälle selviää, kenen lapsi pieni Bobby oikeasti on. Bintou tapailee äveriästä ranskalaismiestä, mutta kaikki ei ole aivan siten kuin tuo unelmien mies väittää. Ayan isäkin joutuu seuraavassa osassa selittelemään melkoisesti omia tekosiaan.

Aya, elämää Yop Cityssä

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya, elämää Yop Cityssä

(Aya de Yopougon, 2005)

Arktinen Banaani 2010. 106s.

Suom. Kirsi Kinnunen

Norsunluurannikon nuoriso viettää vauhdikasta ja vaihtelevaa elämää, aivan kuten nuoret muuallakin. Aya on kiinnostuneempi opiskelemisesta kuin pojista, vaikka ystävättäret Adjoua ja Bintou yrittävätkin parhaansa mukaan saada häntä kiinnostumaan huvittelusta. Yopougonin nuoriso kokoontuu kuhertelemaan Tuhannen tähden hotelliin, joka päivisin tunnetaan paikallisena torina. Mutta discojakin on ja niissä hetkutetaan pyllyjä kuin musiikkivideoissa ikään. Hurvittelulla on hintansa, josta on maksettava katkera hinta avioliiton muodossa.

Elämää Yop Cityssä on kuusiosaisen Aya-sarjan ensimmäinen ja (ainakin toistaiseksi) ainoa suomennettu osa. Toivon, että loputkin osat käännettäisiin pian, sillä tätä albumia oli ilo lukea. Upeasta kuvituksesta vastaa Clément Oubrerie, joka on tyylillään tavoittanut loistavasti afrikkalaisen tunnelman ja elämänmenon. Kirjan alkutekstissä Anna Gavalda kirjoittaa "Kiitos Marguerite Abouetille hänen lapsuuden ja nuoruuden muisteloistaan", mutta en onnistunut löytämään vahvistusta sille, että kyseessä olisi missään määrin Abouetin omaelämäkerrallinen teos.

Hieno sarjakuva, jolle jään nyt odottelemaan jatkoa.

Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad

Kissa varjoisilta kujilta (48s.)

Valkoinen valtakuna (56s.)

Punainen sielu (56s.)

Hiljainen helvetti (56s.)

Amarillo (56s.)

Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010

Egmont Kustannus 2013

Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.

Fingerporin postilla

Pertti Jarla: Fingerporin postilla

Arktinen Banaani 2014, 176s.

Jos kolea ja kostea kesäsää ahdistaa, Pertti Jarlan Fingerpori piristää varmasti. Suunnittelin lukevani Fingerporin postillan nautiskellen, stripin silloin tällöin, mutta kävi niin kuin suklaata syödessä: sitä kuvittelee syövänsä vain pari palaa ja kohta hamuaakin tyhjää käärepaperia.

Fingerporin postilla sisältää hilpeän kokoelman oivaltavia uskontoteemaisia sarjakuvastrippejä. Fingerporin Jumala on vanha ja valkopartainen mies, joka ei pelkää käyttää kaikkivoipaisuuttaan vaikkapa pieneen kujeiluun. Jeesuskin vastaa ulkonäöltään sitä uskonnonkirjoista tuttua partasuuta. Useimmiten Jeesus on ystävällinen ja oikeamielinen, mutta toisinaan hänkin epäilee isäänsä tai heittäytyy herraksi.

Toki stripeissä nähdään myös monia muita Raamatusta tuttuja hahmoja, joista on pakko mainita erikseen Nooa. Hänen arkkinsa jaksaa naurattaa joka lukukerralla:

Fingerporin postillassa seikkailevat myös muun muassa paavi ja lukuisat kirkonmiehet, riivatun kissa, hopi-intiaanit ja saatananpalvojat, joiden messupaikka on joutunut jumalanpalvojien häpäisemäksi. Pidän Jarlan piirustustyylistä ja hänen huumorinsa viehättää vähintään yhtä paljon. Vaikka uskonto on aiheena riskialtis, Jarla ei ilku tai ilkeile. Sanaleikit toimivat loistavasti ja ovat parhaimmillaan silloin kun vitsi avautuu pienellä viiveellä.



Kirjabingo: sarjakuva

Kiki, Montparnassen kuningatar

Catel & Bocquet: Kiki, Montparnassen kuningatar

(Kiki de Montparnasse, 2008)

Arktinen Banaani 2009, 408s.

Suom. Kirsi Kinnunen

Tämän sarjakuva-albumin olen nähnyt monessa kirjablogissa, mutta mikäli olen noita postauksia lukenut, en niistä muista mitään. Sivistyksessäni on ollut Kikin kokoinen aukko, jota tämä sarjakuvamuotoinen elämäkerta paikkaa aika hyvin.

Alice Prin syntyi aviottomana lapsena vuonna 1901. Isoäitinsä kasvattama villikko muutti äitinsä luokse Pariisiin 12-vuotiaana ja joutui vaihtamaan usein työpaikkaa riitaannuttuaan työnantajansa kanssa. Saatuaan potkut leipomosta Alice meni alastonmalliksi ansaitakseen muutaman lantin. Alicen äiti ei hyväksynyt tyttärensä päätöstä, vaan heitti tytön kodistaan ja katkaisi välit kokonaan. Alicen matka ihailluksi alastonmalliksi ja tuhmien laulujen laulajaksi oli karu, mutta menestyksen makuun päästyään Alice nautti elämästään täysin rinnoin.

Kiki-nimellä tunnettu nainen oli tuttu näky taidepiireissä ja juhlissa, joissa viini virtasi ja laulu raikasi. Kikin ystäväpiiriin kuului lukuisia aikansa tunnetuimpia taiteilijoita. Rakkaudessa Kiki koki monia kolhuja, mutta iloluontoinen nainen porhalsi melkein väsymättä kohti seuraavia seikkailuja. Kikin riehakasta elämää synkisti alkoholi ja kokaiini, josta Kikiä yritettiin vierottaa useamman kerran. Hän menehtyi 52-vuotiaana vesipöhön vaivaamana, elettyään pari vuotta satunnaisten pikkutöiden ja tuttaviensa avun varassa.

Catelin ja Bocquetin teos on hieno elämäkerta ja upeaa ajankuvaa 1900-luvun alun Pariisista, taidepiirien kuumimmasta sisäpiiristä. Kiki on henkilönä uskomaton: riehakas kuin sähikäinen ja väsymätön viihdyttäjä, joka ei voi saada kyllikseen huomiosta ja ihailusta. Kirjan loppusta löytyy vielä yhteenveto Alice "Kiki" Prinin elämästä sekä lyhyt kuvaus jokaisesta kirjassa esiintyvästä taiteilijasta.

Todella mielenkiintoinen kirja, jonka jälkeen haluaisin lukea Kikistä lisää. Hänen muistelmiaan ei tietääkseni ole suomennettu, mutta ehkäpä jostakin löytyisi englanninkielinen painos luettavaksi.