Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)

 

Vuokko Hurme: Tiukun salaisuus (Värikkäät 1)
S&S 2020, 199s.
Kuvitus: Reetta Niemensivu

Tiukun perhe on muuttanut uuteen kotiin. Taas kerran. Tällä kertaa Tiuku aikoo kuitenkin tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmin. Hän aikoo hankkia ystäviä! Tiukun perheellä on salaisuus, jota ei missään nimessä saisi paljastaa ulkopuolisille. Mutta ensin Tiukulle tapahtuu vahingossa pieni lipsahdus ja sitten vähän isompi ja pian uusille ystäville selviää, että Tiuku pystyy liikuttamaan punaisia esineitä ajatuksen voimalla!

Kirjan tarina on miedolla tavalla jännittävä. Tiuku aistii ajoittain jotakin epämääräistä harmautta ja hänen vanhempansa ovat erittäin varovaisia, kuten ovat olleet aina ennenkin. Kuitenkin tunnelma on pääosin hyvällä tavalla kutkuttava Tiukun tutustuessa naapuruston lapsiin ja etenkin hieman vanhempaan Liiaan, joka kiehtoo Tiukua kovasti.

Tiukun salaisuus on Värikkäät-sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiinnolla odotan, jatkaako Tiuku sarjan päähenkilönä, vai pääsevätkö isosisko ja pikkuveli keskeisempiin rooleihin jatko-osissa. Reetta Niemensivun iloinen kuvitus ja kirjan - tietenkin! - punainen värimaailma tuo tarinaan kivasti lisää tunnelmaa. Kirjan sivujen pitkää reunaa värittää punainen rantu, joten Tiukun oma väri on ikään kuin koko ajan äänessä.

Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto

Vuokko Hurme: Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto

Eläinhoitola Pehmo ja pumpulirutto on melkeinpä pelottavan ajankohtainen kirja: eläinhoitolassa nimittäin alkaa levitä tuntematon pöpö, joka tarttuu herkästi. Onneksi hoitolaa pyörittävät lapset ovat fiksuja, eivätkä he aikaile ryhtyessään vastatoimiin. Helmi, Sisu, Eero ja Amir pukeutuvat suojavarusteisiin, kartoittavat taudin alkuperää, eristävät sairastuneet ja kehittävät tuota pikaa tehokkaan lääkkeenkin.

Tarina on oudosta taudista huolimatta mukava. Minä pidin erityisesti siitä, että teksti mukailee puhekieltä: se kun tekee kokonaisuudesta - etenkin maailman nykytilanteessa siis - kevyemmän ja helpommin lähestyttävän. Uskoisinpa jopa, että tämä kirja saattaisi hieman helpottaa korona-ahdistusta potevien lasten oloa.

Kirjan kuvitus on oivaltavaa, mukavan pehmoisen näköistä, eikä huumoriakaan puutu.

Keikaus

Vuokko Hurme: Keikaus
S&S 2019, 308s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Huimaa-trilogian viimeinen osa luettiin meillä aiempien osien tapaan iltasatuna.

Lennan elämä Mabalissa on asettunut uomiinsa ja kaikki sujuu ihan mukavasti. Jaanilla sen sijaan tahtoo olla kova hinku itsenäisempään elämään ja hän houkuttelee Lennaa mukaansa kyhäämään ihan omaa majaa. Hieman vastahakoisesti Lenna suostuu Jaanin mukaan etsimään hyödyllistä tavaraa lähettyville pudonneesta saaresta. Kaiken löytämänstä lapset piilottavat erääseen autoon, joka täyttyy aika nopeasti. Pohjaa pelkäämättä Jaan kaivaa lisätilaa ja niin Lenna ja Jaan päätyvät jälleen heille uuteen maailmaan.

Keikaus oli hieman hidastempoinen luettava. Jännittäviäkin juttuja tietysti tapahtui, mutta liian usein tuntui siltä, ettei tarina edennyt. Toisaalta jälleen kerran hitauden tuntu saattoi olla myös itseaiheutettua, sillä kirjan lukeminen venyi parin kuukauden projektiksi.

Lapsia jaksoi kiinnostaa eri maailmojen sijainti ja kovasti pohdittiinkin, miten ne limittyivät yhteen. Minulle tämä pähkäily ja lasten kanssa keskustelu olikin antoisinta.

Kirjan - ja samalla sarjan - loppuratkaisu vaikutti ensin hieman lattealta, mutta loppujen lopuksi se oli oikein hyvä tällaisena.

Kaipaus

Vuokko Hurme: Kaipaus
S&S 2018, 317s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Keväällä luin pojille iltasatuna Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan ensimmäisen osan, Kiepauksen. Jatko-osan varasin kirjastosta heti kun se oli mahdollista, mutta lukeminen vähän lykkääntyi, kun edellisen iltasatukirjan parissa vierähti niin pitkä tovi.

Kaipaus alkaa suljetulta rannalta, jonne Lenna isänsä, siskonsa ja muutaman muun ihmisen kanssa päätyi lähdettyään Kardumista edellisen kirjan lopussa. Rannalla heidän on odotettava kuukauden ajan pääsyä Mabalin muille alueille. Mabalissa kaikki on Kardumiin verrattuna nurinkurista: tipahtamista ei tarvitse pelätä, sillä painovoima on päinvastainen. On opeteltava juoksemaan, vilkuilemaan taivaalle ja käyttämään kenkiä. Vettäkin Mabalissa on niin paljon, että siinä voi vaikka uida!

Tunnelma kirjassa vaihtelee hurjasti. Onnellisia hetkiä voi varjostaa suuri suru, leppoisa päivä muuttua hetkessä uhkaavaksi. Pidin tästä, että lapsille kirjoitetussa tarinassa on tilaa myös epävarmuudelle. Kaipaus ei kuitenkaan ollut lastenkaan mielestä ahdistava, vaan "aivan mielettömän mahtava!" (suora lainaus). Lennan kokemat asiat ovat jännittäviä ja sisältävät sopivasti seikkailuhenkeä.

Yritin löytää tietoa siitä, jatkuuko sarja vielä. Jos (ja toivottavasti kun) tulee, luemme sen varmasti.

Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus
S&S 2017, 248s.
Kuvitus: Susanna Iivanainen

Työkaveri suositteli meille iltasatukirjaksi Vuokko Hurmeen Huimaa-sarjan avaavaa Kiepausta. Olin aikaisemmin lainannut tämän kolmasluokkalaiselle luettavaksi, mutta häntä ei näin paksu ja vähäkuvainen kirja houkutellut.

Kiepaus kertoo Lennasta, 8-vuotiaasta tytöstä, joka asuu perheineen Kardumissa. Kardum syntyi Lennan äidin ollessa lapsi, kun koko maailma kiepsahti ylösalaisin. Monet kuolivat tai tipahtivat taivaalle kiepauksen sattuessa ja Lennan tuntema maailman onkin hyvin erilainen kuin tämä meidän. Elämä ylösalaisessa maailmassa on oikein mukavaa ja jännittävääkin, mutta sitten puhdas juomavesi uhkaa loppua.

Kiepauksen maailma mielikuvitusta kutkuttava. Ihmiset, joita Lenna on elämänsä aikana kohdannut vain muutamia, kulkevat paikasta toiseen (käytännössä rakennuksesta toiseen) vaijereiden varassa. Vettä ei tuhlata peseytymiseen ja likaantuneet vaatteetkin viskataan ikkunasta taivaalle sen sijaan, että ryhdyttäisiin pyykkihommiin.

Yllätyin siitä, kuinka synkkä Kiepaus oikeastaan oli. Tai jos nyt ei aivan synkkä, niin tunnelmaltaan uhkaava kuitenkin: milloin tahansa talon perustukset voivat pettää ja koko rakennus syöksyä taivaalle. Yhdessä vaiheessa kirjaa aloin vähän nihkeillä, kun luulin tarinan kulkevan Veljeni leijonamielen tapaan jonkin Nangijalan tyyppisen paikan suuntaan, mutta loppujen lopuksi Kiepaus osoittautuikin hyväksi pakolaiskeskustelunavaukseksi

Tätä lukiessa meitä kaikkia taisi jännittää yhtä paljon. Jännitys tiheni tarinan lopussa siihen malliin, että viimeiset 50 sivua luimme yhdeltä istumalta. Harvan kirjan jälkeen syntyy näin hyviä keskusteluja!

Yhtä asiaa en kuitenkaan tahtonut sulattaa. Kardumilla on ikää karkeasti arvioiden 20 vuotta, mutta sinä aikana ihmiset eivät ole vaivautuneet järjestämään tavaroita selkeästi paikoilleen, vaan käyvät "ostoksilla" paikassa, johon on kasattu tavaroita epämääräisiksi pinoiksi? Jos se olisi ollut mahdollista, olisin teleportannut itseni Kardumiin ja pistänyt tavararöykkiöitä järjestykseen.

Syksyllä sarja jatkuu, kun toinen osa Kaipaus ilmestyy. Jännittävää nähdä, mihin suuntaan tarina jatkuu.