Piti sanomani...

John Cleese: Piti sanomani…
(So, Anyway… 2014)
Tammi 2015, 395s.
Suom. Tero Valkonen

Piti sanomani… -kirjalla on yksi hauskimmista kansista miesmuistiin. En edes tiedä miksi tuo alareunasta kurkkiva Cleese naurattaa niin kovasti, mutta parhaat naurut ovatkin usein niitä, joiden syytä ei voi tarkemmin selittää.

John Cleese on yksi Monty Pythoneista, eikä siksi kaipaa enempiä esittelyjä. Piti sanomani… on Cleesen brittiläisen suorasukainen (oksymoron?) ja humoristinen omaelämäkerta, jonka myötä pääsee kurkistamaan hänen lapsuuteensa ja siihen onnekkaiden sattumusten sarjaan, joka johti lopulta Monty Pythonin syntyyn. Jälleen kerran minua ihastutti ja viihdytti entien kasvuvuosien kuvaus. Cleese oli hieman iäkkäämpien vanhempien ainoa lapsi, joka joutui sopeutumaan lähes vuosittain vaihtuviin koteihin ja äidin epä-äidilliseen omalaatuisuuteen. Cleese oli pitkänhontelo ja arka lapsi, joka vältteli parhaansa mukaan rajuja leikkejä ja joukkuepelejä.

Niin mielenkiintoista kuin Cleesen uraa näyttelijänä ja hiukan myöhemmin käsikirjoittajana olikin kerrata, minulle olisi riittänyt vähempikin työtapojen kuvaaminen. Enemmän olisin (tälläkin kertaa) halunnut kuulla Cleesesta itsestään. Toisaalta taas kirjassa ei kovin paljoa Python-ajoista edes puhuta, mikä sekin on harmi.

Cleesen kerronta on rupattelevaa ja Tero Valkosen suomennos mielestäni äärimmäisen onnistunut. Harvoin suomi kuulostaa näin brittiläiseltä, kuin tässä kirjassa.

Oikein hyvä ja hauska kirja, vaikka lukeminen oli välillä lähes raskasta.

Munnu, A Boy from Kashmir

Malik Sajad: Munnu, A Boy from Kashmir
Fourth Estate 2015, 348s.

Olisi ollut hienoa aloittaa blogivuosi jostakin huiman hyvästä kirjasta. Malik Sajadin omaelämäkerrallinen sarjakuva Munnu, A Boy from Kashmir vaikutti aluksi erittäin hyvältä, mutta kääntyi lopulta vähän puuduttavaksi politikoinniksi.

Parasta kirjassa on Sajadin eli Munnun lapsuusaikojen kuvaus. Munnu on perheensä nuorin poika, vähän hemmoteltu ja yksinkertainen. Hän on innokas auttamaan isäänsä perinteisten puukaiverrusten tekemisessä, mutta vasta piirtämisen löydettyään Munnun kiistaton lahjakkuus pääsee oikeuksiinsa. Hyvin nuorena, noin 13-vuotiaana, Munnu aloittaa työn sarjakuvataiteilijana, joka erikoistuu poliittisiin kuviin.

Kashmirin poliittinen tilanne on hyvin levoton. Pakistan ja Intia käyvät jatkuvaa taistelua alueen hallintaoikeudesta, Kashmirilaiset itse taas haaveilevat itsenäisyydestä. Munnu asuu Intian hallinnoimalla alueella, missä on vähän väliä ulkonaliikkumiskieltoja ja erilaisia ratsioita kapinallisten löytämiseksi. Ammuskelut ja kyynelkaasuiskut eivät ole harvinaisia, eivät myöskään kuolonuhrit mielenosoituksista puhumattakaan.

No. Kirjan alusta tosiaan tykkäsin. Takakannessa hehkutetaan tarinan hauskuutta ja lämminsydämistä pojan kasvutarinaa, mutta minulta tällainen sisältö jäi huomaamatta. Munnu on jotenkin hämmentävän omanapainen lapsi, eikä hänestä iän kanssa tunnu oikein sen sympaattisempi tulevan. Se kasvukertomuskaan ei siten ole häävi, kun isompaa henkistä kasvua ei näytä tapahtuvan. Kashmirin historiaa olisi ollut mielenkiintoista lukea heti kirjan aluksi, ei vasta puolessa välissä.

Piirrosjälki ei sekään aivan iskenyt. Kansi viehätti kovasti selkeydellään, mutta itse tarina on piirretty jotenkin sottaiseksi. Kashmirilaiset esitetään kauriina, mikä on ideana hyvä mutta tekee käytännössä lähes mahdottomaksi tunnistaa yksittäisiä hahmoja.

En ihastunut, mutta tulipahan luettua.

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 2. Puolueen aika

(Une vie chinoise 2 - Le temps du Patri, 2009)

WSOY 2012, 198s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minun Kiinani -trilogian toinen osa, Puolueen aika, tuli luettua yhdeltä istumalta. Tämän osan tapahtumat alkavat Mao Zedongin hautajaisista, 1976. Li Kunwu on armeijassa ja haaveilee kaikkein eniten puolueen jäsenyydestä. Kulttuurivallankumous lopetetaan ja alkaa Deng Xiaopingin teollinen vallankumous. Lin isä on viettänyt viimeiset kymmenen vuotta uudelleenkoulutusleirillä ja nyt hän viimeinkin pääsee palaamaan kotiin.

Aivan ensimmäisen osan tasolle Puolueen aika ei mielestäni yltänyt, mutta vaikka kuinka yritin keksiä syitä, en tuntunut löytävän tarpeeksi hyvää syytä. Ehkä miehistynyt Li jää tässä lukijalle hieman etäisemmäksi kuin ensimmäisessä osassa nähty lapsi-Li. Jos minun oli vaikea kirjoittaa ensimmäisestä osasta, niin ei ole helppoa tämänkään kanssa. Luulen, että ongelmana on poliittisuus: en oikein osaa sanoa mitään mistään, kun pelkään käsittäneeni jotain oleellista ihan väärin.

Jännityksellä jään odottamaan sarjan viimeistä osaa. Kuinka pitkälle Li omaa tarinaansa haluaa jakaa?

Myös Norkku on lukenut tämän.

Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

(The Discomfort Zone, 2006)

Siltala 2012, 245s.

Suom. Tero Valkonen

Jonathan Franzenin nimi on varmaankin tullut jo tutuksi kirjablogeja seuraaville. Minä en ole vielä kumpaakaan hänen suomennetuista romaaneistaan lukenut, mutta etenkin paljon hehkutettu Vapaus kiinnostaa.

Epämukavuusalue on omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Franzen kertoo varsin rehellisen oloisesti perheestään, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä eroon päättyvästä avioliitostaan. Franzen ei turhaan imartele itseään, vaan myöntää reilusti olleensa yksi niistä ei-suosituista oppilaista, jotka pukeutuivat äidin määräysten mukaan ja olivat opettajien suosiossa. Lukijalta ei voi jäädä huomaamatta, että Tenavat-sarjakuva, saksalainen kirjallisuus ja lintujen bongaus näyttelevät kukin merkittävää osaa Franzenin elämässä.

Jonkin verran lukunautintoa söi paikoitellen huolimaton käännös. Joitakin lauseita luin moneen kertaan ennen kuin tajusin, että vika on suomennoksessa, ei minun ymmärryksessäni. "Suhtautumiseni täytettyjen eläinten kokoelmaani alkoi melkein olla ikäiselleni sopimaton" -lause töksäytti eniten. Ehkä kuitenkin on ollut kyse pehmoleluista...

Ihan kelpo kirja, ainakin Franzenista kiinnostuneille.