Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto 2012, 122s.

Jos suhtauduin nahkeasti Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaan, niin ennakkoasenteeni Miniää kohtaan taisi olla vieläkin takkuisempi. Mutta tästäpä minä tykkäsin! Kun kertojana Mielensäpahoittajan sijasta toimiikin Liisa-miniä, ei kirja tunnu väkisin väännetyltä vitsin venyttämiseltä.

Liisa valmistautuu viettämään rauhallista viikonloppua, kun mies on lasten kanssa matkustanut Sysi-Suomeen appiukkoa katsomaan. Rentoutuminen ei pääse kuitenkaan edes kunnolla alkuun, kun mies jo soittaa ja ilmoittaa apen loukanneen nilkkansa. Eihän vanha mies yksijalkaisena kotonaan pärjää, joten taksi tuo tämän Helsinkiin. Pojan täytyy toki jäädä laittamaan talo kuntoon, Ford Escort samoin ja äitiäkin täytyy Kuusikodilla käydä katsomassa. Niin on kohta Miniän oven takana appiukko ja erinäinen määrä perunoita ja muita kotimaisia juureksia. Ja jotta viikonlopun ainoaksi haasteeksi ei jäisi kahden täysin erilaisen elämänkatsomuksen yhteensovittaminen, ilmestyy muutama liikemies Venäjältä kahta päivää sovitusta aikataulusta edellä eikä Miniän auta muu kuin ottaa appiukko mukaan bisneksiin.

Mitäpä tästä muutakaan voisin sanoa, kuin että hauskaa koheltamista muutamalla syvällisemmällä ajatuksella maustettuna. Viihdyin oikein mainiosti, mutta enempää Mielensäpahoittajaa en jää kaipaamaan.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012, 130s.

Pidin valtavan paljon siitä ensimmäisestä Mielensäpahoittajasta. Nauroin ääneen ja pakotin miehen kuuntelemaan mainioita pätkiä, mikä oli kuulemma huippuärsyttävää. Tähän jatko-osaan suhtauduin melkoisella varauksella: toimisiko homma vielä toisen kirjan verran? Voiko ruoanlaiton opettelemisesta oikeasti repiä sisältöä kokonaiseen kirjaan, oli se sitten miten lyhyt tahansa? Miten ne etukäteen jossain mainitut ruokaohjeet on kirjaan ujutettu?

Vaikka Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on ihan hauska, siitä jäi minulle vähän tunkkainen olo. Lukeminen oli jotenkin tahmeaa, vaikka Mielensäpahoittaja tekeekin jälleen tarkkoja ja osuvia huomioita nykymaailmasta. Erityisesti nyökyttelin toteamukselle siitä, miten nykyään "Aina on oltava matkalla, kotonakin, ja hinkumassa muualle, vaikka riittävä elämä on käden ulottuvilla." 

Minä olen surkea ruoanlaittaja ja olen Mielensäpahoittajan tavoin etsinyt - melko turhaan - sellaista keittokirjaa, jossa olisi ihan perusruokien ohjeita. Siitä olen iloinen, että ruokaohjeet on kirjassa ujutettu sulavasti muun tekstin joukkoon. Ääneen en nauranut, mutta muutaman kerran naurahdin hiljaa itsekseni.

Minulle Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei ollut maailman mieluisin kirja, mutta kyllä minä sen Miniän silti aion lukea. Jospa uusi näkökulma antaisi idealle uutta pontta...

PS: Joulukinkussa parasta on minunkin mielestäni rasva. Kinkkukin on hyvää, mutta kuumassa rasvassa kastetut ruisleivänpalat kylmän maidon kanssa ovat jouluherkkujen ehdoton ykkönen :)

Shanghain tytöt

Lisa See: Shanghain tytöt

(Shanghai Girls, 2009)

WSOY 2011, 431s.

Suom. Hanna Tarkka

Lainasin Shanghain tytöt kirjastosta niin kauan sitten, ettei lainaa enää voinut uusia. Halusin tämän kuitenkin lukea, joten viimein avasin kannen ja se olikin sitten menoa. Lisa See on taitava kirjoittaja ja suomennoskin on miellyttävää luettavaa.

Pearl ja May ovat hyvin toimeentulevan perheen tyttäriä, jotka viettävät varsin huoletonta elämää 1930-luvun Shanghaissa. Järkytys on suuri, kun isä eräänä päivänä ilmoittaa järjestäneensä tyttärilleen aviopuolisot, amerikankiinalaisen menestyvän liikemiehen poikia molemmat. Pakon edessä tytöt suostuvat naimakauppoihin, mutta heillä ei ole aikomustakaan seurata tuoreita puolisoitaan Amerikkaan. Hyvin nopeasti elämä Shanghaissa muuttuu vaikeaksi ja vaaralliseksikin ja Pearlin ja Mayn on pakko paeta kotikaupungistaan.

Shanghain tytöt on oikein hyvä lukuromaani. Pearlin ja Mayn elämää seurataan aina 1950-luvun puolivälin tienoille, joten hyvin paljon ehtii tapahtua. Meno on välillä todella raakaa ja julmaa, mutta onneksi ihan kaikella kurjuudella ei mässäillä. Kirja loppuu vähän yllättäen ja töksähtäen, mutta ei hätää, Norkku kertoi omassa arviossaan, että tarina jatkuu Seen seuraavassa kirjassa Dreams of Joy. Toivottavasti se suomennetaan pian sillä haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mainio kirja, jonka lukemista häiritsi ainoastaan liian ohuet sivut. Minusta on inhottavaa, kun sivun läpi kuultaa edellisen/seuraavan aukeaman teksti niin, että näyttää kuin sivut olisivat epätasaisen harmaita.

Morsianten lähde

Vilhelm Moberg: Morsianten lähde, Legenda pysyvästi asuvista

(Brudarnas källa, 1946)

Kustannusosakeyhtiö Aura 1947, 236s.

Suom. Arvi Nuormaa

"Minä olen vesi, minä olen alku. - - Syvällä pimeän maan uumenissa kohisevat suoneni, joita kukaan ei tunne. Mutta täällä minä kumpuan esiin kunnaan juurella, täällä minä kuvastelen tammien latvoja ja seuraan sukupolvien kulkua läpi maailman."

Morsianten lähde kertoo neljän miehen tarinan. Ensimmäisenä elämästään kertoo Anders Eriksson, vanha pelimanni, joka on kutsuttu soittamaan viuluaan juhannusjuhliin. Viinaan menevä Anders muistelee nuoruuttaan ja aiempia juhannusjuhlia, pikaistuksissa tehtyä tekoa, joka jätti Andersiin pysyvän leiman. Ääneen pääsevät myös Anders Eerikin poika, Anders Pillinpuhaltaja sekä Pukinsarvi, kaikki Ander Erikssonin esi-isiä.

Viimeisen sanan saa kuitenkin aina lähde, jolla on jokaisen miehen elämässä ollut osansa.

Morsianten lähde on kirjoitettu taitavasti. Toki kieli on vanhahtavaa, mutta etenkin esi-isien tarinoissa se on enemmän kuin sopivaa. Harvoin kaunokirjallisuudessa törmää enää sanaan ylkä tai neitsy (ilman sitä viimeistä t-kirjainta). Anders Eriksson jankkaa tarinaansa humalaisille tyypilliseen tapaan ja vanhan viinan löyhkän voi miltei haistaa. Tunnelma ei vain säily läpi kirjan, vaan tiivistyy ja tiukentaa otettaan lukijasta.

Tällä toisella lukukerralla Morsianten lähde jätti hitusen ristiriitaisen olon. Heti kirjan lukemisen jälkeen tunsin pettymystä, mutta nyt kun lukemisesta on jo useampi päivä, huomaan muistavani vain hyviä puolia. Uskallan jopa suositella Morsianten lähdettä maagisen realismin ystäville.

Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi

Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Tammi 2011, 267s.

Kirjeitä kiven alle hypähti lukulistalleni ja suoraan sen kärkipäähän ylistävien blogiarvioiden perusteella. Koska en halua tietää kirjoista etukäteen liikaa, en ollut lukenut yhtäkään arviota kunnolla. Jostakin arviosta tai kommentista mieleeni oli kuitenkin jäänyt ilmaisu "runollinen" ja sen vuoksi melkein jätin kirjan lukematta. Onneksi otin runousriskin ja luin!

Puolivuotias Marketta kuolee päivää ennen kuin perheen täytyy lähteä evakkoon Laatokan rannalta. Siviä pesee ja kapaloi lapsensa, joka jätetään piha-aittaan odottamaan sodasta palaavaa isäänsä, joka rakentaa arkun ja hoitaa lapsensa hautaan. Pieni Marketta jää haamuna seuraamaan perheensä vaiheita. Hän näkee, kuinka perheeseen syntyy uusi tytär, Toinen, jolle annetaan Marketan nimi.

Kirjassa seurataan kolmessa sukupolvessa naisten elämää. Kertojina vuorottelevat Siviä, hänen äitinsä Mar sekä Marketta. Myös haamu-Marketta saa äänensä kuuluviin, eikä Marin äiti Työkään mitättömäksi sivuhahmoksi jää. Virtanen kirjoittaa vahvasti, tunteella. Jokainen nainen saa omanlaisensa äänen, oman aikansa kielen. Karjalan murre,  joka evakossa väistämättä vähenee, kuulostaa aidolta, vaikka en sitä ole koskaan oikeasti kuullutkaan. (Tai jos olen niin en muista.)

Tässäpä taas sellainen kirja, jota kuvaamaan en löydä oikeita sanoja. Tämä oli upea, synkkä, ankea ja silti jotenkin toiveikas. Tiedän lukeneeni mahdottoman hyvän kirjan, jonka toivon saavan näkyvyyttä ja rutkasti lukijoita. Huokailen vain, tämä oli niin hieno.

Onneksi muilla lukijoilla on sana hallussa, tässä linkit muutamiin arvioihin: Sanna, Sara, Karoliina, Jum-Jum ja Erja.

Paljain käsin

Essi Tammimaa: Paljain käsin 346s. (Gummerus 2011)

Minusta tällä kirjalla on todella kaunis kansi. Sisältö on kaukana kauniista, mutta ihan hyvä. Paljain käsin kertoo pääasiassa kolmesta siskoksesta, mutta myös heidän äidistään ja tämän äidistä ja mummosta. Vaikeat äiti-suhteet tuntuvat periytyvän sukupolvesta toiseen, eikä se sisaruuskaan aina ihan helppoa ole.

En ollut juuri nyt parhaassa vireessä tämän kaltaiselle arkirealistiselle kuvaukselle, mutta tulipahan luettua. Eniten häiritsi Tammimaan käyttämä kieli, jota kai uudiskieleksi voi sanoa. "Televisio luo häileitä hänen kasvoilleen", "[ovi] kirahtaa" ja "sänky natkuu". Osa sanoista sai minut kompastelemaan lukemisessa niin, ettei lukukokemus jäänyt liian miellyttävänä mieleen. Jotenkin se kielellä leikittely meni välillä yli: minä tykkään enemmän suoraviivaisesta ja selkeäsanaisesta kerronnasta.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Laura,  Karoliina ja Zephyr.