Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)

WSOY 1991, 54s.

Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.

Tove Jansson: Taikatalvi

(Trollvinter, 1957)

WSOY 2010, 121s.

Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."

Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa

(Skurken i Muminhuset, 1980)

WSOY 1980, 34s.

Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat. 

Vanhan kirjan arvostuspäivä, Timo Teräsahjo: Keksijän poika

Timo Teräsahjo: Keksijän poika

Gummerus 2000, 124s.

Kirjablogeja on karkeasti yleistäen moitittu silloin tällöine keskittymisestä uutuuskirjoihin. Toki uutuuksia luetaan, mutta myös runsaasti vanhempaa kirjallisuutta. Nämä vanhemmat kirjat voivat vain helposti jäädä huomaamatta myös blogien lukijoilta. Kirjasfäärin Taika pisti pystyyn Vanhan kirjan arvostuspäivän ja sen kunniaksi tänään useassa blogissa pääsee tutustumaan sellaisiin kirjoihin, joita tuskin löydät edes kirja-alesta.

Minun oli tarkoitus blogata eräästä varhaisnuoruuden suosikista, mutta koska kirja ei olllut enää kovin kehuttava, nostan esiin tämän Timo Teräsahjon esikois novellikokoelaman. Keksijän poika kipusi lukulistalle Terhi Ekebomin Teräsahjon novelleihin pohjautuvan Uusissa maisemissa -sarjakuva-albumin tehtyä minuun vaikutuksen. Kirjan ilmestymisestä ei ole hirveän pitkää aikaa, mutta kirjan elinaika voidaan laskea melkeinpä koiran vuosina, niin nopeasti nekin vanhenevat.

Keksijän poika sisältää 21 novellia, joista osa on vain parin sivun mittaisia, muutama taas reilusti pitempiä. Jo ensimmäinen novelli, Harharetkellä, teki minuun vaikutuksen. Teräsahjo kirjoittaa tiiviisti: ei lavertele tai unohdu kuvailemaan asioita tai ympäristöä pitkäksi aikaa. Vähillä sanoilla hän luo painostavan tunnelman, kuvaa surkeita ihmiskohtaloita, hiipivää pelkoa ja ahdistusta. Novellin loppukin voisi toisen kirjailijan kynästä olla viimeistä piirtoa myöten sanoiksi puettu. Teräsahjo taas kertoo rajutkin käänteet kuin ohimennen, niin että lukijan on palattava taaksepäin ja tarkistettava, tapahtuiko nyt oikeasti niin kuin ensilukemalta kuvitteli. Kyllä tapahtui.

Novelleja yhdistää tietynlainen ankeus. Yhdenkään novellin päähenkilö ei ole keskiluokkainen, hyvän tuulinen ihminen, vaan jokaisella tuntuu olevan elämässään jotain pielessä. Jos minun pitäisi verrata Teräsahjoa johonkin toiseen kirjailijaan, nimeäisin hänet miespuoliseksi Hanna Hauruksi, joskin Teräsahjon tyyli on mielestäni suoraviivaisempi.

Keksijän poika oli vakuuttava kokoelma ja olen iloinen, että mieheltä on julkaistu kolme muutakin kirjaa. Erityisen iloinen olen siitä, että nuo kirjat löytyvät kirjastosta, sillä kirjakauppojen valikoimista ei miehen tuotantoa (ainakaan nopealla haulla) löydy. Suosittelen!

Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia

Eva Trotzig: Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia

(Varma tumvantar och några sockor, 2012)

Mäkelä 2013, 111s.

Suom. Mirkka Santala

Valokuvat: Malin Nuhma

Eteläisessä Suomessa elellään kuulemani mukaan jo lämmintä kevättä, mutta Keski-Pohjanmaalla jaksaa vielä pakastaa. Aamulla voi mittarin pakkaslukemat lähennellä kymmentä ja onpa tuota lunta ja räntääkin saatu ihailla viikoittain.

Ja minua palelee! Siksi onkin oiva aika esitellä tämä ihana ja inspiroiva käsityökirja, Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia. Kirjassa on selkeät ohjeet moniin upeisiin kirjoneulelapasiin, mutta myös yksinkertaisempia malleja löytyy. Kaikkia lapasia ei myöskään ole kudottu (=neulottu), vaan mukaan mahtuu myös ommeltuja lapasia. Samoja kaavoja voi hyödyntää myös kintaiden tekoon, sillä materiaalinahan voi käyttää yhtä hyvin huopunutta villapaitaa kuin vanhaa turkisvuorista takkiakin. Nimensä mukaisesti kirja tarjoaa myös muutamia sukkaohjeita, mutta mukaan mahtuu myös kynsikkäitä, säärystimet ja vauvan tossut.

Koska kutominen on minulle olosuhteista johtuen mahdotonta (toivon, että lapsi varttuessaan menettää ylettömän kiinnostuksensa sukkapuikkoihin), sormeni syyhyävät testaamaan ommeltujen lapasten ohjeita. Harmikseni olen vuosi sitten ullakkoa siivotessani tehnyt liian hyvää työtä, enkä löydä ensimmäistäkään huopunutta villapaitaa! Kulahtanut kelsiturkki on vielä tallessa, mutta takilla on sen verran tunnearvoa, etten ole raaskinut pistää sitä palasiksi.

Upeasti kuvitetusta kirjasta löytyy tosiaan ohjeita niin aloittelijoille kuin kokeneillekin käsillätekijöille. Värilliset ruutukaaviot ovat helposti seurattavissa ja ohjeet muutenkin ovat helposti ymmärrettävissä. Kaunis kirja, joka saa haaveilemaan uusista, lämpimistä lapasista.

Varhaisnuoruuden suosikki: True love, Matti Ahola?

Usva Paju: True love, Matti Ahola?

Gummerus 1990, 230s.

True love, Matti Ahola? oli mielestäni maailman paras kirja noin vuonna 1991, jolloin olin 12-vuotias. Muistini mukaan isosisko lukin tämän ensin ja suositteli minulle, enkä ollut koskaan lukenut mitään yhtä upeaa. Luinkin kirjan moneen kertaan ja ihastelin sitä, miten joku Forssalainen koulutyttö on voinut kirjoittaa jotain näin mahtavaa. (En löytänyt mistään vahvistusta mielikuvalleni, jonka mukaan Paju oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän ilmeisesti ainoakseen jääneen kirjan.)

Vaikka minulle käy harmillisen usein niin, että vanhat suosikit eivät uudelleen luettuna vastaakaan odotuksia, päätin ottaa riskin ja lukea True love, Matti Aholan uudestaan. Kirja piti tilata Kaustisen kirjastosta, sillä Kokkolan kirjaston kokoelmista sitä ei enää löytynyt. Sain luettavakseni kappaleen, joka meinaa hajota liitoksistaan: sitä on luettu vuosien varrella - tai vuosia sitten - niin ahkerasti, että kirjaa on liimailtu ja paikkailtu monet kerrat.

Juoneltaan tämä on teinidramaattinen rakkaustarina. Noin kasiluokkalainen Tuija on vastikään eronnut poikaystävästään Matista, joka ei ole halunnut vakituista seurustelusuhdetta. Kun luokkaan tulee kaksi uutta oppilasta, kaksoset Markus ja Elina, huomaa Tuija vähän vastentahtoisestikin ihastuvansa Markukseen. Tunne on molemminpuolinen ja pian pari viettää vapaa-aikansa tiiviisti yhdessä. Kapuloita rattaisiin nakkelee Matin kanssa nykyisin hengaileva Elina. Kirjan loppupuolella Matti yrittää vokotella Tuijaa takaisin omakseen, mutta ei onnistu ja koska Elinankin kanssa tulee kärhämää, poika yrittää tehdä itsemurhan lääkkeillä. Matti soittaa jäähyväispuhelun Elinalle, joka huolestuu ja onnistuu hankkimaan Matille nopeasti apua. Loppujen lopuksi kaikki päättyy hyvin Matin ja Elinan sopiessa erimielisyytensä ja Tuijan ja Markuksen jatkaessa omaa hengailuaan.

No, eihän tämä todellakaan sykähdyttänyt 34-vuotiasta naisihmistä samoin kuin 12-vuotiasta. Kaikki tämä yltiöpäinen draama ja paatos, tunteiden palo ja en-voi-koskaan-rakastaa-ketään-muuta -huokailut ovat (muistini mukaan) kuitenkin juuri niin ääripäistä ja ehdotonta kuin teinin tunteet helposti ovat.

Kirja ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kovin hyvin. Lankapuhelimet, filmikamerat ja c-kasetit tietysti kuuluvat asiaan, mutta tuskin yksikään lehti julkaisisi kuvaa toisiaan uudenvuodenyönä halaavasta teinipariskunnasta otsikolla "Nuorison huono käyttäytyminen". Eikä yksikään äiti tuollaisen kuvan jälkeen todennäköisesti hermostuisi kovin isosti tai ainakaan häpeäisi ulkona liikkumista. Julkiset halaamiset eivät nykypäivänä hetkauta kyllä yhtään ketään. Myös tämä seuraava kohtaus pyrskähdytti:

" Tiia [Tuijan isosisko] oli jo siinä onnellisessa seitsemäntoista vuoden iässä, että hänelle puhuttiin sulhasista. --- Tiia oli jo melkein avioiässä, kuten isä aina sanoi."

Moni sinänsä sivuseikka sai minut tyrskimään naurusta. Eräällä oppitunnilla annetaan tehtäväksi luetella vierustoverista kolme hyvää ja kolme huonoa puolta. Tuija kuvailee Anua, toista parhaista ystävistään näin: "- No …sä olet kauhean hyvä matikassa, ja sulla on aina kauheesti rahaa … sitten sä toisinaan jaksat kuunnella mun vitsejäni …" Ihan totta! Ei kukaan, kahdeksasluokkalainenkaan, voi olla noin pinnallinen! Sulla on kauheesti rahaa… jestas!

Markuksen tavatessa Tuijan vanhemmat ensimmäisen kerran häntä pyydetään jäämään syömään. Markus, joka on jo aiemmassa kysymystulvassa osoittanut olevansa fiksu ja luontevakäytöksinen, jatkaa vaivatonta jutustelua ruokapöydässä: "Markus keskusteli sujuvasti ydinsaasteista ja muista ajankohtaisista asioista, enkä minä ollut uskoa korviani." No en minäkään.

Uskon että tämä lukukerta oli kohdallani viimeinen. True love, Matti Ahola? saa jäädä sinne varhaisnuoruuden muistoihin nauttimaan estottomasta ihailusta. Vaikka kirja ei näin aikuisiällä onnistunut muussa kuin epäuskoisten naurunpyrskähdysten nostattamisessa, näen edelleen hyvin sen, miksi tämä kirja oli minulla ennen niin rakas.

Peter Madsen: Valhalla

Peter Madsen: 

Valhalla 1: Susi tulee, 54s. (1979/1987)

Valhalla 2: Tor Kostaa, 48s. (1979/1987)

Valhalla 3: Odin lyö vetoa, 56s. (1982/1988)

Valhalla 4: Kvark, pikku tuholainen, 56s. (1988/1988)

Valhalla 5: Matka Udgårdiin, 48s. (1988/1989)

Semic

Suom. Metsänen

Valhalla -sarjakuvat olivat ala-asteella Asterixin ja Lucky Luken ohella suosikkejani. Monen monta kertaa lainasin ne kirjastoautolta ja luin vähintään yhtä monta kertaa, todennäköisesti useamminkin. Vähän aikaa sitten sarja muistui mieleeni ja onnekseni Anders-kirjastojen tarjonnasta vielä löytyi kaikki suomennetut viisi osaa.

Yllätyin siitä, kuinka hyvin tarinat vielä muistin. Tämä ei kuitenkaan lukuiloa vienyt, vaan edelleen oli hauskaa seurata mitä Tor ja Loke saavat päähänsä ja kuinka ihmislapset Tjalf ja Ruusu pärjäävät aasojen parissa.

Susi tulee -albumissa Fenris-susi on päässyt irti Loken jäteiltä ostamasta murtumattomasta ketjusta. Vaarallinen jättisusi on saatava kiinni ja uudestaan kytketyksi. Tarina ei kenties ole juonen kaareltaan esimerkillinen, mutta siinä päästään esittelemään Asgårdin jumalat, jotka eivät ole aivan niin jumalaisia, kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Tor Kostaa on aina ollut yksi suosikkini. Torin kotona juhlitaan railakkaasti ja jättiläiset onnistuvat kenenkään huomaamatta varastamaan mölnerin, Torin vasaran. Siv, Torin vaimo, löytää makuuhuoneen lattialta jättiläisen sormuksen, joten syylliset saadaan pian selville. Mölnerin takaisin saaminen ei kuitenkaan ole vaivatonta, sillä Trym (jättiläinen) lupaa palauttaa vasaran vasta saatuaan Freijan vaimokseen. Eikä Freija todellakaan halua suostua moiseen vaihtokauppaan.

Odin lyö vetoa alkaa tilanteesta, jossa Odin osoittaa tyytymättömyytensä valkyrioiden Valhallaan tuomien sotureiden tasosta. Tuohtuneena hän väittää löytävänsä itse helposti kolme ylivoimaista soturia, jotka lyövät laudalta kaikki muut Valhallan pidoista nautiskelevat miehet. Odinin poistuttua Asgårdista tämän veljet päättävät ottaa Odinin paikan ja pian koko Asgård on sekaisin ja täynnä jättejä. Vain Odinin paluu voi palauttaa asiat ennalleen, mutta Odin huomaa nopeasti ettei ensiluokkaisia sotureita löydä helposti.

Kvark, pikku tuholainen esittelee Kvarkin, pienen (jätti?)pojan, jolla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Humalapäissään Loke lyö Udgårdloken kanssa vetoa, että hän kyllä tekee Kvarkista mallikelpoisen hetkessä. No, eipä tee. Loke menee Kvark mukanaan Torin taloon, missä Kvark sotkee Sivin ruokakomeron, pilaa Loken taian, rikkoo Torin lempihaarikan ja lopulta puraisee toista Torin ja Sivin lapsista. Tästä Siv raivostuu ja lähtee lapset mukanaan, ovet paukkuen isänsä luokse. Tämä taas saa Torin raivoihinsa niin, että hän antaa mölnerin salamoida sisätiloissa - ja saa tietysti aikaan hirveän sotkun. Loke jää yksin Kvarkin, Tjalfin ja Ruusun kanssa, mutta siivousvastuun Loke sysää tyystin lapsille. Lopulta lapset kyllästyvät Loken epäreiluuteen ja karkaavat Kvarkin kanssa.

Matka Udgårdiin on toinen suosikkini. Siinä Kvarkiin suivaantunut Tor, Loke ja lapset lähtevät Udgårdiin palauttamaan Kvarkin. Udgårdloke ei kuitenkaan halua Kvarkia riesakseen ja painostaa Torin kumppaneineen vedonlyöntikisaan. Niin urheasti kuin Valhallan sankarit yrittävätkin parhaansa, Udgårdloke tuntuu vetävän aina pidemmän köyden.

Edelleen nämä sarjakuvat viihdyttivät ja saivat hihittelemään. Jokaisen albumin alussa on lyhyt katsaus jumaltaruston siihen osaan, josta kunkin tarinan alussa on hyvä tietää. Kuvitus on hauskaa ja tarinat sopivat sisällöltään myös lapsille. Meillä ekaluokkalainenkin luki nämä ja tykkäsi kovasti.

On harmi, ettei alunperin 15-osaisesta sarjasta ole suomennettu kuin ensimmäiset viisi. Semic-kustantamoa ei enää ole, mutta laitoin sähköpostitse toiveen Egmontille (johon Semic on liitetty vuosia sitten), että sarja suomennettaisiin lopulta kokonaisuudessaan. Sain ystävällisen vastauksen, jossa pyyntöä ei ainakaan suoralta kädeltä tyrmätty. Pidän siis toiveikkaana peukkuja.

Puiden tarinoita: Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Puuseppä

Books North 2014, 30s.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

"Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa."

Puuseppä on Puiden tarinoita -sarjan ensimmäinen, itsenäinen osa. Luin sen iltasatuna lapsille ja ihastuin suuresti. Kirja on kaunis paitsi esineenä, myös sisällöltään. Tarina on kuin kunnianosoitus perinteiselle sadunkerronnalle, jossa turhia alleviivaamatta on opetus. Kertomus on myös monisyinen ja antaa erilaista ajattelemisen aihetta eri ikäisille lukijoille ja kuulijoille. Kuvitus on upeaa, sillä sellaista tasoa Tietäväisen kynästä näyttää syntyvän aina.

Keisarin hovin ylimmäinen puutyömestari on harvinaisen taitava käsistään. Hänen työnsä ovat virheettömiä ja kaikkien ihailemia. Kerrottiinkin, että hänen käsissään puu lakkasi olemasta puuta, hänen käsissään se muuttui kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi. Eräs pienen tuntuinen tapaus puusepän kotona saa kuitenkin puusepän tolaltaan. Enää hän ei työskentelekään intoa puhkuen, vaan huokaillen ja ajatuksiinsa vaipuen. Työn laatukin näyttää heikkenevän. Keisari halusi piristää taitavaa puuseppää, joka oli myös hänen hyvä ystävänsä. Hän lupasi tälle vapaat kädet ja rajattomasti aikaa tehdä ihan millaisen työn puuseppä vain haluaisi. Puuseppä ottaa tarjouksen vastaan saatuaan lupauksen, ettei kukaan tule häiritsemään häntä tai katsomaan keskeneräistä työtä.

Puuseppä on melko surullinen kertomus, mutta ei lapsillekaan liian ahdistava. Tätä lukiessa pysähdyimme muutaman kerran puhumaan sen herättämistä ajatuksista, joten kirja toimii myös oivallisena keskustelun avaajana. Kuvitusta jo kehuinkin, mutta koska en saanut itse otettua yhtään kelvollista kuvaa, ohjaan teidät Katjan Lumiomena-blogiin, missä voitte ihailla muun muassa kirjan uskomattoman kauniita sisäkansia.

Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä

(Dear Life, 2012)

Tammi 2013, 319s.

Suom. Kristiina Rikman

Kallis elämä on ensimmäinen lukemani Alice Munron kirja, mutta ei todellakaan jää viimeiseksi. Hurjan taidokasta, vähäeleistä ja kiihkotonta kerrontaa, silti niin täysiä tarinoita.

"Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on."

Tämä kokoelma sisältää 14 novellia, joista viimeiset neljä (Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä) ovat omaelämäkerrallisia. Teksti kulkee ovelasti, kuin sykäyksittäin, hallitusti nykien: yht'äkkiä tarina hypähtää eteenpäin jättäen lukian hetkeksi hämilleen. Mutta vain hetkeksi, sillä hyvin pian huomaa, ettei mitään tärkeää jää kuulematta.

Parhaiten mieleeni jäi novelli Corrie, joka kertoo rikkaan perheen Corrie-tyttärestä. Tyttärellä on jo ikää, 26 vuotta, mutta hän ei ole vieläkään kiinnostunut avioliitosta. Corrien ja arkkitehti Howard Ritchien välille kehittyy suhde, vaikka Howardilla onkin vaimo ja lapset toisessa kaupungissa. Suhde on kummankin osapuolen mielestä hyvä juuri tällaisena, vailla virallisia sitoumuksia. Kiinnijäämisen riskiä ei tunnu olevan, kunnes Howard vaimoineen menee illalliskutsuille taloon, jonka palvelustyttö Lillian on aiemmin työskennellyt Corrien kotona. Corrie ja Howard eivät halua lopettaa suhdettaan, joten Corrie maksaa Lillianille tietyn summan kaksi kertaa vuodessa, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni. Vuodet vierivät ja kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä ja onnellisia. Novellin lopussa selviää kuitenkin jotakin sydäntä riipaisevaa, jonka jälkeen koko tarina näyttäytyy uudessa valossa.

Mitään negatiivista sanottavaa minulla ei tästä kirjasta ole. Hyllystä löytyykin jo Munron Kerjäläistyttö, jonka varmasti luen mahdollisimman pian.

"Ja sitten on niitä, jotka elävät vuodesta toiseen yhdessä ilman papin aamenta, mutta menevät sitten lopulta naimisiin. Panee kysymään minkä ihmeen takia."