Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tove Jansson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tove Jansson. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Tove Jansson: Valitut romaanit

Valitut romaanit
Tove Jansson: Valitut romaanit
WSOY 2019, 576s.
Suom. Kristiina Kivivuori & Kyllikki Härkäpää

 

Tove Janssonin Valitut romaanit kökötti hyllyssäni luvattoman pitkään, ennen kuin sain sen luettua. Tämä kokoomateos sisältää kirjat Aurinkokaupunki, Kesäkirja, Kunniallinen petkuttaja sekä Kuvanveistäjän tytär. Kesäkirja ja Kuvanveistäjän tytär olivat minulle entuudestaan tuttuja, kaksi muuta taas uusia lukukokemuksia.

Aurinkokaupunki kertoo amerikkalaisesta eläkeläisten alueesta, kaupungista oikeastaan. Valtaosa asukkaista on eläkeläisiä ja ympäristö on muovautunut vanhusten tarpeita vastaaviksi. Pidin siitä, kuinka tarinan henkilöillä on kuitenkin iästään huolimatta vilkas elämä ja samoja tarpeita kuin nuoremmillakin: ei ikääntyminen tarkoita sitä, etteikö kaipaisi elämältään mitään muuta kuin unta ja ruokaa.

Kunniallinen petkuttaja oli se romaani, joka viehätti minua eniten. Pieneen merenrantakaupunkiin sijoittuva tarina lähtee liikkeelle aivan pienesti, mutta kerää kierroksia loppua kohden. Katri Kling on naimaton ja asuu kahdestaan veljensä Matsin kanssa. Mats tekee satunnaisia hanttihommia silloin kun hänelle itselleen sopii ja Katrilta kysellään neuvoa erilaisissa raha- ja riitatilanteissa. Kaupungissa asuu myös Anna Aemelin, kukkaiskuvioiduista kaniineistaan tuttu lastenkirjojen kuvittaja. Anna asuu yksin ja naapurit auttelevat häntä erilaisissa askareissaan. Kuin varkain Katri ottaa asian kerrallaan omalle kontolleen ja lopulta Katri ja Mats päätyvät asumaan Annan luo. Vielä kirjan loputtuakaan en osaa sanoa, oliko Katri huiputtaja ja oman edun tavoittelija, vai oliko hän sittenkin pohjimmiltaan hyväntahtoinen.

Tämä kirja on paitsi esineenä kaunis, myös monipuolinen kokoelma Janssonin tuotannosta.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Tove Janssonin Muumilaakson maailma

Philip Ardagh: Tove Janssonin Muumilaakson maailma
(The World of Moominvalley, 2017)
WSOY 2017, 361s.
Suom. Jaakko Kankaanpää


Philip Ardaghin kokoama Tove Janssonin Muumilaakson maailma on näyttävä, muhkea ja laadukas perusteos kaikille, jotka haluavat oppia perusasioita Muumilaaksosta ja sen asukkaista - tai kerrata vanhaa tietoa. Tämä kirja sopii erittäin hyvin kaiken ikäisille lukijoille, sillä Ardagh käyttää jutustelevaa kerrontatapaa, ja suurifonttista tekstiä enemmän kirjassa on varattu tilaa kuville.

Kirja on jaettu karkeasti ottaen kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään Muumilaaksoa ja sen lukuisia asukkaita, toisessa osassa Tove Janssonia ja hänen elämäänsä. Tekstissä on jonkin verran toisteisuutta, mutta se on aivan perusteltua: tätä voikin lukea sieltä täältä selaillen ja silti saada selkeän kokonaiskuvan asioista.

Teoksessa on käytetty hyvin runsaasti Tove Janssonin kuvituksia. Siellä täällä sivut ovat saaneet Janssonin tyyliin sopivia taustavärejä elävöittämään muuten paljolti mustavalkoisia piirustuksia.

Minusta tämä Tove janssonin Muumilaakson maailma on ihastuttava kirja. Tietopuolisesti kirja ei tarjonnut mitään uutta, mutta kokonaisuus on niin kaunis ja hyvällä maulla toteutettu, että mitään valittamista en keksi. Kannessa oleva kurkistusaukko antaa kauniin viimesilauksen tälle kaikin puolin tovejanssonmaiselle kirjalle.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
toim. ja suom. Sirke Happonen
Tammi 2017, 279s.


Sirke Happosen toimittama ja suomentama kokoelma Tove Janssonin tuntemattomampia tekstejä on kaunis kuin vaahtokarkki. Sisältö on koottu niin pitkältä aikaväliltä (1934-1995), ettei kokoelma ole sieltä tasaisimmasta päästä, mutta laatua yhtä kaikki.

Kuudentoista novellin joukosta selkeäksi suosikikseni nousi Vuokrataan huone... Siinä nuori naistaiteilija yrittää saada vuokrattua huonetta, mutta se on kovin haastavaa muun muassa kovan kilpailun vuoksi ja siksi, ettei taiteilijuutta pidetä vuokranantajien keskuudessa kelvollisena ammattina. Jansson kuvaa ilkikurisesti vuokralaisiksi haluavien nokittelua ja kilpailua siitä, kuka heistä olisi kelvollisin, eli hiljaisin vaihtoehto.

Samantapaisen huumorin vuoksi ihastuin myös novelliin Parta. Siinä nuori nainen kiinnostuu parrakkaasta taiteilijamiehestä, jonka kanssa on ihanaa kulkea pitkin Pariisin katuja ja keskustella kaikesta mahdollisesta. Mutta kun mies sitten menee leikkaamaan partansa pois, lumous haihtuu hetkessä.

Novellien väliin on koottu näytteitä Janssonin kuvituksista lyhyine esittelyteksteineen, mikä tuo kokonaisuuteen mukavaa vaihtelua ja antaa Janssonin monitaituruuden näkyä.

Ihastuttava kokoelma etenkin rauhalliseen tahtiin nautiskeltuna.


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Viesti

Tove Jansson: Viesti
Valitut novellit 1971-1997
WSOY 1999 (2014), 325s.
Suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori
Eila Pennanen, Oili Suominen ja Päivö Taubert

Viimeinkin sain luettua loppuun heti vuoden vaihduttua aloittamani Tove Janssonin novellikokoelman Viesti. En missään vaiheessa hoksannut, mikä ihme tämän lukemisessa tökki, mutta en millään tahtonut päästä novellien imuun - en edes niiden entuudestaan tuttujen kohdalla. Ehkä se alkuvuoden sitkeä lukujumi jäi kytemään näiden kansien väliin.

Viestin novelleista osa on julkaistu aiemmin kokoelmissa Seuraleikki, Nukkekaappi, Kuuntelija, Kevyt kantamus ja Reilua peliä. Kahdeksan novelleista on aiemmin suomentamattomia.

Elämäkertojen perusteella tiesinkin, että moni novelleista on tavalla tai toisella omaelämäkerrallisia. Tämä huomioon ottaen novellit Kirjeenvaihtoa ja kokoelman lopettava niminovelli Viesti ovat minusta todella ahdistavia. Kirjeenvaihtoa-novellissa seurataan japanilaisen ihailijan kirjailijalle lähettämiä kirjeitä, joiden sävy muuttuu varsin nopeasti nöyrän ihailevasta lähes hyökkääväksi. Viestissä taas kirjailijalle tulee liki tauotta erilaisia viestejä, joihin odotetaan useimmiten välitöntä vastausta. Suhtautuminen kirjailijaan ja tekijänoikeuksiin on häkellyttävän välinpitämätön:

"Hyvä rouva Jansson,
olen kotitarpeiksi sekä huviksi ja hyödyksi valmistanut muumitauluja ja jättänyt ne myytäväksi taidesalonkeihin ja kioskeihin vilkkasti liikennöityjen teiden varsilla. Nyt eräs ystävättäreni sanoo että siihen tarvittaisiin lupa, voiko se pitää paikkansa? Ellen kuule tiestä mitään ennen viikkoa viisi jatkan kuten tähänkin asti"

Oikeasti!

Vaikka tämän kokoelman lukeminen oli takkuista ja tahmaisempaa kuin olisin voinut kuvitellakaan, odotan jo innolla toukokuussa ilmestyvää Bulevardi-kirjaa, johon on koottu aiemmin julkaisemattomia Tove Janssonin novelleja.

#novellihaaste - 32 novellia

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972)
WSOY Bon-pokkari 2014, 135s.
Suom. Kristiina Kivivuori

Tove Janssonin Kesäkirja taitaa kuulua aika monen suomalaisen vuotuiseen kesälukemistoon. Minä luin Kesäkirjan nyt ensimmäistä kertaa, mutta ihan varmasti tulen lukemaan tämän vielä monesti uudelleen. Ihana kirja kesistä, mökkielämästä, isoäidista ja pikku Sophiasta.

Sophia ja isoäiti ovat hyvät ystävät. He viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, etenkin kesäisin mökillä saaressa. Isäkin on mukana, mutta useimmiten uppoutuneena omiin puuhiinsa. Välillä Sophia ja isoäiti ryömivät pitkin saarta salaisilla retkillään, juttelevat pientä mieltä askarruttavista suurista asioista tai rakentavat pienen Venetsian. Kerran Sophia saa kesävieraan mökille, mutta Pipsaksi kutsuttu Berenike ei sopeudukaan mökkielämään kuten Sophia (ja isoäitikin) olisivat toivoneet.

Koska Tove Jansson on kirjoittanut kirjoihinsa paljon tositapahtumia ja henkilöitä, kuvittelin koko ajan lukiessani isoäidin Toveksi ja Sophian Toven veljen tyttäreksi, Sophia Janssoniksi. Oli miten oli, Sophian ja isoäidin välit ovat ihanat. Heidän kanssakäymisensä on luontevaa, luottamuksellista ja sellaista, missä kumpikin saa ottaa omaa tilaa, jos siltä tuntuu. Kesä näyttää monet kasvonsa hellepäivistä kesämyrskyihin. Sekä luonto että isoäidin ikääntyminen kuvataan todella kauniisti ja kursailematta, todentuntuisesti.

Ehdin aloittaa Kesäkirjan viimeisimpänä hellepäivänä ja olisin mielelläni lukenut koko kirjan auringon paahtaessa niskaa. Toisaalta, kyllähän se sadekin on yhtä autenttinen kesäsää, joten eipä sekään lukuiloa pilannut. Tämä kirja sopii tietenkin oivallisesti kesälukemiseksi, mutta aivan yhtä hyvin muihinkin vuodenaikoihin ja varsinkin niihin hetkiin, kun ikävöi kesää niin että sattuu.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
WSOY 1996, 102s.
Suom. Liisa Ryömä
Kuvat: Tuulikki Pietilä

Tuulikki Pietilän grafiikalla kuvitettu Haru, eräs saari oli ihanan rauhoittavaa luettavaa äitienpäiväviikonlopuksi. Kirjassa Tove Jansson kuvailee elämää Klovharun pienellä saarella Pellingissä, Suomenlahdella. Saaren keskellä on pieni laguuni, joka laskuveden aikana muuttuu järveksi. Puita karulla saarella ei kasva, mutta yksi villiruusupensas kuitenkin. Mökin rakennustyöt aloitetaan ennen virallista rakennuslupaa, sillä muuten projekti saattaisi venyä kauas tulevaisuuteen. Lisäksi, harjakorkeuteen noussutta rakennusta ei enää voida määrätä purettavaksi, joten rakentaminen edistyy (olosuhteiden salliessa) rivakasti.

Taiteilijapariskunta ehti viettää Harulla lähes kolmekymmentä kesää ja tässä ohuessa kirjassa Jansson ehtii kuvata kesiä ja elämää eristyksissä hyvin monipuolisesti. Saarella elettäessä hiljentyy, ehkä vähän liikaakin. Yhdelle ihmiselle ei ole loputtomasti lörpöteltävää ja lopulta puhe rajoittuu pieniin, arkisiin huomautuksiin. Myrskyn jälkeen rannasta (ei Harun, mutta läheisten saarien) voi löytää monenlaista kiehtovaa, kuten kaunokirjoituksella merkittyjä laatikon kappaleita tai vaikkapa bambua, josta voi tehdä leijoja.

Minä en ole tippaakaan meri-ihminen, enkä muutenkaan haikaile veden äärelle. Ehkä siksi tämän kirjan lukeminen oli niin ihanaa ja eksoottista: ajatella, miten nuo naiset uskalsivat elää noin syrjässä ja eristyksissä! Haru kuulosti valmiiksi tutulta saarelta, sillä se muistuttaa kovin paljon sitä minimaalisen pientä, syrjäistä majakkasaarta, jolle muumiperhe asettuu kirjassa Muumipappa ja meri.

Pikavilkaisulla ihailin muuten tämän kirjan kantta ja mietin, mistäköhän on mahtanut löytyä noin vanha kartta Harusta. Vasta myöhemmin maltoin pysähtyä tutkimaan karttaa ja tajusin, että siinähän on merihevoset ja kaikki. Yllättäen kuvan tekijä ei kuitenkaan ole Tove vaan hänen äitinsä Signe Hammarsten Jansson, eli Ham.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Nukkekaappi

Tove Jansson: Nukkekaappi
(Dockskåpet, 1978)
WSOY 2008 (5. painos), 168s.
Suom. Eila Pennanen

Lueskelin Nukkekaappia osin yhtä aikaa Toven matkassa -kirjan kanssa. Se lukutapa toimi erittäin hyvin, sillä tuntui kuin kirjat olisivat keskustelleet keskenään.

Nukkekaappi koostuu kahdestatoista novellista, joista minua kiehtoivat eniten niminovelli Nukkekaappi, Sarjakuvanpiirtäjä sekä Suuri matka. Jokainen näistä novelleista on selkeästi saanut innoituksensa Toven omista kokemuksista ja siksi ne tuntuivat erityisen kutkuttavilta. Kuinka paljon mukana on totta, missä määrin keksittyä?

Niminovellissa verhoilijana työskentelevä Alexander innostuu rakentamaan nukkekaappia. Hän uppoutuu touhuun niin täydellisesti, että hän samalla sulkee kämppäkaverinsa Erikin lähes täysin ulos omasta maailmastaan. Kun nukkekaappiprojektiin mukaan tulee erityisesti sähkötöistä vastaava Boy, Erikin kärsivällisyys loppuu täysin.

Sarjakuvanpiirtäjä kertoo siitä, kuinka lehtitalo tarvitsee kiireesti uuden sarjakuvataiteilijan entisen lopetettua työnsä äkillisesti. Varastossa ei ole valmiita sarjakuvia kuin minimaalisen vähäksi aikaa, joten töitä riittää. Uusi sarjakuvavastaava ei tahdo saada edeltäjäänsä mielestään, vaan häntä vaivaa tämän katoaminen. Miksi hän lopetti työnsä? Mitä hänelle tapahtui?

Suuri matka taas kertoo ystävyksistä Elenasta ja Rosasta, jotka ovat jo vuosia suunnitelleet yhteistä matkaa. Rosa huolehtii ikääntyvästä äidistään, eikä yksikään matka ole vielä toteutunut. Elena väsyy ainaisiin suunnitteluihin ja pettymyksiin, ystävänsä päättämättömyyteen.

Pidin novellikokoelmasta paljon. Ainoastaan Lokomotiivi oli minulle hiukan liian sekava, mutta sekavuus saattaa selittyä omalla huonolla olotilalla, joka lukiessa vaivasi muutenkin. Tämän painoksen fontti- ja marginaalivalinnat eivät ole hajataittoisen näön lemppareita, sillä tumma, korkea ja kapea teksti pienillä rivinväleillä ja marginaaleilla hyppelehti välillä vähän turhankin vilkkaasti.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri
(Pappan och havet, 1965)
WSOY 2010, 186s.
Suom. Laila Järvinen

Muumipappa ja meri on muihin muumitarinoihin verrattuna varsin alakuloinen ja jopa surumielinen. Muumipappaa nimittäin vaivaa se, että perhe tuntuu tulevan niin hyvin toimeen omillaan, ilman hänen apuaan. Pappa haluaa viedä perheen uuteen, vaativaan ympäristöön, sellaiseen paikkaan jossa kaikkien on turvauduttava papan apuun. Siten omakin olo varmasti muuttuisi paremmaksi, kun voisi tuntea olevansa korvaamaton. Perhe pakkautuu Seikkailuun ja suuntaa kaukaiselle majakkasaarelle, jota ei ole edes merkitty karttaan. Saari löytyykin, mutta majakka on sammunut. Elämä saarella on tietysti rajattua, eivätkä kaikki sopeudu karuun maisemaan. Muumimamma yrittää hoivata koti-ikäväänsä maalaamalla majakkahuoneen seiniin näkymiä Muumilaaksosta. Mutta Muumipappa tuntuu nauttivan uudenlaisesta elämäntyylistä ja ympäristöstä, vaikka meri osoittautuukin vaikeasti ymmärrettäväksi naapuriksi.

Tässä kirjassa oli hurjan paljon osuvia ajatuksia, joita voi soveltaa elämänohjeikseen. Minua viehättivät eniten Muumipapan ja Muumimamman ajatukset perhe-elämästä ja vanhemmuudesta:

"Isä huokaisi. Hän meni majakan ympäri rantakalliloille, minne kukaan ei voinut nähdä. Välistä perhe häiritsi häntä, se ei voinut pysyä asiassa. Hän mietti, olikohan muilla isillä samanlaista."
"Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat."

Kirjan tunnelma on tosiaan hiukan melankolinen. Lukiessa minulla olikin kaiken aikaa hiukan kurkkua kuristava tunne, sellainen hentoinen ahdistus. Tästä huolimatta kirja oli hirvittävän hieno ja jälleen kerran monin verroin koskettavampi kuin vastaava tarina tv-animaatiossa.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
(Trollkarlens hatt, 1948)
WSOY 2010 (20. painos), 140s.
Suom. Laila Järvinen

Eräänä keväänä Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät kävelylle vuoren huipulle. Sieltä he löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu taikurin hatuksi. Se muuttaa kananmunankuoret hauskoiksi pilviksi, Muumipeikon kummalliseksi peikoksi ja muurahaisleijonan pikkuruiseksi siiliksi. Vesi muuttuu hatussa mehuksi ja Hemulin kukkien siemenet kasvavat viidakoksi, mutta Piisamirotan tekohampaiden uutta olomuotoa ei kerrota.

Taikurin hattu on vinkeä tarina, jossa tapahtuu vaikka mitä: löytyy jännä hattu, tehdään retki syrjäiselle saarelle, kohdataan hattivatteja, tutustutaan Tiuhtiin ja Viuhtiin, pelätään mörköä, kohdataan taikuri ja tehdään toivomuksia. Vauhdikas kirja onkin mukava lukea yhteen menoon, ilman häiriötekijöitä.

Taattua Tove-laatua, suosittelen!

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
WSOY 1991, 54s.
Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.


Tove Jansson: Taikatalvi
(Trollvinter, 1957)
WSOY 2010, 121s.
Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."


Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa
(Skurken i Muminhuset, 1980)
WSOY 1980, 34s.
Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat. 

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
WSOY 2014 (1.p 1969), 117s.
Suom. Kristiina Kivivuori

Seikkailin tässä jokin aika sitten nettikirjakaupassa ja huomasin, että muutamasta Tove Janssonin kirjasta on juhlavuoden kunniaksi otettu uudet pokkaripainokset. Kurkistus pankkitilille ja takaisin kirjakaupan sivuille, klik klik, kolme kauniilla kannella varustettua kirjaa ostoskoriin ja sitten vain postia odottamaan. Kaupan sivuilla luvattiin toimitus 2-3 päivässä, tilausvahvistuksessa 3-5:ssa, mutta todellisuudessa sain odottaa 7 postipäivää. No, hidas toimitus ei pilannut iloani uusista kirjoista, joista yhden luin saman tien.

En usko lukeneeni Kuvanveistäjän tytärtä aikaisemmin, mutta muutama novelli tuntui kyllä todella tutulta. Ehkäpä niistä on ollut puhetta muissa blogeissa tai sitten olen jossain muussa yhteydessä tullut lukeneeksi esimerkiksi Tyllihameen.

Kirjan takakansitekstissä todetaan "Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin." Tämän allekirjoitan ihan täysin. Novellit ovat riemastuttavia, oivallisesti lapsen mielenmaisemaa kuvaavia. Perheen isä ja äiti ovat kuin ilmetyt muumivanhemmat: isä tylsistyy seikkailujen puutteessa ja äiti on tyyni ja äärimmäisen lempeä.

En osaa nimetä yhtä suosikkinovellia, sillä Kuvanveistäjän tytär on täynnä ihania tarinoita.

perjantai 28. helmikuuta 2014

Vaarallinen juhannus

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
(Farlig midsommar, 1954)
WSOY 2010, 132s.
Suom. Laila Järvinen

Vaarallinen juhannus on kiehtonyt minua lapsesta saakka. Aurinkoisina kesäpäivinä tuntui turvalliselta haaveilla hyökyaallosta ja paikalle kelluvasta teatterista. Unelmoin lukemattomista peruukeista, upeista prinsessamekoista, koruista, kruunuista ja kaikista niistä esineistä, joita teatterin varastoista löytyisi. Kaikkein eniten toivoin, että teatterimme lipuisi aina Poriin asti ja pelastaisimme myös Dingon jäsenet teatteriimme.

Enää en unelmoi äkillisestä tulvasta tai Dingosta, mutta kelluva teatteri kiehtoo yhä. Luin Vaarallisen juhannuksen yhdessä päivässä, sillä en malttanut olla lukematta. Tarina on hyvin tuttu muistoista ja tv-sarjassakin on pysytty melko hyvin kirjan tarinassa. Nipsua ei kirjan seikkailussa ole kylläkään mukana, eikä televisiossa Homssua tai Miskaa.

Muumilaakson asukkaat ovat äärimmäisen rakastettavia. Pikku Myy on ihan mahdoton ja Mymmelin tytär tuskastunut jatkuvasti pahanteossa olevaan pikkusiskoonsa. Miska oli kiva löytää tästä seikkailusta, sillä ihastuin häneen kovasti sarjakuvassa. Olen aika lailla sanaton, sillä Vaarallinen juhannus on täydellisyyttä hipova kertomus.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Seikkailu merenpohjassa

Tove Jansson: Seikkailu merenpohjassa
(Sara och Pelle och Näckens bläckfiskar, 1928, 1933)
WSOY 2014, 27s.
Suom. Sirke Happonen

Tove Janssonin 100-vuotisjuhlan kunniaksi WSOY on julkaissut uuden suomennoksen hänen ensimmäisestä kirjastaan. Tove oli vasta 13-vuotias kun hän kuvitti ja kirjoitti tämän lyhyen seikkailun, jossa ystävykset Maikki ja Mauno ajavat mäkiautolla mereen ja joutuvat näkin mustekaloja hoivaamaan. Onneksi kalastajan koukku tarttuu pian Maunon housun takamukseen ja lapset koirineen pääsevät takaisin kotiin.

Nuoresta iästään huolimatta Tove tarjosi kirjaansa monille kustantamoille, eikä lannistunut nihkeästä vastaanotosta. Viimein, vuonna -28, kirja luvattiin kustantaa, mutta ilmestyminen viivästyi vielä viidellä vuodella. Tove oli kirjan ilmestyessä jo 19-vuotias ja halusikin kirjan julkaistavaksi salanimellä Vera Haij.

Seikkailu merenpohjassa on runomuotoinen, kuten myöhemmätkin kuvakirjat. Kuvitus ei tietenkään yllä samalle tasolle Toven myöhempien töiden kanssa, mutta on siitä huolimatta herttainen. Tuonaikaisesta painotekniikasta johtuen väritys on vaatimatonta, mutta hyvin harkittua. Kuvia elävöittämässä on sopivasti pieniä yksityiskohtia.

Seikkailu merenpohjassa on ääneen luettavaksi sopivan mittainen, tarpeeksi vauhdikas ja ainakin meidän lapsille mielikuvitusta kutkuttavan jännittäväkin. Kirjan lopussa on suomentajan kirjoittamat jälkisanat, jotka avaavat kirjan syntyhistoriaa.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Muumipapan urotyöt

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
(Muminpappans bravader, 1950)
WSOY 2010, 158s.
Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen

- Kyllä minä olin aika poika nuoruudessani, hän sanoi itsekseen. - Enkä ole nytkään huonoimpia, hän lisäsi ja polkaisi iloisena maata.

Muumipapan urotyöt jätti jälkeensä leveän hymyn ja onnellisen olon. En olisi malttanut mennä nukkumaan illalla, kun Urotöitä oli enää muutama kappale jäljellä, mutta silmät eivät jaksaneet pysyä auki.

Eräänä kesänä, Muumipeikon ollessa vielä pieni, Muumipappa sairastui flunssaan. Kurkkukivun ollessa pahimmillaan Muumipappa katsoo aiheelliseksi kutsua luokseen Muumipeikon, Nipsun ja Nuuskamuikkusen ja muistuttaa näitä siitä, että he ovat saaneet elää elämänsä aidon seikkailijan kanssa. Kun kukaan lapsista tai edes Muumimamma ei muista, kuinka merenvahasta tehty raitiovaunu on päätynyt Muumipapalle, Pappa tuskastuu. Raitiovaunu on hänelle tärkeä esine, eikä sen tarinan soisi painuvaan unholaan jos kävisi niin huonosti, että Pappa kuolisi flunssaan. Muumimamman kehotuksesta Muumipappa alkaa kirjoittaa muistelmiaan, joita hän sitten lukee ääneen luvun kerrallaan.

Ja kyllähän Muumipappa on ehtinyt seikkailla! Ankeasta lastenkodista karattuaan hän on seilannut merellä, pelastanut Hemuli-tädin Mörön kynsistä, rakentanut talon, kohdannut kummituksen ja tietysti pelastanut myös Muumimamman.

Alkuasetelma nauratti kovasti, sillä auttamatta Muumipapan sairastaminen kuulostaa kovin tutulta. Ehkä moni tunteekin tuon kavalan man flun, hirmuisen taudin, jonka rankkuudesta naisilla ei ole minkäänlaista käsitystä. En ole lukenut Urotöitä aiemmin, mutta moni kohtaus oli hieman muunneltuna tullut vastaan muumisarjakuvissa. Pidin myös siitä, kuinka Pappa sensuroi muistelmistaan arveluttavat seikkailut (kuten matkan hattivattien kanssa) ja kuittasi osan lasten kysymyksistä kommentilla viiva-viiva-viiva.

Mainio kirja!

maanantai 6. tammikuuta 2014

Näkymätön lapsi

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
(Det osynliga barnet, 1962)
WSOY 2010, 145s.
Suom. Laila Järvinen

Aloitin Näkymättömän lapsen lukemisen hissuksiin joulun aikaan. Luin tarinan silloin tällöin, nautiskellen ihanista kuvista ja - mikäli mahdollista - vielä ihanammista kertomuksista. Näkymättömän lapsen lisäksi tämä kirja sisältää 8 muuta tarinaa, muun muassa kertomuksen Vilijonkasta joka uskoi onnettomuuksiin, hiljaisuutta rakastavasta Hemulista sekä Sedrikistä, Nipsun vanhasta lelukoirasta.

Näkymätön lapsi on aina ollut minusta kiehtova tarina. Millaista olisi asua sellaisen ihmisen kanssa, josta näkisi vain kaulassa kilisevän tiu'un? Ja myöhemmin kengät? Tai miltä tuntuisi itse olla näkymätön, vastoin tahtoaan?

Tove Jansson on taitava sanailija ja suomentaja on tehnyt erittäin hyvää työtä. Tarinoiden tunnelmat ovat hienoeleisiä, mutta vahvoja ja sykähdyttäviäkin. Erikoisen ihastunut olen tarinaan Hemuli joka rakasti hiljaisuutta, sillä huonomman kertojan jäljiltä lopputulos olisi voinut olla synkkä ja masentava. Nyt Hemuli saa kaikessa rauhassa rakastaa hiljaisuutta ja oppia kaipaamaan myös elämän ääniä.

Hiukan harmittaa, että en lukenut viimeistä kertomusta jo joulun pyhinä, sillä Kuusi olisi sopinut täydellisesti noihin päiviin. Talviuniaan nukkuva muumiperhe herätetään, sillä joulu on tulossa ja vielä on valtavan paljon tekemistä, kova kiire ja tietysti stressi. Muumit eivät tiedä, mikä tai kuka joulu on, mutta jotakin pelottavaa sen täytyy olla. Kasvavan pelon vallassa he haalivat joulukuusen ja koristelevat sen ohimennen kuultujen ohjeiden mukaan. Myös ruokaa laitetaan joulua varten ja sitten kokoonnutaan kuistin pöydän alle jännittämään. Muumien näkökulma jouluun - tai lähinnä sen valmisteluun - tekee hyvää, mikäli omat touhut alkavat mennä hössöttämisen ja panikoimisen puolelle.

Näkymätön lapsi oli kerta kaikkisen ihana kirja. Monipuolinen, laadukas ja taatusti sopiva kaiken ikäisille sukupuoleen katsomatta. Tästä on oikein hyvä jatkaa (uudelleen) tutustumista Tove Janssonin kirjoihin ja Toven juhlavuoden viettäminen.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Muumit sarjakuvaklassikot IV & V

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV
14. Muumipeikko Villissä lännessä
15. Niiskuneiti rokokoossa
16. Muumi ja velvollisuudentunto
17. Muumipeikko ja pyrstötähti
18. Muumipeikko ja kultainen häntä
WSOY 2011, 111s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen


Tove Jansson: Muumi sarjakuvaklassikot V
19. Muumitalvi
20. Muumipeikko merillä
21. Hosulin kosinta
WSOY 2012, 87s.
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Maltoin viimein hidastaa lukutahtia näiden Muumisarjakuvien kanssa. Neljännessä osassa päästään seuraamaan aikamatkailua, joka ei aivan vastaa Muumiperheen odotuksia. Villissä lännessä on paljon kesympää ja tylsempää kuin he odottivat ja Niiskuneiti pettyy täysin rokokoon romantiikkaan - tai sen puutteeseen. Velvollisuudentunnon iskiessä näppinsä Muumilaakson asukkaisiin, joutuvat Muumit muiden silmätikuiksi. He kyllä yrittävät olla velvollisuudentuntoisia, mutta aikainen aamu kostautuu iltavirkuille Muumeille ja naapurit paheksuvat suuresti nurmikolle häpeämättömissä asennoissa nukahtanutta perhettä. Muumipeikko ja kultainen häntä on kertomus julkisuudesta. Muumipeikon kultaista häntää ihaillaan suuresti, sitä kuvataan ja Muumipeikolta pyydetään nimikirjoituksia väsymykseen asti. Fanipostiakin tulvii niin paljon, että Muumipeikolla on täysi työ yrittäessään vastata niihin. Julkisuus ei kuitenkaan ole niin ihanaa ja auvoista kuin Muumipeikko kuvitteli, vaan hänen sanomisiaan vääristellään surutta. Kultaisesta hännästä on päästävä eroon, vaikka hyvästit huomion keskipisteenä olemiselle ovatkin haikeat.

Viidennessä osassa Muumilaaksoon tulee jälleen talvi. Tällä kertaa Muumiperhe haluaa vetäytyä talviunille ja välttyä kohtaamasta Herra Virkkusta tai ketään vastaavaa. Mutta talvi saapuu niin rytinällä, ettei talon väki ehdi nukahtaakaan, kun ovelta jo kuuluu koputus. Ensin Muumitalosta suojaa hakee Neiti Muhvi, joka ei missään tapauksessa halua olla mitenkään vaivaksi. Siksipä hän ei todellakaan voi nukkua olohuoneessa, vaan sohva on kannettava yläkertaan. Täkkiäkään Neiti Muhvi ei koe ansaitsevansa, joten hikipäässä hänelle etsitään sopivan kulunutta vanhaa vilttiä. Aina kun perhe yrittää nukahtaa talviunille, ovelle ilmestyy joku, joka sotkee suunnitelmat ja lopulta kaikki jäävät suosiolla hereille. Tämä tarina oli suosikkini, sillä Neiti Muhvin vaivalloinen halu olla huomaamaton vieras on hulvaton. Lisäksi Herra Nurina, toinen taloon tunkevista kutsumattomista vieraista, osaa olla tyytymätön aivan kaikkeen. Tahmatassu tuo omat lisähankaluudet tullessaan, mutta loppujen lopuksi hän saa asiat kääntymään parhain päin.

Muumipeikko merillä on oiva kertomus merenkulun haasteista merirosvoineen ja myrskyineen. Hosulin kosinnassa ujo ja arka Hosuli huokailee rakkauttaan Mymmeliin. Auttaakseen ystäväänsä Muumipeikko kutsuu laaksoon psykiatrin, tohtori Schrünkelin. Tohtori vain osoittautuukin omituiseksi tapaukseksi, josta ei Hosulille ole mitään apua.

Hosulin kosinta oli viimeinen sarjakuvaseikkailu, jonka tekemisessä Tove Jansson oli vielä mukana. Myöhemmät sarjakuvat ovat kokonaan veljen, Lars Janssonin käsialaa.

Edelleen olen hurmaantunut näistä sarjakuvista, jotka eivät ole jääneet ajan jalkoihin. Tosin luulen, etteivät Muumit ylipäätään voi vanhentua, vaan pysyvät aina ajankohtaisina.


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Vaarallinen matka


Tove Jansson: Vaarallinen matka
(Den farliga resan, 1977)
WSOY 1978, 26s.
Suom. Panu Pekkanen

Tutustumiseni Tove Janssonin tuotantoon jatkuu. Vaarallista matkaa en muista lukeneeni aiemmin, mutta kuvat ovat kyllä sen verran tuttuja, että saatan olla väärässäkin.

Vaarallinen matka alkaa vähän tylsänpuoleisena kesäpäivänä. Sanna istua kököttää nurmikolla ja kiukuttelee kisalleen, joka makoilee vieressä tyytyväisenä. Sanna ottaa pois silmälasinsa ja laittaa ne nurmikolle, kun ne yhtäkkiä katoavat ja tilalle ilmestyvät uudet lasit. Uusilla silmälaseilla nähtynä vanha tuttu kissa muuttuu valtavan suureksi ja äkäiseksi otukseksi, joka sähisten ryntää omille teilleen. Sanna juoksee metsään ja lähtee kulkemaan päämäärättä eteenpäin. Matkalla hän kohtaa monenlaisia otuksia, enimmäkseen ystävällisiä. 

Runomuotoinen tarina etenee vahvasti sanojen ja kuvien voimalla. Lapsia kiinnostivat enemmän kuvat, minä pidin myös sanojen rytmistä ja nokkeluudesta. Tarina on sopivan nopeatempoinen ja jännittävä kertaistumalta luettavaksi, eikä lukijakaan ihan hirveästi ehdi hengästyä vaikka yrittäisikin dramatisoida lukemaansa.

Erityiskunniamaininnan ansaitsee kirjan nimiösivu, jolle on jäänyt (tai jätetty) söpö pieni "den":


perjantai 6. joulukuuta 2013

Muumit sarjakuvaklassikot I-III


Muumit sarjakuvaklassikot I
(WSOY 2008, 96s.)
1. Muumipeikko
2. Muumiperhe
3. Muumiperhe Rivieralla
4. Yksinäinen saari

Muumit sarjakuvaklassikot II
(WSOY 2009, 85s.)
5. Vaarallinen talvi
6. Kuvitteluleikki
7. Talonrakennus
8. Aloitamme uuden elämän

Muumit sarjakuvaklassikot III
(WSOY 2010, 105s.)
9. Muumipeikko rakastuu
10. Viidakkoelämää
11. Muumipeikko ja marsilaiset
12. Muumiperhe ja meri
13. Yhdistyselämää

Tove Janssonin elämäkerran innoittamana olen nautiskellut Muumien seikkailuista ensi kertaa elämässäni sarjakuvien muodossa. Aikaisemmin olen näitä sarjakuvia lukenut vain lehdestä irrallisina strippeinä ja sellaisina Muumit eivät kyllä pääse oikeuksiinsa.

Voi hyvänen aika, miten ihania sarjakuvamuumit ovatkaan! Poissa ovat tv-sarjan siloitellut hahmot, sillä näissä sarjakuvamuumeissa on särmää ja monipuolisuutta. Olen nauttinut suunnattomasti Muumimamman tasaisuudesta, Muumipapan seikkailunkaipuusta ja viskipaukuista, Haisulin tuhmuuksista, Nipsun rahantekopuuhista ja ihan kaikkein eniten olen rakastunut Miskaan, Muumien synkistelevään kotiapulaiseen. (Ikäväkseni skannerimme menehtyi kesäisen ukkoskuuron aikana, enkä kameralla saanut kuin sumuisia höttökuvia, joten kuvin en pääse Miskaa esittelemään.) 

Miskan tarina, Kuvitteluleikki, menee lyhykäisyydessään näin: Vilijonkka tyrmistyy kun kuulee, ettei Muumimammalla ole kotiapulaista. Sellainen todellakin pitäisi olla. Muumimammaa ajatus pelottaa, mutta hän laittaa lehteen ilmoituksen avoimesta työpaikasta ja toivoo, ettei kukaan hakisi sitä. Eteiseen tulvii kuitenkin iso pino hakemuksia, joiden joukosta Niiskuneiti arpoo aran Miskan kirjeen. Ennen Miskan tuloa muumitalo siivotaan perusteellisesti ja hänet toivotetaan tervetulleeksi ilotulituksella, jota Miska luonnollisesti säikähtää kovasti. Miska pelkää kaikkea ja kaikkia. Lisäksi hän on vakuuttunut siitä, että häntä vakoillaan. Yksi pelottavimmista ihmisistä on isosisko, joka kirjeissään kertoo, kuinka menestynyt ja suosittu hän onkaan. Todellisuus on toki aivan toisenlainen. Miskan pessimismi on niin täydellistä, että Ihaa-aasikin jää kevyesti kakkoseksi. En muista koskaan aiemmin kuulleeni Miskasta, vaikka hän todellakin ansaitsisi tulla kuulluksi. Hänet haluaisin koristamaan Muumi-mukia, tai vaikka koko kahviastiastoa!

Muumisarjakuvat ovat kestäneet aikaa mainiosti. Muumien vaatimattomuus ja sopeutumiskyky ovat oiva muistutus kenelle tahansa siitä, että omalla asenteella voi vaikuttaa melkeinpä mihin tahansa. Jos kodin ympärille kasvaa viidakko, on helppo leikkiä Tarzania. Ja jos viidakkoon ilmestyy villieläimiä, niidenkin kanssa voi ystävystyä, kunhan vain sopii pelisäännöistä. Kun Muumit matkustavat Rivieralle, solahtavat he vaivatta seurapiireihin, vaikka rahaa heillä ei ole lanttiakaan. Upea sviitti tuntuu liian suurelta ja pramealta, joten he kyhäävät pylvässängystä sopivan asumuksen.

Näissä sarjakuvissa on jonkin verran kierrätetty kirjojen muumitarinoita, mutta muunneltuina. Piirrosjälki on selkeää ja elävää, tunnelmat ja tunteet välittyvät lukijalle oikein hyvin. Kirjat ovat esineinäkin kauniita ja laadukkaita. Ainoa harmistus iski toisen osan viimeisen tarinan parissa, sillä kirjastosta lainaamani kirja olikin painovirheinen ja kahdelta aukeamalta puuttuivat sarjakuvat kokonaan. Onneksi on facebook, jonka kautta sain selkeän referaatin puuttuvien sivujen tapahtumista.

En olisi uskonut, että pidän Muumisarjakuvista näin paljon. Mikäli joku muu on onnistunut olemaan lukematta näitä, kehotan viipymättä korjaamaan tilanteen!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Kuuntelija

 Tove Jansson: Kuuntelija
(Lyssnerskan, 1971)
WSOY 1972,154s.
Suom. Kristiina Kivivuori

Harvoin kestää näin lyhyen kirjan lukeminen kahta kuukautta. Nyt kesti, enkä tiedä olenko enemmän huojentunut luku-urakan päättymisestä vai pettynyt lukukokemukseen. En voi syyttää edes vääränlaista lukufiilistä, sillä kahdessa kuukaudessa olisi voinut "sen oikean tunnelman" osuneen kohdalleen.

Luen novelleja varsin vähän, mutta melko säännöllisesti. Hyvin usein koen novellit töksähtäen loppuviksi ja siitä syystä keskeneräisiksi. Tämän novellikokoelman kanssa kävi melkeinpä vielä huonommin. Nyt tuntui, ettei valtaosassa novelleja ollut edes kunnollista ideaa, ei sellaista juonentynkää, johon olisin voinut tarttua. Kuuntelija sisältää 11 novellia, mutta en pysty palauttamaan mieleeni kuin häivähdyksiä muutamista.

Jansson on loistava tunnelmoija. Jo muutamalla rivillä hän onnistuu kuvailemaan tilanteen niin osuvasti, että lukija tuntee olevansa paikalla. Mutta jos saa olla kärpäsenä katossa seuraamassa tilannetta, kyllä sitä mielellään toivoisi, että tosiaan myös olisi jokin tilanne, jota seurata.

Ystävänpäivän kunniaksi olisi ollut kiva blogata jotain ihastunutta ja ylistävää, mutta koska Kuuntelija oli nyt vuorossa, niin tällä on pärjättävä. Toivotan silti oikein kivaa tätä päivää!

lauantai 7. tammikuuta 2012

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti
(Kometjakten, 1946)
WSOY 1987, 156s.
Suom. Laila Järvinen

Muumilaaksoa koettelee myrsky. Piisamirotta, filosofi, tulee myrskyä pakoon muumitaloon ja vähän kuin ohimennen huomauttaa, että jotakin vielä kamalampaa on tapahtumassa. Sinne tänne ilmestyy pyrstötähden kuvia ja Muumipeikko päättää yhdessä Nipsun kanssa lähteä yksinäisille vuorille keskustelemaan tähtitornin professoreiden kanssa mahdollisesta vaarasta. Matka on pitkä ja hankala, mutta sen varrella Muumipeikko ja Nipsu tutustuvat Nuuskamuikkuseen ja Hemuliin sekä myöhemmin Niiskuneitiin ja Niiskuun. Pyrstötähti on todellakin iskemässä maahan muutaman päivän kuluttua, vieläpä juuri muumilaakson kohdalla, ja lapsille tulee kiire takaisin kotiin. Kotimatkakaan ei ole ihan helppo, mutta aikaa on juuri ja juuri riittävästi, jotta kaikki ehtivät pelastautua rannalta löytyneeseen luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui meillä iltasatukirjaksi siitä syystä, että se sattui olemaan käden ulottuvilla kun uutta kirjaa tarvittiin. Jos olisin muistanut kirjan uhkaavan ja painostavan tunnelman, olisin etsinyt luettavaksi jotakin muuta. No, onneksi tarina oli lapsille entuudestaan tuttu TV-sarjasta (vaikka itse en pyrstötähti-jaksoja muista ollenkaan), joten heitä ei pelottanut. Suurin jännitys syntyi siitä, kumman lapsen sängynvieressä äiti istui satua lukemassa ja kuka ehtii kommentoida kuvia ensin.

Pidin tästä kirjasta paljon, vähän pelottavasta tunnelmasta huolimatta. Tykkään huomattavasti enemmän näistä aidoista hahmoista verrattuna niihin telkkariversioihin. Enempää muumeja en kuitenkaan aio iltasaduiksi ottaa, sillä kyllä nämä ovat parhaimmillaan ihan itsekseen nautittuina, mieluiten ilman liikoja taukoja.