Sellainen tyttö

Lena Dunham: Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia"

(Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned", 2014)

Otava 2014, 296s.

Suom. Lotta Sonninen

Lena Dunham tai hänen työnsä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Tartuin tähän kirjaan ihan siksi, että mielestäni joku suositteli tätä ihan kaikille naisille. En vain enää löytänyt sitä suositusta, joten olen ehkä kuvitellut koko lausahduksen.

Osasin odottaa kirjan koostuvan kirjoittajan omakohtaisista kokemuksista naiseuden monilta osa-alueilta. Huumori, rempseys, avoimuus ja tietynlainen möläyttelykään eivät yllättäneet. Olisin pettynyt vielä enemmän, jos tämä olisi ollut vakavamielistä ohjeistamista ja naisena olemisen haasteissa kahlaamista.

Lukeminen oli jouhevaa, joten Dunham osaa kyllä kirjoittaa ja Lotta Sonninen suomentaa. Mutta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin jo väsyä Dunhamiin. Olen seitsemän vuotta vanhempi kuin Dunham ja kasvanut hyvin erilaisessa ympäristössä. Silti minusta oli hämmentävää, kuinka seksuaalisuus näyttää olleen/olevan uskomattoman dominoiva osa hänen elämäänsä ja olemistaan. Siinä missä minä haaveilin nuorena poikaystävästä ja pussailusta, Dunham tuntui keskittyvän löytämään jonkun, joka voisi tuikata peniksensä hänen vaginaansa. Melkein sama kuka sen tekisi, pääasia että seksikokemuksia kertyisi.

Toki Dunham käsittelee monia aiheita, kuten pakko-oireista häiriötään, terapiaa ja sopivan terapeutin löytämistä, ystävyyttä, opiskelua ja perhettä, mutta häiritsevän usein melkeinpä aihe kuin aihe kääntyi jossain vaiheessa sinne vaginaan. Luulen, että toisille Dunham voi näyttäytyä seksuaalisesti itsevarmana ja vapautuneena, mutta minä koin asian päinvastoin. Ihan kuin Dunham yrittäisi suorasukaisuudellaan peitellä epävarmuuttaan ja hakisi lukijan hyväksyntää koheltamiselleen. Ehkä olen tiukkis ja muutenkin vanhanaikainen, kun ajattelen ettei kaikkea ja kaikenaikaa tarvitse olla panemassa, vaan voi vaikka tutustua ensin. Toisaalta, minulla ei ole kokemusta esim. opiskeluaikojen sinkkuvuosista, joten mistäpä sitä tietää millainen hepsankeikka olisin itse vastaavassa tilanteessa ollut.

Sellainen tyttö ei tietenkään ole sata prosenttisesti faktaa. Lukija ei voi tietää mitä ja minkä verran on muuteltu, mutta näin Dunhamiin ainoastaan tämän kirjan verran tutustuneena hänestä saa hyvin rauhattoman käsityksen. Jos olisin lukenut tämän kirjan teinityttönä, odottaisin tulevaisuutta kauhulla: tuleeko kaikki väistämättä olemaan noin sekavaa, hallitsematonta ja oikeastaan aika surullista?

Minä en selvästikään ollut oikea lukija tälle kirjalle, mutta löysempihattuiset varmasti osaavat keskittyä kokonaisuuteen ja jättää räikeimmät ylilyönnit omaan arvoonsa. En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta en myöskään kehota jättämään lukematta mikäli Sellainen tyttö vähänkään kiinnostaa.

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Otava 2015, 382s.

Laura Honkasalon uusin kirja,  Perillä kello kuusi, on kiehtovaa ajankuvaa 60-luvun Helsingistä. Nuorisokulttuuri alkaa olla voimissaan ja asenteet vapautumassa mutta vanhat tavat ja odotukset istuvat vielä lujassa. Etenkin vanhemmassa ikäpolvessa. Vuokko on noin nelikymppinen kotirouva, joka on omistautunut perheelleen. Tyttäret lähestyvät täysi-ikäisyyttä, upea talo puutarhoineen on edelleen edukseen, työhön ja potentiaalisiin yhteistyökumppaneihin keskittyvä aviomies menestyy arkkitehdin urallaan eikä rahasta ole pulaa. Kotitöistäkään ei tarvitse selviytyä yksin, kun apuna on työteliäs Eine ja puutarhuri. Mutta tätäkö Vuokko elämältä halusi?

Samaa kysymystä ajautuu miettimään Aune, Vuokon miehen täti, joka on koko ikänsä elänyt vanhempiensa tiukan uskonnollisten sääntöjen mukaan, pappilasta perittyjen huonekalujen ja isänsä tuiman muotokuvan keskellä. Koko työuransa Aune on työskennellyt samassa toimistossa, lähestulkoon samalla palkalla, enimmäkseen tyytyväisenä. Rutiinit kuitenkin särkyvät, kun toimistolle pyrähtää rouva Aula, jolle annetaan Aunen paikka tilikirjojen parista.

Tarina kulkee taidokkaasti kahdessa ajassa, vuosissa 1996 ja 1966. Vuonna -96 sisarukset Piitu ja Eetu siivoavat lapsuudenkotiaan myyntikuntoon. Suuren urakan keskellä lukijalle väläytellään nykyhetkeä sen verran sopivasti, että menneisyyden valintoja voi jo hiukan arvailla etukäteen. Vuotta -66 kuvataan vuoroin Vuokon, vuoroin Aunen näkökulmasta. Myös Piitu on melko keskeinen hahmo, joskin lähinnä suhteessa äitiinsä ja isotätiinsä, ei itsenäisenä henkilönä.

Molemmat naiset kaipaavat muutosta, mutta heihin on juurtunut syvälle ajatus "mitä muutkin siitä sanoisivat".

Pidin valtavan paljon sekä tarinasta että kerronnasta. Pohdin kyllä jo lukiessani, miksi Honkasalon tyyli miellyttää minua, kun olen aiemmin moittinut jyrkin sanoin tämän tyyppistä maalailevaa ja viipyilevää kieltä. Ilmeisesti Honkasalo vain hallitsee homman niin hyvin, ettei tämmöinen kankeakaan lukija häiriinny. Tekstissä myös vilisee sanoja, joihin tavallisesti takertuisin: whisky, make-up, rouge jne. Mutta kas, ne luonnollisesti sopivat 60-luvulla käytettäviksi, eivätkä siksi nostaneet niskakarvoja pystyyn.

Rakastuminen näyttäytyi tässä kirjassa realistisen ristiriitaisena kokemuksena. Toisaalta ihastuminen ja rakastuminen on tietenkin ihanaa, mutta jos yhtälössä on huomioitava kolmansia ja neljänsiä osapuolia, asiat eivät olekaan enää yksinkertaisia. Entä elintaso? Onko saavutetuista eduista luopuminen niin helppoa, kuin teoriassa voisi kuvitella?

Ainoan miinuksen annan seksikohtauksesta, jossa oli liikaa terskaa ja kohdunsuuta emätinkäytävän päässä.

Kumi-Tarzan

Ole Lund Kirkegaard: Kumi-Tarzan

(Gummi-Tarzan, 1975)

Otava 1987, 121s.

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Jokin aika sitten huomasin kirjastoautolla tämän kirjan ruotsinkielisen version. Nostalgiahyöky oli sen verran voimakas, että laitoin suomenkielisen Kumi-Tarzanin heti varaukseen ja odotin seuraavaa viikkoa ja kirjan saapumista ihan täpinöissäni. Kumi-Tarzan oli yksi niistä kirjoista, joita luin lapsena uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran tai pari. Halusin kokeilla, vieläkö tarina viehättää - ja yritän kovasti saada vanhimman pojankin lukemaan tämän.

Iikka (jonka nimen luin muuten silloin pienenä aina Likka, vaikka arvelin sen olevan oikeasti Ilkka) Ollila on tavallinen pieni poika, mutta hirvittävän epäonninen sellainen. Iikka ei osaa ajaa pyörällä, ei sylkeä, pelata jalkapalloa tai lukea, eikä hänellä ole kavereitakaan. Koulun isot pojat sen sijaan kiusaavat Iikkaa joka ikinen päivä ja antavat hänelle vesipesuja koulun vessassa. Äiti vähän säälittelee lastaan, mutta ei osaa olla avuksi ja isä taas keskittyy syyttämään kaikesta poikaansa. Isä Ollila yrittää tehdä Iikasta Tarzanin kaltaista tosimiestä, mutta eihän siitä mitään tule. Eräänä päivänä Iikka kohtaa kuitenkin aivan oikean noidan ja saa esittää toivomuksen. Pohdittuaan asiaa pitkään ja hartaasti Iikka keksii täydellisen toivomuksen: että kaikki hänen toiveensa toteutuisivat. Toive on kuitenkin liian vaativa pysyvästi toteutettavaksi, mutta yhden päivän ajaksi noita tekee Iikasta superpojan. Iikka käyttääkin päivänsä tehokkaasti hyväkseen, kostaen vääryyksiä ja todistaakseen muille, ettei hän ole mikään surkimus.

Tarina osoittautui yllättävän surulliseksi. Iikkaa kohdellaan kaikkialla todella huonosti ja arvaattekin varmaan, miten kauan Iikan kostotoimet pysyivät vaikkapa niiden isojen poikien mielessä? Niinpä, ei pysy yhtään ja heti seuraavana päivänä - kun Iikka on jälleen tavallinen poika - häntä odottaa koulussa vesipesu ja vessaan lukitseminen. :/ Olin jotenkin onnistunut blokkaamaan muististani tämän epämiellyttävän lopun ja kuvittelin tarinan olevan sellainen perinteinen paha saa palkkansa -opetus. Ehkä ei pitäisi ottaa niin vakavasti vanhaa lastenkirjaa ja keskittyä tarinan hyviin puoliin.

Lapsi suostui avaamaan Kumi-Tarzanin, kun näytin kirjan suuren fontin ja runsaat kuvat. Itse lukaisinkin tämän yhtenä iltana ennen nukahtamista, eli luettavaa ei paljoa ole. Poika on tankannut tätä jo viikon, joten ehkäpä tarina ei häntä juurikaan viihdytä. Harmi.

Fingerpori 6

Pertti Jarla: Fingerpori 6

Arktinen Banaani 2013, 64s.

Flunssaisena, pää räästä raskaana, ei oikein jaksa keskittyä lukemaan romaaneja. Fingeripori 6 oli loistavaa luettavaa nuutuneelle ja hetkittäin lähes unohdin niistää, kun nauratti niin paljon. Osa stripeistä oli toki vanhastaan tuttuja, mutta osa oli minulle uusia - tai ainakin unohtuneita.

Edelleen jaksan ihastella Jarlan monipuolisuutta, sillä helpostihan tämän tyyppisissä pitkälti sanaleikkeihin perustuvissa sarjakuvissa voisi alkaa toistaa itseään. Asennekin on positiivisella tavalla anteeksipyytelemätön ja suora. Toisinaan roisius pääsee yllättämään oikein kunnolla, mutta vielä en ole sellaiseen strippiin törmännyt, josta olisin mieleni pahoittanut.

Hilpeitä juttuja, joille voi nauraa useammankin kerran.

Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

(Etta and Otto and Russell and James, 2015)

Gummerus 2015, 333s.

Suom. Sari Karhulahti

Etta ja Otto ja Russell ja James on niin erikoinen nimi kirjalle, ettei siitä voinut olla kiinnostumatta. Kansikuvakin on mielestäni kaunis, jotenkin utuisen uninen.

Oton herätessä eräänä aamuna Etta on lähtenyt. 82-vuotias, reistailevamuistinen Etta on jättänyt miehelleen reseptipinon sekä kirjeen, jossa kertoo lähteneensä merelle. Kävellen, jotta auto jäisi Otolle. Yllättävän tyynenä pysyvä Otto aavistaa Etan kävelevän itärannikolle, vaikka matkaa sinne on 2000 kilometriä enemmän kuin länsirannikolle.  Russell on naapuritilalla asuva naimaton mies, jolle Etan lähtö on huomattavasti kovempi paikka kuin Otolle. Syyt selviävät vähitellen. James taas on Etan tärkein matkakaveri, kojootti, jonka kanssa voi hiukan keskustellakin.

Etta ja Otto ja Russell ja James on lyhyehköin luvuin ja kirjein etenevä tarina, jolla on paljon yhtymäkohtia Rachel Joycen kirjaan Harold Fryn odottamaton toivioretki. Etan vaellus ei jää huomaamatta, vaan hänestä kirjoitellaan lehdissä ja hänelle järjestetään näyttäviä vastaanottoja matkan varrelle osuvien kaupunkien laitamilla. Otto ei jää toimettomaksi vaimonsa lähdettyä, vaan hän alkaa tehdä erilaisia paperimassaeläimiä. Russell taas lähtee jäljittämään Ettaa.

Luin tätä kirjaa flunssaisena, höttöisellä päällä. En tiedä vaikuttiko tämä lukukokemukseen kuinka paljon, mutta minua häiritsi keskeisissä henkilöissä jokin vaikeasti määriteltävä. Kaikki kolme tuntuivat jollakin tapaa hitailta ja älyllisesti vajailta. Periaatteessa tätä voisi selittää korkealla iällä, mutta samaa yksinkertaisuutta heissä ilmeni myös lapsuudessa ja nuoruudessa. Moni asia ylipäätään puhui sen puolesta, että kyseessä oli vähintäänkin normaaliälyisistä ihmisistä, joten en ymmärrä miksi kirjan ote tuntui niin lapsekkaalta. Ehkä kyseessä oli tyylikeino, jota en tajunnut? Tai sitten se oli se flunssa…

Kokonaisuutena Etta ja Otto ja Russell ja James oli ihan herttainen kirja. Pidin paljon etenkin Oton lapsuuskuvauksista, sekä kotirintamakuvauksista Oton ollessa sodassa. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain omaperäisempää, yhtenäisempää ja koskettavampaakin. Etenkin Russell jäi harmittavan ohueksi hahmoksi, vaikka hänessä olisi ollut ainesta suurempaan rooliin.

Vaikka tämä kirja olikin lievähkö pettymys, Emma Hooperin nimen aion painaa mieleeni. Jokin vaisto sanoo, että hänen lahjansa ylttävät paljon parempaankin. (Täytyyhän niin olla, sillä lahjaton henkilö ei voi kirjoittaa "kummia, liikuttavia lauluja dinosauruksista.")

Emman kakut, leivokset & jäätelöt

Emma Iivanainen: Emman  kakut, leivokset & jäätelöt

Docendo 2015, 144s.

Olen ollut kutakuinkin koko ikäni makean perään. En halua edes ajatella, millaisia määriä herkkuja olen syönyt. Alkuvuodesta otin (jälleen kerran) itseäni niskasta kiinni ja päätin karsia herkkujen määrää merkittävästi ja samalla vähän liikkuakin aiempaa enemmän.

Onkin siis melkoista kohtalon ivaa, että tällaisen (toivottavasti pysyvän) elämäntaparemontin alettua postilaatikkoon kolahti yllätyksenä bloggaaja Emma Iivanaisen uusi kirja, johon on koottu houkutteleva valikoima toinen toistaan herkullisempien kakkujen, leivosten ja jäätelöiden reseptejä.

Kirja on hyvin kaunis ja laadukkaasti tehty. Iivanaisen itse ottamat kuvat ovat todella upeita ja houkuttelevia. Reseptit on valittu siten, että ne todennäköisesti onnistuvat vähän kömpelömmältäkin leipurilta. Odotan sopivaa tilaisuutta testata omaa osaamistani maapähkinäbrownieseilla, mustikka éclair -leivoksilla ja vadelma-suklaa-juustokakulla. Tähän mennessä olen kokeillut vasta yhtä reseptiä, Dulce de leche -mutakakkua, jossa on erikoisuutena hitunen suolaa ja päällä tahmeanmakea kinuskikuorrute.

Myönnän, ettei tämä kakku näytä kovin herkulliselta, mutta kyllä se vain oli. Todella maukas.

Paistoin kakkua ohjeen mukaan 15 minuuttia, mutta kakku jäi keskeltä silkaksi taikinaksi. Ei se kyllä makua heikentänyt tippaakaan, mutta vaikeutti kakun jakamista tasan. Tarkkasilmäiset saattoivat jo huomata, että kuvissa on kaksi eri kakkua. Kinuskia jäi nimittäin niin paljon yli, että tein seuraavana päivänä toisen kakun. Sitä paistoin 20 minuuttia, mutta sisus oli edelleen juoksevaa. Paistoaika on siis hyvin riippuvainen uunista, mutta oikeastaan ihastuin tähän lämmitettyyn taikinaan… ;)

Yksi erityisen hyvä juttu näissä Iivanaisen kakkuohjeissa on se, että ne on tehty pienehköjä kakkuja varten. Tämän kirjan ohjeet ovat pääsääntöisesti halkaisijaltaan 16 sentin kakuille, joten tässä meidän viisihenkisessä perheessä jokainen sai sopivan kokoisen palan, eikä kenenkään tarvinnut väkisin syödä toista tai kolmatta palaa. (Saatoin syödä ne ihan vapaaehtoisesti, flunssaisena Downton Abbeyta katsellen…)

Mikäli kaipaat jotain uutta tarjottavaa seuraaville synttäreille tai työpaikan kahvipöytään, suosittelen etsimään ideoita tästä kirjasta. Selkeät ohjeet ja enimmäkseen tutut raaka-aineet helpottavat uuteen reseptiin tarttumista.

Jane Austen

Carol Shields: Jane Austen

(Jane Austen, 2001)

Ajatus Kirjat 2006, 202s.

Suom. Maria Lyytinen

Jälleen elämäkertahaasteen minihaasteeseen luettu elämäkerta, tällä kertaa keskiössä historiallinen, ennen vuotta 1900 elänyt henkilö. Oli yllättävän vaikeaa valita henkilö, joka on elänyt haastetta silmällä pitäen tarpeeksi kauan sitten ja joka myös kiinnostaisi kokonaisen kirjan verran. Sitten kun sain päähäni Jane Austenin, en oikeastaan jaksanut muita vaihtoehtoja pohtiakaan.

Carol Shields oli itsekin kirjailija, joten ei ole ihme että kirjan teksti on miellyttävää luettavaa. Shields ei myöskään yritä etäännyttää itseään täysin Austenista, vaan tekee melko rohkeitakin tulkintoja Austenin mahdollisista tunteista omien teostensa kirjoittamiseen, julkaisuun ja vastaanottoon liittyen.

Tämän elämäkerran lähdeaineistona on käytetty aikaisempien elämäkertojen lisäksi Deirdre Le Fayen toimittamaa Jane Austenin kirjeenvaihtoa (Jane Austen's Letters). Jane Austen ei pitänyt päiväkirjaa (tai ainakaan sellaista ei säästynyt), mutta hän oli ahkera kirjeiden kirjoittaja. Ikävä kyllä Austenin kuoleman jälkeen hänen sisarensa Cassandra tuhosi runsaasti sellaisia kirjeitä, joista olisi voinut saada epäedullisen kuvan edemenneestä kirjailijattaresta. Säilyneiden kirjeiden perusteella Austen on ollut ironinen ja jopa pisteliäs tehdessään huomautuksia muista ihmisistä.

Shields onnistuu kuvaamaan Austenin elinaikaisia tapoja ja tottumuksia tarpeeksi, jotta lukija osaa sijoittaa Austenin oikeaan aikakauteen. Mitään päälleliimattua nippelitietoa ei tästä tiiviistä teoksesta kuitenkaan löydy. Minä olin siinä luulossa, että Austen kasvoi hyvin vaatimattomissa oloissa, köyhässä pappilassa. Hänen isänsä kyllä oli pappismies ja perheenjäsenet osallistuivat joihinkin kotitöihin, mutta isän pitämä poikakoulu takasi suhteellisen vakaat tulot ja perheellä oli myös hiukan palvelusväkeä. Poikakoulun loputtua Jane muutti vanhempiensa ja sisarensa kanssa Bathiin ja myöhemmin, isänsä kuoltua, ensin Southamptoniin ja sitten Chawtonin kylään, Hampshireen. Austen ei ollut mikään vannoutunut vanhapiika, vaan nuorena hän viihtyi hyvin tanssiaisissa ja flirttaili siinä missä muutkin. Avioliitto jäi kuitenkin haaveeksi ja Austen menehtyi vain 41-vuotiaana, luultavasti rintasyöpään.

Kirjailijoiden haasteet lienevät pysyneet pääpiirteiltään samanlaisina tähän päivään asti: kustannussopimusta on vaikea saada, eivätkä kirjailijan tulot päätä huimaa.

Tätä kirjaa on helppo suositella Austenista kiinnostuneille. En tiedä, kuinka paljon tässä on uutta tietoa aiempiin elämäkertoihin verrattuna, mutta ainakin tämä on luettavuudeltaan ensiluokkainen.