Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

Elettiin kotirintamalla… ja Ihminen sodassa -haasteen yhteenveto

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla…

Lehtiä päiväkirjastani

Karisto 1981 (4. painos), 211s.

Anni Polvan omista sota-ajan kokemuksista kertova Elettiin kotirintamalla… on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä jo vaikka kuinka pitkään. Nyt kun Ihminen sodassa -haaste on päättymässä ja halusin varmistaa sotilasarvoni, päätin viimein lukea tämän.

Anni Polva on selvästi ollut yhtä sisukas ja päättäväinen kuin monet hänen kirjojensa pippurisista päähenkilöistä. Aviomies joutuu rintamalle ja Annin on pakko käyttää kaikki kekseliäisyytensä tullakseen toimeen pienen vauvan kanssa asunnossa, jonka keittiön lämpötila tippuu talvella viiteen asteeseen. Keittiötä ei käytetäkään kuin hät'hätää ruoanlaittoon ja pyykin (varsin hitaaseen) kuivattamiseen. Kamarissa on sentään lämmintä, vaikka perheen kasvaessa tilaa ei ole yhtään liikaa. Sukulaisten vierailut ovat tervetulleita, vaikka nukkumapaikoista onkin pulaa:

"Kun veljeni myöhemmin asui vuoden luonamme, hän joutui nukkumaan pukkisängyssä eteisessä, koska muualla ei ollut tilaa. Kylmässä keittiössä ei voinut kukaan nukkua. Päänsä hänen oli pidettävä veeseessä, kahden palomuurin välissä, koska se oli asunnon lämpimin koppi. Äitini käydessä vieraisilla, hän joutui nukkumaan kamarin pöydän alla, koska ei suostunut ottamaan minun petiäni."

Tekemistä riittää arjen askareiden hoitamisessa ja ruoan hankkimisessa. Ruokajonoihin on pakko mennä useita tunteja etuajassa ja silloinkaan ei ole takeita siitä, että ruokaa saisi. Vauvaa ei paukkupakkasiin oikein voinut ottaa mukaan, mutta joskus Anni vaistosi lapsen hädän ja kiiruhti kotiin lapsen luokse. Vaikka arki on rankkaa ja ruoasta suuri pula, ei Anni halua kertoa koko totuutta elämän kurjuudesta miehelleen: hänellä on varmasti huolia ja haasteita enemmän kuin omaksi tarpeekseen siellä jossakin.

Kirjailijaksi Anni päätyi vähän kuin vahingossa. Toinen lapsi syntyisi pian ja mies oli edelleen rintamalla, joten jotakin kotoa käsin tehtävää työtä olisi keksittävä. Hän harkitsi ryhtyvänsä ompelijaksi, mutta päätti kokeilla ensin kirjan kirjoittamista. Suuresta kustantamosta käsikirjoitus tuli takaisin, mutta sen verran rohkaisevan palautteen kera, että Anni lähetti saman käsin kirjoitetun konseptinipun toiseen kustantamoon ja saikin sopimuksen. Silloinkaan kirjoilla ei päässyt rikastumaan, mutta ei Anni toki pelkästään kirjailija ollutkaan. Hän pääsi opiskelemaan reportterikursseille ja tekikin Turun paikallisohjelmaan runsaasti juttuja erilaisista ihmiskohtaloista. Toisen lapsensa kuoleman jälkeen Anni oli pitkään surusta sairas. Hiukan toivuttuaan hän alkoi purkaa suruaan työnteolla ja opiskelulla. Hän suoritti ahkerasti erilaisia kursseja patjan-, tallukan- ja täkintekokursseista erilaisiin ruokakursseihin. Kun Suomessa alettiin tehdä erilaisia galluppeja, Anni kouluttautui haastattelijaksi ja kiertelikin haastattelijana yksitoista vuotta. 

Elettiin kotirintamalla on toki rankka kirja. Anni Polvan kertojaääni on kuitenkin sisukkuudessaan periksiantamaton ja monia hauskojakin asioita hän sotavuosilta kertoo. Tunnistin hänen kokemuksistaan monta pientä tapahtumaa tai henkilöä, joihin olen törmännyt Polvan kirjoissa, vaikka en ole niistä lukenutkaan kuin murto-osan. 

Ensi vuonna vietetään juhlavuotta, sillä Anni Polvan syntymästä tulee tammikuussa kuluneeksi 100 vuotta. 

Ihminen sodassa on ollut kaikin puolin oivallinen haaste. Sota on aiheena sellainen, että jos ylipäätään lukee, tulee väkisinkin luettua ainakin muutama sellainen kirja, joissa sotaa jollakin tavalla käsitellään. Tätä haastetta varten luin pääosin sellaisia kirjoja, jotka olisin lukenut muutenkin ennemmin tai myöhemmin. Esa Anttalan kirjaa en tosin välttämättä olisi lukenut ilman ylimääräistä motivaattoria.

Tässäpä siis koottuna eversti Maijan sotakirjasaallis kuluneelta vuodelta:

1. Art Spiegelman: Maus I. Selviytyjän tarina
2. Art Spiegelman: Maus II. Ja täällä vaikeudet alkoivat 
3. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
4. Anni Kytömäki: Kultarinta
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
6. Jean Giono: Mies joka istutti puita
7. M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
8. Esa Anttala: Päämajan kaukopartio
9. Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
11. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
12. Kate Atkinson: Elämä elämältä
13. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
14. Anni Polva: Elettiin kotirintamalla

(Bonuksena ei aivan kannesta kanteen luettu tietokirja: Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918)

Kiitos Suketukselle mainiosta, ihanan stressittömästä lukuhaasteesta! :)

Kuiskauksia haudan takaa

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

(Grave Sight, 2005)

Gummerus 2014, 255s.

Suom. Sari Kumpulainen

Takkuisesti edenneen Uinuvien kirjojen labyrintin jälkeen halusin lukea jotakin mahdollisimman helppoa. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan perusteella uskalsin olettaa, että myös Harrisin Harper Connelly -sarjan avausosa olisi sujuvaa, helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Ja kyllähän se olikin.

Harper Connellylla on erikoinen, salamaniskun tuoma kyky: hän pystyy aistimaan kuolleet ja näiden elämän viimeiset hetket. 24-vuotias nainen työskenteleekin ruumiiden etsijänä. Yhdessä velipuolensa Tolliverin kanssa Harper on matkannut Yhdysvaltoja ristiin rastiin ja onnistunut paikantamaan lukuisia kadonneita, kuolleita ihmisiä. Kaikkia ei tällainen uravalinta miellytä, kuten ei epäilyttävä kykykään.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Harper on kutsuttu pieneen, uskonnolliseen Sarnen pikkukaupunkiin etsimään jo muutamia kuukausia sitten kadonnutta teinityttöä. Tytön kuolemasta ei olla aivan yksimielisiä vaan jotkut uskovat hänen karanneen, sillä hän ei ollut niitä kilteimpiä tyttöjä. Kaikki kyläläiset eivät ole mielissään Harperin saapumisesta ja pian Harper ja Tolliver joutuvatkin toteamaan olevansa keskellä omituista salaisuuksien vyyhtiä.

Kuiskauksia haudan takaa oli täsmälleen sellainen kirja, kuin kuvittelin ja toivoinkin: helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Mysteeri ei ole mitenkään erikoisen omalaatuinen tai vaikeasti ratkaistavissa, mutta se ei haitannut ollenkaan. Harris on saanut ujutettua tarinaan hivenen romantiikantapaistakin, enkä valita siitäkään.

Ei tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta viihteenä minulle mieluista. Ehdottomasti luen sarjan muutkin osat.

Hiroshiman poika 1

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

(はだしのゲン 1, 1973)

Jalava 2006 (2. painos), 273s.

Suom. Kaija-Leena Ogihara

Kotikotona käydessä pikkusiskon kirjahyllystä osui silmiini Hiroshiman poika -sarjakuva. Koska Ihminen sodassa -haaste on vielä hetken käynnissä, päätin lukaista tämän ihan vain korkeamman sotilasarvon saavuttaakseni.

Hiroshiman poika -sarjassa kuvataan Gen-pojan näkökulmasta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Hiroshimassa. Genin isä vastustaa sotaa ja antaa sen näkyä ja kuulua, mikä aiheuttaa ongelmia niin isälle itselleen kuin muillekin perheenjäsenille. Petturin lasten kanssa ei saa leikkiä, mutta heille saa luvan kanssa aiheuttaa ikävyyksiä, eikä petturin vaimolle saa antaa edes ruoka-apua. Perheen vehnäviljelmä turmellaan täysin ja ravinnonpuute on koitua raskaana olevan äidin kohtaloksi. Vanhin veli ilmoittautuu vapaaehtoiseksi lentojoukkoihin vastoin vanhempiensa toiveita, eikä hänen päätään saa kääntymään edes vahvasti päihtyneen sotilaan raa'at kertomukset sodan todellisuudesta.

Albumissa kotirintaman elämää kuvataan aidon tuntuisesti, lapsen näkökulmasta. Luultavasti juuri näkökulma hiukan pehmentää pahinta raadollisuutta tai sitten tarinaa keventää mangalle tyypilliset ilmeet ja eleet. Lasten ilmeet kun ovat lähinnä koomisia silloinkin, kun he saavat selkäänsä. Tämä sarjan ensimmäinen osa päättyy Hiroshimaan pudotettuun atomipommiin, jonka aiheuttama tuho oli järkyttävä. Gen kuuluu eloonjääneisiin, mutta kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä onnekkaita.

Hiroshiman poika on ensimmäinen suomennettu manga-albumi. Nakazawa on kirjoittanut sarjaan ainakin kymmenen osaa, mutta ilmeisesti suomeksi on käännetty vain kaksi ensimmäistä. Tämä ensimmäinen osa on painettu "länsimaalaisittain", eli sitä luetaan samoin päin kuin vaikkapa Aku Ankkaa, eikä takakannesta lähtien. Myös ruudut on käännetty vastaamaan vasemmalta oikealle -lukijan tapoja, mutta puhekuplien järjestyksen muuttaminen ei ole sujunut kommelluksitta. Melko usein vasemmanpuoleisen puhekuplan teksti oli jatkoa tai vastaus oikean puoleisen puhekuplan sisältöön.

Siskon hyllyssä oli myös sarjan toinen osa, jota en ehtinyt lukea, mutta selasin sen läpi. Se näytti luonnollisesti surulliselta, ankealta ja hirveältä. Ehkä luen sen kunnolla joskus myöhemmin.

Uinuvien kirjojen labyrintti

Walter Moers: Uinuvien kirjojen labyrintti

(Das Labyrinth des Träymenden Bücher, 2011)

Otava 2014, 4430s.

Suom. Marja Kyrö

Ihastuin Walter Moersin kirjoihin vuosia sitten, kun ostin pikkusiskolle joululahjaksi Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/2 elämää. Kirja näytti kivalta ja ajattelin lukaista vähän kirjan alkua, mutta lopulta pakkasin siskolle kerran luetun kirjan. Sittemmin olen lukenut muutkin Moersilta suomennetut kirjat, joiden parissa olen viihtynyt hyvin. Olikin tervetullut yllätys huomata, että viimeinkin on käännetty uusi Zamonia-kirja.

Uinuvien kirjojen labyrintti on jatkoa Uinuvien kirjojen kaupungille, jossa lohikäärme Hildegunst von Mythenmetz seikkailee kyseisessä kaupungissa (ja sen alla). Mikäli jompi kumpi kirjoista on sinulle tuntematon, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä en voi sanoa Labyrintista mitään paljastamatta jotakin molemmista osista.

200 vuotta Uinuvien kirjojen kaupungissa koetun seikkailun jälkeen Mythenmetz on tuottelias ja hyvin menestyvä kirjailija, jonka teosten taso on kylläkin laskenut tasaisesti. Fanipostia lukiessaan Mythenmetz on kuitenkin tukehtua aamupalaansa, sillä kirjeen sisältö on lähes karmivalla tavalla tuttu. Tämä kirje saa Mythenmetzin palaamaan Uinuvien kirjojen kaupunkiin, joka on luonnollisesti muuttunut sitten viime näkemän.

Noin puolet Labyrintista on sujuvaa ja tuttua Moersia, jonka parissa viihtyy oikein hyvin. Mutta sitten Mythenmetz tutustuu nukketeatteriin, josta paasataankin antaumuksella käytännössä koko loppu kirjan ajan. Nukketeatterin avulla saadaan "kätevästi" kerrattua käytännössä koko edellinen osakin, minkä voisin kuvitella olevan erityisen puuduttavaa luettavaa sellaiselle, jolla nuo tapahtumat ovat tuoreessa muistissa. Minulla ei todellakaan ollut, mutta pitkästyin silti. Noin 90-sivuista kertausosiota seurasi muutaman kymmenen sivun verran Mythenmetzin muistiinpanoja nukketismista. Nuo muistiinpanot eivät luonnollisestikaan vieneet kirjan olematonta juonta eteenpäin lainkaan. Kirja loppuu siihen, mistä tarina vasta alkaa, mikä tämän kirjan kohdalla vain turhautti: ihanko totta luin yli 400 sivua pelkkää esipuhetta jatko-osalle??

Tavallaan olen hyvin pettynyt Uinuvien kirjojen labyrinttiin. Jopa närkästynyt. Toisaalta taas, oli ihanaa matkustaa Zamoniaan ja maleksia Uinuvien kirjojen kaupungin kaduilla. Lisäksi Moersin hauska ja runsas kuvitus pelastaa todella paljon. Hänen kirjojaan kannattaisi lukea jo pelkkien kuvien takia. Ilmeisesti Uinuville kirjoille on odotettavissa jatkoa, mutta aikataulusta minulla ei ole aavistustakaan. Toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin tätä Labyrinttia.

Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Scriptum 2009, 75s.

Kuvitus: Suvi Kari

En tiedä mikä mielenhäiriö sai kaltaiseni pelkurin näin synkkänä vuodenaikana kaipaamaan kummitusjuttuja, mutta niin vain kävi. Keväällä lukemani Aaveiden Pohjanmaa oli mieluinen teos ja ilokseni kirjastosta löytyi Tiina Hietikko-Hautalan aiempikin kummitustarinakokoelma, Aaveiden kaupunki. Laitoin kirjan varaukseen ja odottelin saapumisilmoitusta.

Nimensä mukaisesti Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta keskittyy Vaasan alueen kummitusjuttuihin. Tarinat on rajattu koskemaan julkisissa ja/tai hyvin tunnetuissa paikoissa kohdattuihin kummituksiin, mikä on toki ihan hyvä peruste. Monenlaisiin paikkoihin kummitukset tuntuvatkin asettuvan. Niitä on kohdattu niin kirjastossa, kasarmilla kuin metsäteilläkin. Muutamia urbaanejakin kummitusjuttuja kokoelmaan mahtuu, muun muassa Kuokkamummo ja Ninja.

Hietikko-Hautala on kummitustarinoiden kertojana oikein hyvä ja minusta jännittävä tunnelma välittyi mukavan leppoisasti. Ihan yhtä kutkuttavia juttuja tämän kokoelman tarinat eivät kuitenkaan ole, kuin Aaveiden Pohjanmaassa. Erityisesti harmittivat jutut Ninjasta sekä eräästä toljottavasta naisaaveesta hautausmaan laitamilla, ne kun täysin varmasti tiedettiin ihan tavallisiksi kuolevaisiksi. Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä, ettei tämä kirja kovin paljoa onnistunut pelottamaan, sillä pelkään pimeää aivan liikaa jo valmiiksi.

Aaveiden kaupunki oli helppo ja viihdyttävä kirjanen lievään kummituskaipuuseen.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

(Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013)

Tammi 2014, 330s.

Suom. Raisa Porrasmaa

Haruki Murakamin nimi on tullut tutuksi lukuisista kehuista kirjablogeissa ja muissakin viestimissä. Olen hankkinut noiden suositusten perusteella omaan hyllyyn 1Q84 -trilogian, mutta huomattavasti ohkaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet tuntui sopivammalta kirjalta aloittaa Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Tazaki Tsukurun elämä on muuttunut äärimmäisen synkäksi ja masentavaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Miksi? Vielä lukioaikoina Tsukurun elämässä kaikki oli hyvin. Parasta oli viisihenkinen ystäväporukka, jonka kanssa Tsukuru vietti tiiviisti aikaa. Lukion jälkeen Tsukuru muutti Tokioon opiskelemaan, mutta ystävät jäivät kotikaupunkiin. Puolen toista tunnin välimatka ei katkaissut ystävyyttä, vaan Tsukuru matkusti usein kotiseudulleen ja juttu ystävien kanssa luisti kuten ennenkin. Kunnes eräällä kerralla yksikään ystävistä ei vastaa Tsukurun puheluihin ja hänet sysätään karusti eroon muista. Vuosia myöhemmin Tsukuru yrittää viimein selvittää, miksi ystävät hylkäsivät hänet.

Minulle Värittömän miehen vaellusvuodet oli sellainen perushyvä lukukokemus. Pidin tekstin tietynlaisesta tasaisuudesta ja hötkyilymättömyydestä. Periaatteessa kirjan juoni on ehkä jopa hivenen tylsä, mutta tämä "tylsyys" tuo kirjaan myös miellyttävän realistisen sävyn. Näin voisi oikeasti tapahtua. Ehkä on tapahtunutkin. Ennakkoon olin kuullut tästä kirjasta vain sen, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Hämeenlinnaan. Ohimennen mainittakoon, että Suomessa pyörähdetään vasta kirjan viimeisessä kolmanneksessa.

En tosiaan ole lukenut aiempia Murakamin kirjoja, joten en tiedä onko tämä kuinka tyypillistä Murakamia. Sellainen mielikuva minulla kuitenkin on, ettei Väritön mies ehkä ole miehen parhaimmistoa. Siihen haluan uskoa ja jatkan Murakamin tuotantoon tutustumista luottavaisin mielin.