Antti Tapani

Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa:
Antti Tapani
WSOY 2018, 352s.

Lisäsin tämän Antti Tuiskun elämäkerran lukulistalleni siksi, että luulin tarvitsevani Helmet-lukuhaasteeseen taiteilijaelämäkerran. No, sellainen näköjään oli jo luettuna, mutta mitäpä tuosta. En ole varsinaisesti seurannut Tuiskun uraa, vaikka toki muistankin hänet jo Idolsista ja muutama hitti on tullut tutuksi. Kahden viimeisimmän levyn biiseistä useampikin on ollut sellainen, että niiden soidessa on väkisinkin tullut hyvälle tuulelle.

Kirjan ilmestyttyä mediassa kerrottiin laajasti, kuinka Tuisku on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi ja kuinka hänen eräs seurustelukumppaninsa oli tullut raskaaksi. Kirjan aloitettuani kävi hyvin pian selväksi, että lehdissä onkin jo ehditty kertoa dramaattisimmat asiat.

Antti Tapani on kirjoitettu haastattelumuotoon. Kysymys - vastaus. Tuisku pitää tiukasti kiinni omasta ja läheistensä yksityisyydestä. Hän onnistuu myös olemaan avoin ja sulkeutunut yhtä aikaa. Tuisku kertoo vaikeista ja kipeistäkin asioista avoimesti, mutta tekstistä välittyy kuitenkin etäisyys ja ne täsmälliset reviirit. On kunnioitettavaa, että (lähes) koko kansan tuntema julkisuuden henkilö osaa ja jaksaa pitää yksityiselämänsä yksityisenä. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty rahan kiilto silmissä, sillä siinä tapauksessa tuskin olisi pelattu näin varman päälle. Ja varman päälle pelaamisella tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että tästä kirjasta ei kyllä kukaan voi loukkaantua tai repiä kunnianloukkaussyytöksiä.

Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin vähän pettynyt ja väsynyt olo. Tuntui kuin lukijalle olisi annettu lupa tutustua Antti Tuiskuun, mutta vain huurrelasin läpi ja sittenkin niin kaukaa, etteivät äänet kuulu. En jäänyt kaipaamaan shokkipaljastuksia tai kumppaneiden nimiä, Tuiskun kotiosoitetta tai muuta vastaavaa, vaan vapautunutta ja avointa tunnelmaa. Väsymys taas tuli siitä, että Tuiskulla on ihan järkyttävä tahti päällä aivan kaiken aikaa! Jos kuvittelen lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen pistävän aikataulut lujille, niin luultavasti Antti Tuisku saisi tähänkin kalenteriin mahtumaan vaikka mitä enemmän.

Linnunkesyttäjä

Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä
(Fågeltämjaren, 2018)
S&S 2018, 315s.
Suom. Tuula Kojo

Luin huhtikuussa lapsille iltasatuna Karin Erlandssonin Helmenkalastajan. Jatko-osan lukemiseen meni aika kauan, sillä yli 300 sivua on ääneen luettavaksi paljon ja kuten Helmenkalastajassa, myös tässä kieli on kovin viipyilevää ja siten haastavaa luettavaa.

Miranda ja Sirkka asettuvat pohjoiseen satamakaupunkiin ja valmistautuvat talven tuloon. Kumpikaan ei enää etsi helmiä, vaan Sirkka tutustuu Lydian opastuksella parantaviin yrtteihin ja Miranda ryhtyy puunhakkaajaksi. Kaikki sujuu mukavasti, kunnes päivytharakat alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Ensin tippuu Erk, hieman myöhemmin Miranda, joka ei tajuihinsa tultuaan pysty liikkumaan ensin lainkaan. Päivytharakoista tulee olemaan vielä enemmän harmia ja myös Iberis ilmaantuu tekemään elämästä entistä vaikeampaa.

Lapset rakastivat Linnunkesyttäjää.
Kirja on (ainakin meidän) kirjastossa luokiteltu lastenkirjaksi, mutta tämä oli kyllä aika hurja, raaka ja verinenkin. Yhdessä vaiheessa esikoinen totesi, että tämä on oikeastaan aika kamala: koko ajan tapahtuu pahoja asioita. Raaimmissa kohtauksissa minua hirvitti eniten se, miten eskarilainen osaa ottaa kuulemansa vastaan. Ilmeisesti hyvin, tai sitten hän onnistui olemaan kiinnittämättä huomiota verisimpiin yksityiskohtiin.

Aivan viimeiset luvut luimme päiväsaikaan, koska arvelin lopputaistelujen yltyvän liian jännittäviksi nukkumaanmenoa ajatellen. Aika hurja loppu tässä olikin. Jatkoa on vielä luvassa ja lapset olivat sitä mieltä, että sitä pitäisi mieluiten saada nyt heti.

Kalevauvala

Kalevauva.fi: Kalevauvala
Kansanrunoutta keskustelupalstoilta
Atena 2018, 106s.

Ennen Kalevauvalan lukemista olin kyllä kuullut Kalevauva.fi:stä, mutta en ollut tullut tutustuneeksi heidän tuotantoonsa. Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen kahdenmiehenbändi on kerännyt sanoituksensa suoraan vauva.fi:n runsaslukuisista ja aiheiltaan monipuolisista keskusteluista.

Osasin kyllä odottaa hauskaa luettavaa, mutta en todellakaan ollut varautunut siihen naurun, myötähäpeän, tyrmistyksen ja samastumisen määrään, mitä näiltä sivuilta löytyi. Esimerkiksi keski-iästä runoillaan muun muassa siihen suuntaan, että keski-ikä on sitä kun pukeutuu Prisman vaatteisiin, jotain pikku kremppaa alkaa ilmaantua ja harrastuksetkin on ihan hissuttelua. Ja täällä minä istun Prisman farkuissa valmistautumassa kuukauden sisällä neljänteen lääkärikäyntiin samalla kun kuuntelen äänikirjoja ja teen palapelejä! :D


Osa runoista on sellaisia, että on vaikea uskoa keskustelujen olevan ihan oikeita. Tietysti joukkoon mahtuu trolleja ja niitä, jotka tekevät asiasta kuin asiasta vitsin, mutta silti: keskustelujen aloitukset lienevät pääsääntöisesti vakavissaan tehtyjä. Hihittelin runolle kuorsaavasta kissasta ja Tinder-treffi -potpurille, ääneen nauroin sille, joka kertoi saunaillassa telakoituneesta miehestä. Panohanskat yllätti varsinaisen huolenaiheen ollessa jotain muuta kuin ne panohanskat.

Luin Kalevauvalan yhdeltä istumalta ja ilman jaloittelutaukoa pistäydyin Youtubeen katselemaan Kalevauva.fi:n videoita.

Mahtava idea, loistava toteutus!

The Weight of Water

Sarah Crossan: The Weight of Water
Bloomsbury 2013, 228s.

Kasienka ja hänen äitinsä lähtevät Puolasta Englantiin etsimään perheen isää. Isä on häipynyt omille teilleen jättämättä yhteystietoja, mutta äiti on päättänyt löytää puolisonsa. Kasienka on melkein 13-vuotias, mutta hänet laitetaan pari vuotta nuorempien luokalle kielitaitonsa puutteiden takia. Kotina toimii nuhjuinen yksiö, jossa Kasienka jakaa sängyn äitinsä kanssa. Koulussa Kasienka joutuu pärjäämään pitkälti yksin, iltaisin hän kiertää äitinsä kanssa talosta taloon etsimässä isää, joka ei ehkä haluaisi tulla löydetyksi.

The Weight of Water on varsin suoraviivainen kertomus. Siinä missä Yksi jätti mielen myllertämään ja pakotti pohtimaan asioita vielä pitkään lukemisen jälkeen, Kasienkan tarina ei juurikaan kosketa. Hahmot jäävät niin etäisiksi, ettei heidän tekemisistään juurikaan kiinnostunut.

Ihan kiva kirja, mutta tuskin muistan tästä juuri mitään enää vuoden päästä.

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018, 291s.

Tommi Kinnusen uusin teos, Pintti, on ollut näkyvästi esillä eri medioissa heti ilmestymisestään asti. Onnistuin aika hyvin välttelemään arvioita, mutta sen verran olin sisällöstä kuullut, että kyseessä on upea kolmenpäivänromaani jossa joidenkin mielestä kuvataan vähän liikaa lasitehtaan tuotannollisia yksityiskohtia. (Pintillä ei tosiaan tässä yhteydessä tarkoiteta reilun puolen litran tilavuusmittaa, vaan viallisista ja rikki menneistä lasiesineistä tehtyä mursketta)

Mutta Pintissä ei ole mitään liikaa.
Kolmen aikuisen sisaruksen elämää seurataan kolmena päivänä kesällä 1949, talvella 1950 ja syksyllä 1951, vuorotellen jokaisen silmin. Jussi, Raili ja Helmi asuvat lapsuudenkodissaan pienessä kylässä, joka elää lasitehtaan tahdissa. Jussi on ikänsä puolesta aikamies, mutta itsenäiseen elämään tai täysipainoiseen työntekoon hänestä ei ole. Raili ei vaivaudu peittelemään menneisyyttään, vaikka se saa kyläläiset suhtautumaan häneen epäluuloisesti. Helmi ahkeroi tehtaassa kaivaten elämää, jonka melkein ehti saada.

Pintti on upea kirja. Siinä kuvataan tarkkanäköisesti sekä ihmisiä että lasitehtaan arkea. Jussin, Railin ja Helmin elämäntarina on luonnollisesti osin sama, mutta jokaisella on omat henkilökohtaiset taakkansa, jotka on kannettava yksin.

Luin tämän tarkoituksella kolmessa osassa. Sillä tavalla pystyi helposti uppoutumaan kunkin sisaruksen tarinaan omana kertomuksenaan. Kokonaisuus on hallittu, haikea ja surumielinen.

Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö
Karisto 2018, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarjan toisessa osassa seikkaillaan Hämeenlinnassa. Apassit on kutsuttu avustamaan kadonneen Fabergé-munan etsimisessä ja samalla heillä on mahdollisuus yrittää ratkaista myös Vanajavedellä nähdyn hirviön arvoitus. Otto, Samuli, Heikki, Erik sekä Nelli ja Elli ovat mielissään heitä kohtaan osoitetusta luottamuksesta ja he tekevät kaikkensa ratkaistakseen mysteerin tai kaksi.

Vanajaveden hirviö on sarjan ensimmäisen osan tavoin aivan mainio kirja! Carlos da Cruzin kuvitus on todella runsasta ja näyttävää ja tekstit ja kuvat ovatkin upea yhtenäinen kokonaisuus.

Luin tämän pojille iltasatuna ja kirja oli menestys. Lukeminen venyi vähän pitkäksi esikoisen leirikoulun takia, mutta toisaalta oli kivaa, kun kirja kesti kauemmin. Ainoan miinuksen annan siitä, että Fabergén munan omistajan, Karlbergin kartanon isännän, nimi oli ihan kauhea ääneen luettavaksi: Standertskjöld. No, toki hän on ollut oikeasti olemassa ja olisi ollut hassua nimetä isäntä uudestaan, mutta silti. Standertskjöld. Kyllä meni kieli solmuun kerran jos toisenkin.

Apassien seikkailu oli tälläkin kertaa aika jännittävä, mutta jännitys pysyi kaiken aikaa sellaisena sopivan leppoisana. Ei siis painajaisia, vaan vain hyvin viihdyttäviä iltasatuhetkiä.

Belzebubs

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2018, 128s.

Somea on helppo parjata monesta syystä, mutta kiitos Facebookin ja Instagramin minäkin olen saanut nauttia JP Ahosen Belzebubs-sarjakuvista jo hyvän aikaa. Nyt tämän ilmeikkään okkultistiperheen ja perheen isän bändin vaiheista kertovat sarjakuvastripit on julkaistu myös perinteisenä paperikirjana.

Ai kamala, miten hyvä tämäkin Ahosen tuotos on!
Piirrosjälki on niin käsittämättömän kepeää ja vaivattoman näköistä, että väkisinkin käy vähän kateeksi, vaikka en itse edes piirrä mitään.

Stripeissä seurataan Sløthin ja Lucyferin kaksilapsisen perheen elämää sekä Sløthin bändin vaatimatonta urakehitystä. Teini-ikäinen Lilith tuskailee ensirakkauden tunnemyrskyissä tunteiden tulimeressä, mutta onneksi hänellä on rinnallaan nuttarapäinen ystävänsä Blasphe My.

Belzebubs on loistava sarjakuva-albumi, joka kärsii vain yhdestä asiasta: alunperin englanninkielinen sarja tuntuu suomeksi luettuna dubatulta, vaikka käännös laadukas onkin.