Maaliskuun lyhyet

Ahndongshik: Lindbergh 2
Sangatsu Manga 2016, 189s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan osissa kaksi ja kolme Knit saa nähdä ja kokea vauhdikkaita juttuja. Sharkista paljastuu epämiellyttäviä puolia, eikä Knit ole ollenkaan varma voiko tähän enää luottaa tai haluaako hän ylipäätään olla tekemisissä koko miehen kanssa. (Aivan kuin hänellä olisi edes mahdollisuuksia...) Kaikkien yllätykseksi Knit pääsee opettelemaan Lindberghillä lentämistä ja osallistua jopa maineikkaisiin lentokilpailuihin.

Ahndongshik: Lindbergh 3
Sangatsu Manga 2017, 190s.
Suom. Juha Mylläri

En millään haluaisi tunnustaa, ettei manga ehkä koskaan muutu sellaiseksi lajiksi, jota ymmärtäisin tai josta nauttisin valtavasti. Tämän sarjan kuvitus on ihan mukiinmenevää, mutta etenkin vauhdikkaimmissa kohtauksissa, kuten taisteluissa, sivut ovat niin täynnä kaikkea mahdollista, että kokonaisuus on auttamatta melko sotkuinen.

Hahmot eivät vielä kolmenkaan kirjan perusteella ole käyneet järin tutuiksi ja kumma kyllä etenkin Knit itse vaikuttaa hämmentävän värittömältä ja mitäänsanomattomalta hahmolta.

No, joka tapauksessa aion lukea sarjan loppuun. Kahdeksanosainen sarja on ihan kohtuullinen luettava, vaikka en mitenkään ääri-ihastunut olekaan.

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo
NE, Kuukautiskirja
Karisto 2017, 167s.

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietokirja kuukautisista on mielenkiintoinen, mutta ehkä hivenen liian kevyt. Teoksessa on sekä biologista faktatietoa että runsaasti "käyttäjäkokemuksia" kuukautisista.

Varsinaista uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta yllätyin kyllä karvaasti siitä, että keskimäärin naisella ehtii olla elämänsä aikana 450 kuukautiset, jotka kestävät yhteensä noin 37,5 vuotta. Se on järkyttävän kauan.

Pidin tekstin suorasukaisuudesta, joka ei kuitenkaan tuntunut liioitellulta. NE sopii mainiosti luettavaksi kaikille niille, joilla on/on joskus ollut kuukautiset, sekä niille, joilla ei ole.

Erityismaininnan ansaitsee tämä:

Kuinka monta kuukautisista kärsivää naista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?

- Yksi. Ja tiedättekö miksi? Kun kukaan tässä talossa ei tee mitään! Saisin istua kolme päivää pimeässä ennen kuin kukaan huomaisi että lamppu on palanut! Ja varalamppua ei tietenkään ole. Täällä ei tehdä yhtään mitään! Tiskit tiskaamatta! Roskat viemättä! Minunko tässä kaikki pitäisi tehdä? Juuri niin, minun! Siksi yksi.

Yllä oleva kolahti ehkä eniten siksi, että olin juuri aiemmin päivällä tehnyt lapsille listan kotitöistä (aika pitkä, sellainen tiivis A4), jotta he tajuaisivat, kuinka paljon kotihommia on ja voisimme keskustella siitä, kuka ne yleensä tekee ja ketkä kaikki voisivat niihin osallistua...

Kuukautisverellä tehdystä taiteesta en muuten innostu ollenkaan. Minun mielestäni kuukautisveri (kuten muutkaan ruumiin eritteet ja nesteet) eivät ole salonkikelpoisia taidemateriaaleja.

Aimée de Jongh: The Return of the Honey Buzzard
SelfMadeHero 2016, 160s.
Englanniksi kääntänyt Michele Hutchinson

The Return of the Honey Buzzard on tarina huonosti menestyvää antikvariaattia pitävästä miehestä, joka näkee niin sanotusti aitiopaikalta kuinka nainen jättäytyy tahallaan junan alle. Onnettomuus avaa sellaisia muistin ovia, joita mies ei ole kenties vuosiin edes ajatellut. Mies käy uudelleen läpi lapsuutensa parhaan ystävänsä muuttumisen ja kuoleman.

Pidin sekä tarinasta että kuvituksesta, mutta olisin halunnut viipyä tarinassa pitempäänkin. Ehkä hieman hitaampi tahti ja pitemmät takaumat olisivat olleet eduksi.

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017, 85s.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti entien
          pelkään aikuiseksi tulemista.

Kirsti Kurosen uusi nuorille suunnattu Pönttö-niminen säeromaani - kuten takakannessa määritellään - on nopealukuinen kertomus Lunan ylioppilaskeväästä. Tai oikeastaan aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta Lunan kuvaama ajanjakso yltää hieman pidemmälle taakse päin.

Kirjoitukset ovat ohi, eikä Luna tunne oloaan oikeanlaiseksi. Hän ei osaa nähdä itseään yliopistossa tai reilaamassa, vaan lähinnä häntä kiinnostaisi valokuvaaminen. Takana on inhottava kokemus entisen poikaystävän kanssa, eikä sekään helpota Lunan oloa.

Tekstin vahvuutena näen sen, kuinka vähillä sanoilla Kuronen kuvaa isoja tunnelmia ja kipeitä, universaalejakin ajatuksia omasta ulkopuolisuudesta tai muottiin sopimattomuudesta. Tykkäsin.

oho, kevät jo meni ja vuokot
poikaset lensivät pöntöstä
harmi etten huomannut
taas töihin töihin töihin kotiin töihin
ensi vuonna uudet vuokot
ja tiaisenrääpäleet

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.

Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Karisto 2015, 75s.

On kirjoja, joiden aavistaa nostattavan suuria tunteita. Kun Kirsi esitteli Kirsti Kurosen Pahan puuskan blogissaan, jo blogiteksti sai silmäni kostumaan ja ihon kananlihalle. Vaikka osasin varautua, kirja pääsi silti iskemään ilmat pihalle.

Tarina Hillasta, jonka seiskaluokan juuri aloittanut pikkuveli jää tai menee tarkoituksella junan alle, on riipaisevan kipeä. Laurilla piti olla kaikki hyvin, mutta eihän kukaan voi vahingossa joutua junaradalle ja unohtaa väistää lähestyvää junaa? Hilla etsii kiivaasti vastauksia, isä muuttaa Tallinnaan  ja äiti yrittää sopeutua tuskansa keskellä. Hillalla on ystäviä ja bändi, mutta niitäkin enemmän häntä taitaa auttaa Laurin aikakone. Se on kivi, jonka avulla voi melkein saada yhteyden Lauriin. Melkein saada vastauksia.

Voi taivas.
Paha puuska on lähes sietämättömän kipeää luettavaa. Runomuoto antaa teksille kiivaan tahdin, joka riepottelee lukijaa - ja varsinkin lukijan tunteita - säälimättömästi. Tästä kirjasta haluaisi sanoa paljon, mutta ei vain pysty. Tuntuu vähättelyltä sanoa, että tämä on todella hyvä tai että suosittelen lukemaan. Paha puuska menee väkisinkin ihon alle ja ravistelee sellaisella rajuudella, jota en osaa pukea sanoiksi.

Olen Villiksen kanssa täysin samaa mieltä siinä, että tätä kirjaa pitäisi luetuttaa kouluissa. Laiskinkin lukija jaksaisi nämä 75 sivua lukea, enkä voi uskoa, etteikö sisältö herättäisi tarpeellista keskustelua.