Haasteista ja muuta yleistä

Jälleen on yksi vuosi takana päin. Vuodesta 2013 minulle tulee ensimmäisenä mieleen esikoisen koulunaloitus ja vauvan valvottamat yöt. Ja lukion luokkakokous.

Kirjahyllyni kertovat kroonisesta tilanpuutteesta.

Olen lukenut monia ihania, upeita, sykähdyttäviä kirjoja, joita muistelen lämmöllä vielä pitkään. Muutama kehnompikin lukukokemus muistuu mieleen, mutta onneksi niitä ei kauhean montaa ollut. En lähde erittelemään suosikkeja, mutta kaikki luetut löytyvät tuolta yläpalkista kohdasta Kirjat 2013.

Kuluneen vuoden aikana osallistuin jälleen erilaisiin lukuhaasteisiin, mutta en ole varma muistanko edes enää niitä kaikkia. Maailmanvalloitus ei ole edennyt käytännössä minnekään, koska karttasivusto oli muuttunut, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä uutta karttaa. Kuusi kovaa kotimaista -haaste on sekin jäänyt unholaan, vaikka kovasti uhosin suorittavani haasteen loppuun tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna edes edistyisin asian suhteen...

Mari A pisti alkuvuodesta pystyyn Kirjavuori Mount Everestille -haasteen, jonka motivoimana oli tarkoitus lukea omiin hyllyihin kertyneitä kirjoja. Lähdin mukaan innolla, mutta enpäs päässyt kovin korkealle kiipeämään. Karu totuus on se, että en lukenut edes haasteen pienimmälle kumpareelle riittävää 12:ta oman hyllyn vanhaa kirjaa, vaan saldoni jäi ankeasti kahdeksaan. Luin kyllä omia kirjoja enemmänkin, mutta ne loput olivat haasteen alkamisen jälkeen tehtyjä hankintoja, joten niitä ei laskettu mukaan. Kirjavuorelle yritin päästä seuraavilla kirjoilla:

1. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
2. Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella
3. Tina Fey: Bossypants
4. J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
5. Enid Blyton: SOS ei anna periksi
6. Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
7. Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
8. Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Tässä vielä linkki, jonka takaa blogitekstit ko. kirjoista löytyvät *klik*.


Paremmalla menestyksellä osallistuin Susan Seitsemän sarja- sarjishaasteeseen. Heti tammikuussa varasin ja lainasin kirjastosta kaikki Don Rosan Ankkasarjikset, mutta vaikka ne luinkin, en osannut blogata. Jotenkin noiden kokoelmien ottaminen osaksi tätä haastetta olisi tuntunut huijaamiselta, sillä olin ne lukenut monesti jo aiemmin. En kyllä olisi noista kirjoista osannut blogiin mitään kirjoittakaan, sen verran läheisistä seikkailuista on kyse. Mutta kuin vahingossa luettuja sarjakuvia kertyi vuoden mittaan yllättävän iso pino:

1. P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika 
2. Guy Delisle: Pjongjang 
3. Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta 
4. Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama 
5. Guy Delisle: Shenzhen 
6. Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 
7. Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni 
8. Marjane Satrapi: Persepolis 2 - kotiinpaluu 
9. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt 
10. Kate Beaton: Hark! A vagrant 
11. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa 
12. Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack 
13. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 1, Juustoon ei saa piirtää! 
14. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 2, Keijut ei juo kahvia! 
15. Kaisa Leka: I am not these feet 
16. Kaisa Leka: On the outside looking in 
17. Stephen King: Creepshow 
18. Hugo Pratt: Corto Maltese, Kelttiläistarinoita 
19. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot I 
20. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot II 
21. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III 
22. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV 
23. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot V
24. Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting
25. Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

Guy Delislen sarjakuvat ovat jääneet mieleen erityisen mielenkiintoisina, Cyril Perosan Kolme varjoa taas liikuttavana. Kate Beaton oli hulvaton uusi tuttavuus, josta on kiittäminen pikkusiskon kirjahyllyä ja Stephen Kingin Creepshow ansaitsee oman kunniamainintansa koomisuutensa vuoksi. Nyt loppuvuodesta olen tutustunut viimeinkin Muumi-sarjakuviin ja ihastunut ikihyviksi. Pakko kiittää Susaa ihanasta haasteesta, sillä sarjakuvat ovat olleet minulle aiemmin vähän sellaista epäkirjallisuutta, jota olen vierastanut ihan turhaan.

Kaikki sarjakuvapostaukset tästä linkistä, ollos hyvä.


Vuonna 2014 aion osallistua Tove Jansson 100v. -juhlavuoden juhlistamiseen lukemalla ja bloggaamalla kirjoja Tovesta ja Tovelta. Otin aiheeseen jo pienen varaslähdön, mutta Tove Jansson ansaitsee toki tulla huomioiduksia myös muulloin kuin juhlavuotenaan.

Suketus pisti käyntiin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, johon myös lähden mukaan. En ole varsinaisten sotakirjojen ystävä, mutta monissa kirjoissa sota on läsnä, vaikka rintamalla ei oltaisikaan. Suuria tavoitteita en tässäkään itselleni aseta, mutta jos nyt sotamieheksi asti pääsisin.

Jos olisin uudenvuodenlupauksia antavaa tyyppiä, vannoisin ja vakuuttaisin lukevani enemmän omien hyllyjen kirjoja, klassikoita, tyttökirjoja, tietokirjoja, runoja. Yhtä pontevasti kertoisin pitäväni teemaviikkoja, joiden seuraaminen muiden blogeissa on ollut todella mielenkiintoista. Mutta en lupaa mitään, ettei kukaan pety. Paitsi sen lupaan, että jatkan lukemista ja bloggaamista kuten tähänkin asti.

Mukavaa vuotta 2014!

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

(The old man and the sea, 1952)

Tammi 1983 (9. painos), 130s.

Suom. Tauno Tainio

Omasta hyllystä

Voisi helposti kuvitella, että tarina vanhan miehen kalastusreissulta olisi puuduttavan tylsää luettavaa, mutta silloin olisi väärässä. Vanhus ja meri saa lukijan koukkuunsa (hah! koukkuunsa!) heti ensi sivuillaan. Kuubalainen kalastaja, Santiago, lähtee joka päivä tunnollisesti kalastamaan, vaikka saalista ei ole tullut 84 päivään. Aiemmin hänellä oli seuranaan poika, mutta sittemmin tämän vanhemmat ovat määränneet hänet toiseen, parempionniseen venekuntaan. Tänään Santiagon pyydykseen tarttuu kuitenkin iso kala, joka vetää pientä kalastusvenettä avomerelle päin. Sinnikkäästi ja määrätietoisesti Santiago aloittaa kalan väsyttämisen, sillä tätä saalista hän ei halua päästää karkuun.

En ole mikään himokalastaja (kävin ongella viimeksi kaksi vuotta sitten), mutta kalastus tuntuu silti kotoisalta ja rauhoittavalta myös kirjallisessa muodossa. Pidin kovasti, vaikka välillä hirvittikin Santiagon puolesta. Jos jotakin moitittavaa haluaa etsiä, niin kirja oli aivan liian lyhyt. Olisin halunnut jäädä pitemmäksi ajaksi tarkkailemaan Santiagon arkea: korjailemaan verkkoja, puhdistamaan koukkuja, teroittamaan harppuunaa tai mitä nyt ikinä kalastajan päivittäisin toimiin kuuluukaan.

Lopuksi kerrottakoon, että ei kannata lukea ainakaan tämän painoksen kansiliepeitä, sillä niissä onnistutaan refereoimaan koko kirja sekä tekemään pieni analyysikin sisällöstä. (Laiskan opiskelijan unelmakirja siis!)

Ella ja kaverit juhlatuulella

Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella

Tammi 2010, 95s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Timo Parvelan Ella-sarja on ollut minulle nimeltä tuttu jo pitkään, mutta vasta nyt tuli luettua ensimmäinen kirja. Tosin tämä Ella ja kaverit juhlatuulella ei ole sarjan avaus, vaan eräänlainen 15v-juhlakirja. Kirjan kolmesta tarinasta kaksi on ilmestynyt aiemmin Tammen kultaisessa lukukirjassa ja se kolmas on ennen julkaisematon.

Ella ja kaverit juhlatuulella luettiin meillä iltasatuna. Kuvia olisi saanut olla lasten mielestä enemmän, mutta tarinoista he pitivät kyllä. Ella ystävineen on peruskoulun toisella luokalla. Opettaja on tosi kiva, rehtori ei ole pelottava ja koulukavereiden kanssa voi hyvin leikkiä myös koulun jälkeen. Tykkäsin hirveästi siitä, että Ellan kaveriporukkaan kuuluu niin saumattomasti sekä tyttöjä että poikia, sillä omilla pojilla on juuri nyt meneillään joku "tyttöbakteerikausi": Ella on hyvä esimerkki siitä, että tytötkin voivat olla mukavia kavereita.

Kirjan tarinoista meidän suosikiksemme nousi Aarrejahti. Siinä lapset löytävät kaksi kartan palasta ja yrittävät sinnikkäästi ratkaista (mahdollisen) aarteen arvoituksen. En jaksanut lukea tarinaa yhtenä iltana, joten pojilla oli hyvää aikaa pähkäillä omia johtopäätöksiään ja ratkaisumahdollisuuksia. Nimitarinassa Juhlatuulella lapsia nauratti ihan hirveästi norsun kakka, jota opettaja luulee askartelusaveksi ja josta opetuslautakunnan jäsenet muovailivat teekuppeja. Ylipäätään kirjan huumori oli virkistävää. Välillä hihittelivät lapset, välillä äiti ja toisinaan me kaikki yhdessä. Oikein mukava kokemus siis. Niin mukava itse asiassa, että tänään tehtiin täsmäisku kirjastoon ja lainattiin kaikki paikalla olleet Ella-kirjat.

Tina Fey: Bossypants

Tina Fey: Bossypants

Sphere/Little, Brown 2011, 275s.

Ihastuin niin hirveästi Jenny Lawsonin muistelmiin, että halusin lukea pikimmiten lisää hauskoja muistelmia. Tina Feyn Bossypantsin ostin vuodenvaihteen tienoilla kahdesta syystä:
1) keltainen kansi ja
2) Tina Fey.
Joskin saman tien on tunnustettava, että en ole mitenkään erityisen hyvin perillä Tina Feyn urasta. Nimi on vain jostakin syystä jäänyt positiivisessa mielessä muistin syövereihin. Luultavimmin sieltä Saturday Night Livesta.

Bossypants ei ole puhtaasti muistelmateos, vaan jotain sinne päin. (Englanniksi kategorioisin tämän kohtaan "memoir-ish".) Fey kertoo lapsuudestaan (I was a big surprise. A wonderful surprise, my mom would be quick to tell you.), teatteriharrastuksestaan, homo ja lesbo -ystävistään (I wanted them to stay in the "half closet".). Hän myös jakaa kauneudenhoitovinkkejä, joiden kaltaisia naistenlehdistä ei löydä. Jokainen on toki tietoinen siitä, että rintaliivien on oltava oikean kokoiset. Fey oppi tämän äidiltään:

"My mother knew the importance of getting the right fit for a bra, so she took me to JCPenney and tried one on over my clothes. She tried a bra on me over my clothes in the middle of JCPenney."

Lisäksi Fey pohtii äitiyttä aina imettämisestä töiden ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Paljon muitakin aiheita kansien väliin mahtuu: hiukan epäonnistunut häämatka, millaista on olla hyvin laiha, millaista on olla vähän pullea, kuinka valokuvaussessiot etenevät (Amazing, Gorgeous, Not like that) jne.

En yleensä ole hirveän innostunut lukemaan julkkistenkaan työelämästä. Arki ja ihmissuhteet ovat minusta paljon mielenkiintoisia. Bossypantsissa en kuitenkaan tylsistynyt tai tuskastunut työpaikka tai -yhteisöjuttuihin lainkaan. Huomasin pitäväni kovasti myös Feyn lyhyestä opastuksesta improvisaation tekemiseen. Seuraa pieni paljastus: olen kouluaikoina ollut innolla mukana kaikissa mahdollisissa näytelmissä. En ole hyvä näyttelijä, mutta se vain on hauskaa hommaa - eikä kouluissa onneksi pidetty rimaa hirveän korkealla. Nyt olisikin kivaa päästä testaamaan Feyn oppeja käytännössä!  (Kiinnostuneille voin tiivistää improvisaation perusteet kahteen sanaan: "Yes, and...")

Mukava kirja, hauskoja juttuja ja sopivan helppoa kieltä, eli kannatti lukea.

Maamies ja lohikäärme

J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme

(Farmer Giles of Ham, 1949)

WSOY 1978, 80s.

Suom. Panu Pekkanen

Kuvitus: Pauline Diana Baynes

Jälleen vuorossa no-luetaan-vaikka-tuo -iltasatukirja. J.R.R. Tolkienin Maamies ja lohikäärme on lyhyt ja melko perinteinen satu. Maamies Giles hätistää eksyneen jättiläisen pois mailtaan ja nousee kyläläisten sankariksi. Kuningaskin kuulee uroteosta ja lähettää Gilesille palkinnoksi komean miekan, Pyrstönpurijan, joka ei pysy huotrassaan mikäli lähettyvillä on lohikäärme. Kun lohikäärme sitten liikkuu lähialueilla, kyläläiset kääntyvät rohkean Gilesin puoleen. Mutta maamiehellä riittää syitä, joihin vedoten hän kieltäytyy lohikäärmejahdista viimeiseen asti. Lopulta hänen on taivuttava, vaikka mitään hinkua sankaritekoihin ei olekaan.

Maamies Giles ei ole kiinnostunut ritarin arvonimestä tai sankaruudesta, mutta yleisen (ja kuninkaallisen) painostuksen vaikutuksesta hänestä tulee lopulta nimekäs ja maineikas mies. Lohikäärme on juonikas otus, mutta ymmärsin sen hahmoa yhtä hyvin kuin maamiestäkin. Kahden vastahakoisen hahmon neuvottelut ja sopimukset ovat oivallisia esimerkkejä oman edun tavoittelusta.

Maamies ja lohikäärme oli ihan hyvä satu, mutta enpä usko siitä kovin pysyviä muistikuvia jäävän minulle tai lapsillekaan. Tolkienin kerronta on hitaahkoa ja nimien erikoisuus teki ääneenlukemisesta haastavaa. Väsyneelle äidille "Chrysophylax" ja "Ægidius Ahenobarbus Julius Agricola de Hammo" tuottivat välillä melkoisia hankaluuksia.

SOS ei anna periksi

Enid Blyton: SOS ei anna periksi

(Good Work, Secret Seven, 1954)

Tammi 1999, 117s.

Suom. Kaisa Peltonen

Enid Blyton on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat kaikille tuttuja vähintään nimeltä. Monen muun lailla minäkin kannoin kirjastosta Viisikkoja, Salaisuus- ja SOS -kirjoja luettavakseni ja muistan kyllä viihtyneeni niiden parissa oikein hyvin.

Iltasaduksi tämä SOS ei anna periksi päätyi lähinnä siksi, että edellinen kirja oli luettu ja äkkiä piti hyllystä napata jotakin edes hitusen lapsia kiinnostavaa. Arvelin, ettei SOS ainakaan liian jännä voi olla ja oikeassa olin. Pienempi tosin nukahtaa iltaisin jo muutaman lauseen jälkeen, mutta eskarilainen kuunteli innoissaan salaseuralaisten touhuja.

SOS ei anna periksi on erittäin lyhyt, mutta aika paljon siinä ehtii tapahtua. Salaseuralaiset odottavat suurta kokkojuhlaa, vertailevat sinne hankkimiaan ilotulitteita ja yrittävät selvittää, ketkä olivat ne kaksi miestä, jotka varastivat Janetin ja Peterin isän auton huomaamatta takapenkillä torkkuvia lapsia. Nokkelina lapsina salaseuralaiset tietenkin ratkaisevat arvoituksen ja saavat mieluisen palkkion.

Eskarilaisen mielestä kirja oli oikein hyvä:
"Kun niillee selvis että kuka se rosvo oli niin se oli kiva. Tosi jännittävä, mutta mä en jaksa niin paljoa kertoa."

Minä taas en voi väittää hirveästi nauttineeni tämän lukemisesta. Toki ymmärrän, että melkoisella tahdilla täytyy tapahtumien edetä, että noin pienessä sivumäärässä ehditään kokonainen seikkailu kokea, mutta silti loppuratkaisu tuli eteen aivan liian yht'äkkiä. Eniten tyrmistyin kuitenkin siitä, ettei Janetin ja Peterin isä ilmoittanut autovarkaudesta poliisille, kun kerran sai auton ja lapset vahingoittumattomina takaisin. Ovathan ajat muuttuneet, mutta isän huoleton suhtautuminen tuntui silti omituiselta.

Toivottavasti lapset joskus innostuvat lukemaan Blytoneita lisää, sillä pidän hänen kirjojensa tietynlaisesta viattomuudesta. Ja vaikka kaikissa sarjoissa lapset joutuvat välillä hyvinkin kiperiin tilanteisiin, lukija ei joudu olemaan jännityksessä pitkiä aikoja.

Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

(J.R.R. tolkien. The making of a Legend, 2012)

Minerva 2012, 227s.

Suom. Jere Saarainen

Meinasin aloittaa tämän tekstin valheellisella paljastuksella, jonka mukaan en olisi lukenut Tolkienilta mitään. Sitten muistin, että olenpas lukenut Sormuksen ritarit. Huh huh, läheltä piti etten valehdellut!

No, kovin syvällisesti en siis ole Tolkienin kirjalliseen tuotantoon perehtynyt, mutta elokuvaversioita olen sentään katsonut. Tolkienin suosio ei silti ole jäänyt huomaamatta ja tämä varsin kompakti elämäkerta vaikutti mainiolta tavalta tutustua Tolkienin omaan elämään. Takakannessa kerrotaan lyhyesti, kuinka Tolkien syntyi Etelä-Afrikassa, menetti isänsä nuorena, muutti äitinsä ja veljensä kanssa Englantiin, missä toimeentulo oli niukka ja jäi täysorvoksi jo 12-vuotiaana. Kuulostaa karulta, mutta herätti mielenkiintoni.

Periaatteessa Duriez kertookin varsin seikkaperäisesti Tolkienin elämästä, mutta onnistuu samalla olemaan kuvailematta itse Tolkienia juuri lainkaan. Ehkä Duriez olettaa lukijan jo tuntevan Tolkienin tarinan ja haluavan nyt keskittyä vuosilukuihin ja lukuisiin ystäviin, näiden äiteihin ja muihin sukulaisiin. Välillä tuskastutti lukea seikkaperäistä kerrontaa siitä, kuinka "X oli tutustunut Y:hyn W:ssä, missä Q:n isä oli työskennellyt vuonna 0000 ennen avioitumistaan O:n kanssa." Duriez onnistuu myös kertomaan asioita puoliksi: "Tolkienin riemua [Dysonin valinnasta] varjostivat kuitenkin hänelle annetut työtilat. Tolkien olisi itse halunnut niityille aukeavat huoneet käyttöönsä." Niin minne ne ikkunat sitten avautuivat? Pieni, mutta tätä lukijaa ärsyttämään jäävä pikkuseikka.

Lisäksi moitin Duriezia "jankkaamisesta". Esimerkiksi Tolkienin avioitumisesta kerrotaan erään kappaleen alussa näin:

"Ronald ja Edith vihittiin Warwickin St. Mary Immaculate -kirkossa. Seremonian toimitti Isä Murphy.
     Kun Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa, tämä muutti pois Warwickin asunnostaan. Rouva Tolkienina hän seurasi aviomiestään, joka komennettiin koulutukseen milloin mihinkin. Uskollinen Jennie Grove matkusti heidän mukanaan.
     Ronaldin ja Edithin häitä vietettiin keskiviikkona 22. maaliskuuta 1916, kun Tolkien oli palannut kahdeksan kuukauden sotilaskoulutuksesta."

Mielestäni tässä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa. Toisaalta ainakin minulle jäi hyvin mieleen, että Tolkien meni naimisiin Edithin kanssa.

Kaikkien näiden valitusten jälkeen on kuitenkin todettava, että Duriez kertoo runsaasti siitä, miten Tolkienin omat kokemukset heijastuvat hänen teoksiinsa. Myös Tolkienin intohimoinen suhtautuminen kieliin, etenkin omien kielten kehittelyyn, saa paljon huomiota.

Siinä missä petyin tähän kirjaan Tolkienin elämäkertana, voisin kuvitella sen toimivan hyvin hakuteoksena hänen kirjoistaan ja niiden taustoista kiinnostuneille.

Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)

Picador 2012, 318s.

Olkoon ylistetty nettikirjakauppa, jonka sivuilla näin hassunnimisen kirjan omituisella kannella, sillä ilman sitä tuskin olisin törmännyt Jenny Lawsonin muistelmiin. Let's Pretend This Never Happened on hulvattoman hauska, herttainen ja aito, mutta tilanteen vaatiessa myös koskettava ja surullinen. Lawson kirjoittaa estottomasti, toisinaan surutta liioitellen lapsuudestaan, perheestään, työstään, täytetyistä eläimistä (jos isällä on villin lännen saluunan näköinen "eläinten täyttämö" [kiitollisena sijoitan tähän sen oikean suomen kielisen sanan, jos joku sen minulle kertoo], aihetta on vaikea jättää käsittelemättä), anoreksiasta... Niin monenlaisista asioista, että tällainenkin lause tulee täysin ymmärretyksi:

"Then I Said a little prayer thanking God for saving me from getting assaulted, and also for not making me have to explain to the ambulance drivers that I'd accidentally mistaken my cat for a rapist after purposely overdosing on laxatives in order to make my antidepressants work better."

Lawson kasvoi vaatimattomissa oloissa Teksasissa. Jotakin perheen rahatilanteesta kertoo se, ettei lapsille ollut varaa ostaa talvikenkiä, vaan heillä oli käytössään sanomalehdillä täytetyt leipäpussit. Lemmikki-ankka joutui kodittomien syömäksi ja isän kalkkunat yrittivät jatkuvasti hyökätä lasten kimppuun. (Mikä muuten muistutti kauhistuttavalla tavalla meidän vanhasta kukosta, joka harrasti aivan samaa! Inhottavaa ja yllättävän pelottavaa.)

Missään vaiheessa Lawson ei kuitenkaan väheksy lapsuuttaan tai vanhempiaan, päin vastoin. Kiitos-litaniansa Lawson lopettaakin kauniisti: "Thank you for giving me a life worth writing about."

Let's Pretend This Never Happened on niin pullollaan absurdeja tilanteita ja mielettömän hauskoja kohtauksia, että olisin erittäin mielelläni lukenut vaikka koko kirjan ääneen jollekin. Tai englannin ääntämykseni huomioiden lukenut kirjaa samanaikaisesti jonkun toisen kanssa, jotta olisin päässyt saman tien jakamaan hauskimmat kohdat ja nauramaan niille yhdessä. Vähän kuin elokuvaa katsellessa voi välittömästi hauskan kohtauksen jälkeen vilkaista vierustoveria ja räkättää vedet silmissä, yhdessä.

Keksisinköhän vielä jonkin huonon ja lavean tavan selittää, miten hauskaa minulla tämän kirjan seurassa oli? Ehkä keksisin, mutta säästän teidät siltä. Sen sijaan voin kertoa oppineeni jälleen itsestäni jotakin: minulla ei ole alkeellisimpiakaan kertojanlahjoja! Yritin nimittäin kertoa miehelle joitakin kirjan hauskimpia anekdootteja, mutta huomasin itsekin, että ne kuulostivat minun kertominani ihan vain omituisilta eivätkä lainkaan hauskoilta jutuilta.

Tässäpä kirja, jota suosittelen hihkuen kaikille vinksahtaneisuuden ystäville. Tai jos ei kokonainen kirja kiinnosta, niin ehkäpä Lawsonin blogista sattuisi löytymään jotain mielenkiintoista. (Ainakin sieltä näkyy löytyvän tämän kirjan pokkariversion traileri.)

Mahdottomien rakkauksien talo

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

(La casa de los amores imposibles, 2010)

Bazar 2012, 453s.

Suom. Taina Helkamo

Tämä alkuvuosi on ollut kirjojen suhteen niin hyvä, että tavallaan osasin odottaa sitä kirjallista pettymystä. Mahdottomien rakkauksien talon lukeminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Takakannessa kerrotaan kirjan olevan "poikkeuksellisen vivahteikas romaani äideistä ja tyttäristä, elämän koettelemista naisista. Tämä maagis-realistinen sukutarina on kerrottu intohimoa säästämättä ja kauniita lauseita tuhlaillen." Äiti-tytär-suhteet ovat useimmiten kiinnostavia ja rakastan hyviä sukutarinoita. Maaginen realismi kiinnostaa, vaikka nuo "kauniit lauseet" vähän epäilyttävätkin.

Lagunan perheen naisia kalvaa kirous, jonka vuoksi yksikään heistä ei voi onnistua rakkaudessa. Jostakin syystä kirjailija on päättänyt esitellä näitä epäonnisia naisia kronologisessa järjestyksessä sukupolvesta toiseen. Ja kun jokainen nainen saa vain yhden tyttölapsen, on kerronta maagisista elementeistään huolimatta aivan liian suoraviivaista. Mieluummin olisin aloittanut suvun tarinaan tutustumisen lähempää nykypäivää ja lukenut historiasta sulavien takaumien kautta. Kirjan puolivälissä alkoi jo puuduttaa: montako epäonnista rakkaustarinaa tässä vielä pitää lukea?

Jokainen Lagunan naisista on jollakin tavalla omalaatuinen. Yksi on yksisilmäinen "noita-akka", joka mm. ompelee takaisin menetettyjä neitsyyksiä, seuraava pistää pystyyn bordellin ja koikkelehtii haaremihousuissaan, yksi pyrkii puhdistamaan suvun maineen, yksi tekee taivaallista ruokaa jonka sopivaa lämpötilaa testaa sotkemalla ruokaa nänneihinsä ja yksi on ylimaallisen kaunis. Näitä erikoispiirteitä toisteltiin väsymykseen asti - vähempi olisi ollut ehdottomasti parempi.

Ihmisillä on myös kummallisia tapoja, joihin myös Aletheia kiinnitti huomiota kirjoituksessaan. Ötököiden kylvettäminen on varsin harmiton harrastus, mutta miksi kummassa melko monella hahmolla oli taipumusta syödä tai imeskellä mitä omituisempia asioita? Multaa, verisiä hanskoja, käärinliinansuikaletta... Onko tällä haettu aistikkuutta? Ja näihin tapoihinko viitataan takakannen lauseella "Kirja on tehty nautittavaksi kaikilla aisteilla." Pitäisikö tätä kirjaa imeskellä? Lisäksi useilla kirjassa esiintyvillä miehillä oli ällöttävä tapa kuolata himosta ja ejakuloida varsin spontaanisti minne milloinkin.

Ajoittaista hupia tarjosivat kuitenkin kirjan lukuisat kirjoitus- ja ajatusvirheet: "Ne kyläläiset, jotka olivat yhä hautausmaalla, hakeutuivat suojaan hautatemppeleiden kryptoihin - -" Tällä kirjalla aloitan myös Kirjavuoren valloitus -haasteen, tavoitteena kivuta vuoden loppuun mennessä ainakin Kolille.

Ei varmaan tarvitse todeta erikseen, että en pitänyt tästä kirjasta?