Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa

(The Land of Decoration, 2012)

Otava 2013, 330s.

Suom. Marianna Kurtto

Ihanan maan päähenkilö on 10-vuotias Judith. Hän asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä äiti on kuollut Judithin synnytyksessä. Isä ja Judith ovat Jehovan todistajia ja heidän tärkein tehtävänsä onkin elää tarkoin määriteltyjen ohjeiden mukaan ja levittää sanaa Harmageddonista niille, jotka eivät vielä ole löytäneet tätä ainoaa ja oikeaa tietä pelastukseen. Koulussa Judithilla ei ole yhtään oikeaa ystävää, mutta vihamiehiä kylläkin. Pahin on Neil, joka ei jätä käyttämättä yhtäkään mahdollisuutta pilkata, loukata tai halventaa Judithia. Miesopettaja tuntuu olevan sokea kaikelle sille, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, eikä Judith osaa oikein kääntyä kenenkään aikuisen puoleen ongelmineen. Judith on rakentanut omaan huoneeseensa kierrätysmateriaaleista minimaailman, Ihanan maan. Eräänä iltana Judith askartelee Ihanaan maahan lunta ja seuraavana aamuna lunta onkin satanut ihan oikeasti. Se on ensimmäinen ihme. Judith kuulee Jumalan äänen ja alkaa tehdä mielestään harkittuja ja harmittomia ihmeitä, joiden seuraukset ovat arvaamattomat.

Ihana maa on ollut lukulistallani pitkään. Olen lukenut muiden blogitekstejä vain varoen, joten en ollut tietoinen edes siitä, että Ihana maa on (ainakin kirjan kansiliepeiden mukaan) omaelämäkerrallinen romaani. Judithin tavoin myös Grace McCleen on kasvanut vahvasti uskonnollisessa ympäristössä, mutta en tiedä kuinka paljon muita yhtymäkohtia kirjailijan ja Judithin välillä on. Judithin elämä tuntuu karulta ja yksinäiseltä. Isällä on omia murheitaan, eikä uskonnollinen yhteisö ole mitenkään erityisen laaja tai arjessa vahvasti läsnä, vaikka kokoukset ovatkin lämminhenkisiä. Raamattu ja maailmanlopun odottaminen sen sijaan kuuluvat erottamattomasti arkeen. Koulukiusaaminen ja aikuisten haluttomuus tai voimattomuus Judithin auttamisessa tuntuvat turhauttavilta, mutta ikävä kyllä realistisilta.

Luin Ihanan maan ehkä huonoon aikaan: helteet ovat verottaneet lukuintoani, sillä olen keskittynyt nauttimaan lämmöstä. McCleenin kirjoitustyyli on erikoista, välillä melkein pitkästyttävää. En missään vaiheessa tempautunut kunnolla mukaan kirjan tapahtumiin, eikä tunnelatauskaan päässyt kehittymään niin vahvaksi, kuin olin toivonut. Väärähköstä lukuhetkestä huolimatta pidin Ihanasta maasta kovasti. Tällaiset kurkistusmahdollisuudet itseltä tavallisesti suljettuihin yhteisöihin, ovat mielenkiintoisia.