Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918
Tammi 2014, 414s. + liitteet
Suomen sisällissota on aihe, josta ei koulussa liiemmin puhuttu. Tuosta sodasta on pian sata vuotta ja arvet alkavat olla sen verran umpeutuneet, että noista tapahtumista on viimein alettu puhua ja kirjoittaa enemmän. Tuulikki Pekkalaisen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi jo tämän vuoden maaliskuussa. Aloitin kirjan lukemisen heti, mutta en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan. Lasten asema sisällissodassa on ollut hirveä, eikä näistä kohtaloista ole lainkaan helppo lukea.
Lapset sodassa 1918 on tutkimus siitä, mitä lapsille tapahtui Suomen 1918 sisällissodassa, vankileireillä ja valtiorikosoikeudessa. Vuonna 1918 lapseksi katsottiin alle 15-vuotiaat ja Pekkalainen onkin keskittynyt tutkimuksessaan alle 15-vuotiaisiin sekä muutamiin "rajatapauksiin", joiden tarkka ikä ei ole ollut tiedossa. Sisällissota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin. Tuona aikana kuoli ainakin 300 lasta, osa taisteluissa, osa vankileireillä nälkään ja/tai tauteihin tai teloitettuina ja yli 30 lasta katosi. Arkistoissa on epäselvyyksiä, päällekkäisyyksiä ja puutteita, joten täysin todenmukaisia lukuja ei ole mahdollista selvittää.
Sodan aikana lapsetkin jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Lapset leimattiin herkästi vanhempiensa tai muiden perheenjäsenten tekojen perusteella ja "[p]ahimmillaan lapsi esitettiiin perhetaustansa takia "poisperattavaksi" tai käytettiin muita kiertoilmaisuja tarkoittamaan lapsen surmaamista." Vasta sodan jälkeen kadonneita listattaessa punaisiin ja valkoisiin aiemmin luokitellut lapset mahtuivat saman otsakkeen alle. Käytännössä kuitenkin "punikkitausta" leimasi myös lasten elämää vielä pitkään sodan jälkeenkin. Pekkalainen toteaa kirjassaan, että "Käsite "lapsi" on osoittautunut olleen vielä lähes tuntematon vuonna 1918. Kohde eli lapsi on joutunut hyvinkin nuorena pelinappulaksi aikuisten maailmaan, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja. - - Lapset itse ovat olleet vailla turvaa". Tämä käykin lukiessa ilmi hyvin usein, sillä niin julmasti lapsia kohdeltiin.
Lapset sodassa 1918 on raskas paitsi aiheensa puolesta, myös rakenteeltaan. Vaikka teksti itsessään on selkeää, on sisältö ikävästi pirstaloitunut. Esimerkiksi 14-vuotiaana kenttäoikeuden päätöksellä teloitun Ester Rahkosen ja lopulta kadonneisiin merkityn Nikolai Gavriloffin kohtaloista kerrotaan lyhyesti useita kertoja. Jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja yhtenäisempää käsittelytapaa, vaikka Pekkalaisen tekemä jaottelu onkin perusteltu ja tutkimuksen kannalta onnistunut.
Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joiden kuvat kylmäävät. Korkeintaan nelivuotiaatkin lapset poseeraavat tyytyväisinä lelupyssyjensä kanssa, valmiina taisteluihin. Minua järkytti eniten kuva tuntemattomaksi jääneestä äidistä ja hänen kahdesta lapsestaan, joiden päiden päälle ja rintaan on jälkikäteen piirretty ristit. Heidät kaikki teloitettiin.
On rankka kirja. Aiheen tylyydestä huolimatta tämä olisi kirja, johon haluaisin tutustua. Täytyykin, kun käyn seuraavan kerran kirjastossa kysäistä, mikä on tilanne?
VastaaPoistaAino, Aihe on karu, mutta on vain hyvä että tästäkin viimein kirjoitetaan.
PoistaLainasin kirjan ja en voinut itkemättä tätä lukea. Minäkin huomasin tuon toisteisuuden asioissa.
PoistaSilmäilin tätä jo kirjastossa, mutta en napannut mukaani. Aion kuitenkin lukea tämän jossain vaiheessa, mutta en halua rentoon kesääni nyt mitään älyttömän raskasta luettavaa.
VastaaPoistaJonna, Joo, ei tämä tosiaan ole mitään rentoa luettavaa, joten suosittelen lukemisen lykkäämistä.
PoistaEhkä jossain vaiheessa luen... Aihepiiri on tärkeä. Tosin minulla on Pekkalaisen aiempikin teos Susinartut ja pikku immet edelleen hyllyssä lukematta...
VastaaPoistaSuketus, Minua alkoi kiinnostaa Pekkalaisen aiemmatkin teokset, hän kun on selvästi perehtynyt vuoden 1918 sotaan huolella. Kirjoitustyyli on ehkä se suurin kynnys, sillä pidän ns. kansanomaisemmasta tyylistä tietokirjoissakin.
PoistaKiitos Maija tästä kirjavinkistä! Minulta on mennyt ohi tämän ilmestyminen. Todella kiinnostava, mutta varmasti rankka aihe.
VastaaPoistaSara, Tästä kirjasta ei ole kovin paljoa puhuttu, ainakaan minun silmiini ei ole osunut mitään noiden ihan julkaisemisen aikoihin julkaistujen jälkeen. Sillä bloggasinkin näin poikkeuksellisesti keskeneräisestä kirjasta, sillä tuntuu että tämän kirjan kuuluisi saada enemmän huomiota.
PoistaMinäkin kiitän vinkistä! Kiinnostuin kirjasta kovasti, kun huomasin sen kevään katalogissa, mutta sittemmin kirja on kokonaan unohtunut. Raskaasta rakenteestakin huolimatta haluan kyllä lukea tämän.
VastaaPoistaSara, suosittelen tutustumaan! Rakenteeseen kyllä lukiessa tottui, mutta koska aiheen vuoksi en pysty lukemaan tätä pitkiä pätkiä kerrallaan, täytyy joka kerta tottua uudestaan. Tärkeä aihe ja todella huolellisesti Pekkalainen on lasten kohtaloihin perehtynyt.
PoistaKiitos vinkistä täältäkin suunnalta. Laitoin hetimiten itseni kirjaston varausjonoon. :)
VastaaPoistaTuo 1918 sota on kyllä jännä tapaus. Minun isovanhempani (syntyneet 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla) eivät siitä juuri puhu, mutta kysyttäessä puheeseen lipsahtaa lahtareita ja punikeita riippuen siitä, keneltä kysyy. Miehen isoäidin toiseksi nimeksi ei pappi suostunut laittamaan Mariaa tasan 20 vuotta sodan jälkeen: "Punikeiden lapsille ei anneta kristillisiä nimiä." Niinpä mummun toinen nimi on sitten Maija.
Hyllytonttu, Tuo onkin yksi käsittämättömimmistä asioista, että miten niin pitkään sodan jälkeenkin "värillä oli väliä"! Eikä pelkästään niiden kohdalla, jotka olivat sotimassa, vaan myös täysin viattomien lasten ja sukulaisten.
PoistaJärjetöntä tuo kastepapin käytös (ainakin nykyvinkkelistä katsottuna). Sentään suostui kastamaan, vaikka vanhempien nimivalinta ei miellyttänytkään… Ja onhan Maijakin toki ihan hyvä nimi ;)
Huh, rankalta kuulostaa! Sota ja lapset ovat jo niin vahvoja tunteita herättävä sanapari, että tämän kirjan lukeminen varmasti vaatii paljon.
VastaaPoistaVillasukka, Rankka tämä toden totta onkin. Vaikka lukeminen on monella tasolla raskasta, olen kiitollinen Pekkalaiselle siitä, että hän on tästä aiheesta kirjoittanut.
PoistaValitettavasti kirjassa on muutamia ärsyttäviä epätarkkuuksia, varsinkin maantieteen osalta: esim. Isosaaren nimen suhteen kirjailija sekoilee antaumuksella, sekä väittää, mm. että Jokela ei kuulu Tuusulaan.
VastaaPoistaOikoluentaa teos olisi kaivannut muutoinkin, lyöntivirheitä on luvattoman paljon.