Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Teos 2014, 371s.

50-luvun lopulla, eräässä kivitalossa Töölössä, leikkivät aina yhdessä tytöt Eetu ja Aatu. Aatu ei puhu, vaan kirjoittaa sanottavansa paperille. Eetu taas puhuu paljon ja johtaa mielellään leikkejä, joihin alkaa yhä vahvemmin liittyä muinaiset viikinkien jumaltarut. Kaiken keskellä on Yggdrasil, jonka runkoa ylös ja alas kipittää Ratatoskur-orava kuljettaen tietoa Asgårdista Heliin ja takaisin. Muutkin pihan lapset ovat mukana siinä leikissä, jossa kuljetaan talon kellarikäytävillä riimusauvaansa ylpeänä kantavan Eetun johdolla. Leikissä, joka loppuu karmeaan näkyyn. Leikin mukana loppuu myös ystävyys, vaikka Eetu - myöhemmin Edda - ei ymmärrä miksi. Hän haluaa selvittää, mikä on totuus kellarikäytävän kauhean näyn takana.

"Aikuiset aloittivat aina näin: et sinä vielä ymmärrä näitä asioita. Sitten he kertovat sen asian, ja varoitus, ja se, että ei sitä ymmärrä, luovat yhdessä ymmärryksen, joka on kauheampi ja suurempi. Se saa käsittämään osan, tai käsittämään väärin, mutta näkemään ytimeen tavalla joka on enemmän kuin mikään ymmärrys."

Eeva-Kaarina Arosen Edda on vahvan tunnelmallinen romaani. Sen kielessä on jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja raskasta, minkä vuoksi lukeminen vaati tavallista enemmän keskittymistä. Lasten meuhkatessa vieressä ei kannattanut edes yrittää jatkaa lukemista, vaan oli pakko odottaa iltaa ja jälkikasvun nukkumisaikaa.

Tarina kulkee kahdessa tasossa, Eddan nykyhetkessä (80-luvulla) ja lapsuusmuistoissa. Edda on erikoinen nainen, joka puvustaa omaa elämäänsä eikä osaa irrottautua menneestä. Vanhat tapahtumat ja etenkin epätietoisuus piinaavat häntä niin paljon, että Edda tuntuu olevan irrallaan muusta maailmasta. Hänen ja muiden ihmisten todellisuudet eivät kohtaa. Vaikka tarina oli enimmäkseen ahdistava, siihen mahtuu myös runsaasti huvittavia pieniä huomiota lasten leikeistä, ajatuksista ja väärinkäsityksistä. Nämä huomiot kevensivät muuten ahdistavaa tarinaa ja tekivät Eddan muistoista lukijalle aidon tuntuisia.

Edda oli jännä kirja. Tavallaan pidin siitä kovasti ja tavallaan koin sen turhankin ahdistavaksi. Ehkäpä tuntemukseni asettuvat ajan kanssa uomiinsa ja osaan vasta jonkin ajan kuluttua sanoa, oliko tämä minulle hyvä vai keskinkertainen lukukokemus. Napinantarpeeni tyydytän väittämällä, että liikenneympyrästä ei voi "kääntyä ensimmäisestä vasemmalle".