Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Gummerus 1977, 649s.

Olin suunnitellut jatkavani viime vuonna alkanutta Iijoki-kimppalukua tänäkin vuonna entiseen tahtiin: yksi osa joka toinen kuukausi. Kirjavan kammarin Karoliina sai kuitenkin houkuteltua mukaan vähän tiiviimpään lukutahtiin ja tavoitteena olisikin edetä jatkossa Kallen matkassa kirjan verran kuukaudessa. Olen heti näin alkuvuodesta tahdista jäljessä, mutta koitan kiriä muiden matkaan.

Ahdistettu maa alkaa joulukuusta -39, jolloin talvisota on syttynyt ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Kalle lähetetään Korialle, missä hänestä aletaan kouluttaa pioneeria. Vaikka rintamalla käydään kiivasta sotaa, on alokasaika lukuisia ilmahälytyksiä ja yhtä kohdalle osunutta pommitusta lukuun ottamatta varsin tavanomaista armeijan arkea. Ruokaa on tosin niukanlaisesti ja varusteista kova pula, joten alokkaat joutuvat pärjäämään pitkälle omilla kamppeillaan. Kallella on onneksi lämpimästi vaatetta, mutta vähän se arkinen ulkonäkö tuppaa harmittamaankin.

Työteliäs Kalle ei osaa armeijassakaan heittäytyä laiskaksi, vaan ilmoittautuu ahkerasti vapaaehtoiseksi kaikkiin mahdollisiin hommiin. Perunateatterikin on houkuttelevampaa hommaa korkeampiarvoisten edessä pokkurointiin verrattuna. Likinäköisenä Kallella riittää jännitettävää siinäkin, ehtiikö hän tunnistaa vastaantulevat isot herrat ja tehdä kunniaa ajoissa.

"- Olen likinäköinen. Parinkymmenen sentin päähän näen vaikka satijaisen pillun, mutta kauempana on kaikki hämärää[.]"

Rintamalle asti Kalle ei ennen rauhan solmimista ehdi, vaikka sinne päin heidänkin porukkansa ehti lähteä. Matka pysähtyi Mäkelän metsään, minne ryhmä taisi vahingossa unohtua turhankin pitkäksi aikaa. Kallesta tehtiin tuon leirin aikana keittiöpossu eli kokki. Vapaa-ajan määrä lisääntyi, vaikka jäävuoreksi nimetty, tolkuttoman hitaasti lämpenevä kenttäkeittiö teettikin runsaasti töitä.

Sodan loputtua Kallen ryhmä kuljetetaan pohjoiseen, missä niin sotilaat kuin siviilitkin tekevät parhaansa paikkaillakseen sodan aiheuttamia tuhoja. Kalle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niin kotiin, kavereille kuin muutamille tyttösillekin. Läheisimmältä tuntuu Laila, jonka Kalle tapaakin Ahdistetun maan loppupuolella.

Olin valmistautunut lukemaan pitkästyttävän romaanin armeija-arjesta, mutta eihän tämä ollutkaan tylsä kirja ollenkaan. Ehkä lukuajankohta oli erityisen osuva, sillä pikkuveljeni astui armeijan palvelukseen reilu kuukausi sitten ja aloitin Ahdistetun maan lukemisen paria päivää pikkuveljen valatilaisuuden jälkeen. Lukiessa mietinkin moneen kertaan, että olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaista alokkaitten arki on nyt, pyöreästi laskien 75 vuotta Kallen alokasaikoja myöhemmin.

Etukäteen olin myös vähän pettynyt maisemanvaihdoksesta, sillä tietenkin Jokijärven maisemat ja Kallioniemen väki olivat jo käyneet läheisiksi minullekin. Ehkä minulle kävi vähän samoin kuin Kallelle itselleen ja kaikki ne uudet maisemat ja ihmiset pitivät ajatukset niin tehokkaasti poissa kotoa, ettei koti-ikävääkään ehtinyt liiemmin tulla.

Jos jokin tässä kirjassa tympi, niin se jäävuori! Miten voi kestää niin älyttömän kauan ennen kuin kenenkään päähän pälkähtää tutkia, miksi se kenttäkeittiö teettää niin järjettömän määrän työtä eikä siltikään kuumene?

Ahdistettu maa oli mielenkiintoisempi kuin odotin, joten seuraavaan osaan on helppo tarttua. Välissä pitää lukea vain muutamia keskeneräisiä kirjoja keskittymistä häiritsemästä.

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.

Täysi tuntiraha

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Gummerus 1974, 619s.

Iijoki-sarja näyttää paranevan osa osalta. Täysi tuntiraha eteni erikoisen jouhevasti ja lukeminen kävi vaivattomasti. Olen aiemmin moittinut sarjan kirjoja pienifonttisiksi, mutta saman kokoinen präntti tässä osassa on kuin aiemmissakin, eikä se lukemista hidastanut. Voi olla, että alan olla jo niin tottunut Päätalon tyyliin ja kieleen, että lukeminen sujuu siksi paremmin tai sitten Päätalon taidot ovat kehittyneet humisten. Jos neljäs osa on jo näin hyvä, mitenkähän sulavasti se 28 26. osa sujuu?

Huom! Teksti voi sisältää juonipaljastuksia!

Kalle haaveilee hurrauspuserosta ja uusista pyhähousuista, mutta rahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Kunnan jauhoihin on turvauduttava edelleen, eikä piiriltä kotiutettu isä innostu työntekoon nätillä suostuttelulla sen paremmin kuin painostettunakaan. Riitu menettää suuren osan kupparin hommilla hankkimistaan roposista, kun Herkko ei mustasukkaisuutensa vuoksi päästä vaimoa minnekään ja vain harva haluaa tulla kupattavaksi äkäisen Herkon ulottuville. Elämä on yhtä ylä- ja alamäkeä oikuttelevan, luulotautisen isän armoilla. Yhtään tilannetta ei helpota Hiltu-Iikan kukkoilu kunnan jauhojen vartijana.

Kalle tekee töitä missä sitä vain on tarjolla, mutta ansiot jäävät vähäisiksi. Työreissuilla koti-ikäväinen poika joutuu pelkäämään kotiväen puolesta, mikäli isä sattuu olemaan kotosalla. Sinnikkäästi Kalle kuitenkin yrittää töitä tehdä ja vain kohtuuton puusavotta täytyy jättää kesken. Herkko-isä joutuu piirille useampaan kertaan ja kun hänet sieltä kotiutetaan toistuvasti terveen papereilla eikä työ siltikään maistu, joutuu Kallioniemen isäntä Pelson pakkotyölaitokseen. Häpeä on suuri, mutta arki helpottuu, kun pöydässä on yksi syömäri vähemmän eikä enää tarvitse pelätä isän raivokohtauksia. Äidin kasvava maha sen sijaan aiheuttaa lisää huolta ja murhetta, vihaakin. Vielä ei Herkko ole kuitenkaan saavuttanut aallonpohjaa vaan vaivaistaloonkin hänet viedään.

Kalle aloittaa rippikoulun, on Ahoniemen Keisarilla renkinä ja hevosmiehenä, pääsee poikuudestaan ja ansaitsee viimein tukkisavotassa täyden tuntirahan. Aikamiehen palkkaa suurempana onnena voi kuitenkin pitää isän varkain tervehtyvää olemusta, työhalujen palaamista. Elämä ja toimeentulo ei enää näytäkään aivan epätoivoiselta.

Luin Täyden tuntirahan muutamassa päivässä ja nautin suuresti. Päätalo osaa kertoa kipeistä asioista tyyneydellä, joka etsii vertaistaan. Huumoria ei tästäkään osasta puutu ja Kallen itsetunnon paranemista on ilo seurata. Ylipäätään tätä kirjaa lukiessa ei voi olla tuntematta ylpeyttä sinnikkäästä Kallioniemen perheestä, joka tekee kaikkensa pysyäkseen yhdessä. Perheen hajoaminen käy pelottavan lähellä, mutta siitä talon väki saa kuulla vasta paljon myöhemmin. Jälleen oivallista ajankuvaa ja rankoista käänteistään huolimatta viihdyttävää luettavaa.

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Gummerus 1973 (4. painos), 563s.

Iijoki-kimppaluvun kanssa meinasi tulla kiire, kun muut kirjat ohittelivat jatkuvasti Kunnan jauhot lukupinossa. Vähän vitkuttelin kirjan aloittamisen kanssa siksikin, että edellinen osa päättyi kovin ankeisiin tunnelmiin ja pelkäsin tämän osan olevan ahdistavaa ja raskasta luettavaa. Yllättävää kyllä, Kunnan jauhot nappaa mukaansa heti ensi sivuilla.

Kallioniemessä ollaan lujilla Hemma-isän pahenevien luulotautien ja mustasukkaisuuden sekä koko ajan hupenevien rahavarojen kanssa. Isä on keuhkotautinsa jäljiltä niin kylmissään, ettei tarkene käymään edes pihan perällä vaikka pukisi kaikki kamppeensa päälleen, mutta pahinta on kasvava synkkämielisyys ja Riitu-äidin jatkuva kyttääminen. Riitu pääsee olemaan kahdenkesken Kallen kanssa vain pieniä hetkiä vedenhakureissuillaan, mutta avannollekin Hemma ryntää heti kohta tarkastamaan, ettei Riitu pääse juonimaan selän takana. Hemma näkee "merkityksiä" joka paikassa suksien ja sauvojen asennosta pyykkien kuivumisjärjestykseen. Kallea isän mielen järkkyminen tietenkin ahdistaa ja koulupäivätkin kuluvat pelonsekaisessa sumussa jännittäen sitä, saako isä hulluuskohtauksen vai ei. Hemman paluu savottahommiin ei suju Riitun toiveiden mukaan, mutta Kalle sentään pääsee Hiltu-Jakin mukana tukin uittoon. Rahoille onkin kova tarvis ja lopulta Riitun on sinnittelyistä huolimatta nöyrryttävä pyytämään kunnalta jauhoja.

Kyllä Kunnan jauhoissa kerrotaan - tietysti - paljosta muustakin, kuin isän sairastamisesta, sen aiheuttamista haasteista ja taloudellisesta ahdingosta. Kalle esimerkiksi innostuu kavereidensa kanssa Los Angelesin olympialaisista siinä määrin, että treenaavat itsekin ahkerasti erilaisia juoksumatkoja, korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä, kuulantyöntöä ja kiekonheittoa. Kaikki aikuiset eivät katso hyvällä poikien koikkelehtimista, mutta se ei heidän intoaan lannista. Korttipiru alkaa vähän hellittää otettaan Kallesta ja monessa muussakin suhteessa Kalle kasvaa tämän kirjan aikana paljon.

Päätalon kielen elävyys jaksaa ihastuttaa edelleen. Luultavasti tämä veikeä kieli osaltaan tekee vaikeista aiheista lukijalle vähän vähemmän ahdistavia. Monta kertaa pysähdyin ihastelemaan jotakin erikoisen osuvasti kuvattua asiaa, kuten vaikka tätä: Jakin suussa ei tahtonut olla "puheille porstuata". Sehän on hirveän hyvin sanottu! Kerronta etenee aiemmista osista tutuksi tulleeseen hiukan sahaavaan tahtiin, tekisi mieleni sanoa reaaliaikaisena, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ylipäätään Kunnan jauhoissa pysyy jännite sopivana koko kirjan ajan siten, ettei tylsistymisen hetkiä päässyt tulemaan.




(Kirjabingoon ruksaan "Yli 500 sivua".)

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

(Анна Каренина, 1875-1877)
Karisto 1999, 999s.

Suom. Lea Pyykkö

Kuten moni muukin, aloitin tämän lukemisen syyskuussa Zephyrin emännöimän kimppaluvun innoittamana. Anna Kareninan olisi pitänyt olla luettuna viime vuoden loppuun mennessä, mutta minulla oli vaikeuksia aikataulun kanssa. Aikataulussa ei kyllä ollut mitään vikaa, se oli erittäin kohtuullinen, mutta tämä lukija vähän lipsui.

Ensi reaktio oli positiivinen yllätys: olin odottanut raskassoutuista ja vaikeaselkoista tarinaa, mutta Anna Karenina alkoikin varsin jouhevasti. Ylipäätään kirjan alku oli kepeähköä ihmissuhdesekamelskaa, jossa suurin haaste oli oppia ihmisten nimet ja lempinimet sen verran hyvin, ettei koko ajan olisi hukassa sen suhteen, kenestä milloinkin puhutaan. Ensimmäiset osat sain luettua nopsaan ja vähän jarruttelinkin lukemista etten olisi edennyt liian nopeasti, mikä tosiaan osoittautui aivan turhaksi varotoimeksi.

Jossakin vaiheessa, ehkä siinä neljännen tai viidennen osan tienoilla innostukseni kuitenkin hiipui. Ensinnäkin itse Anna Kareninan rooli koko kirjassa on yllättävän pieni. Jotenkin odottaisi, että kun näin jyhkeä teos on nimetty yhden henkilön mukaan, hän sitten olisi parrasvaloissa muita enemmän. Enemmän kuin Annan ja Vronskin "rakkaudesta" taisi Tolstoi sanailla Levinin ja Kittyn suhteesta, maatilan töistä sekä erinäisistä poliittisista ja filosofisista näkemyksistä. Ja tosiaan, se Annan ja Vronskin suhde jätti ainakin minut vähän kylmäksi. En ymmärrä vieläkään, mikä Vronskissa oli niin vastustamatona, ei vain Annan, vaan monien muidenkin naisten silmissä. Ei se Annakaan kyllä mitenkään hurmaavalta vaikuttanut, vaan herätti lähinnä ärtymystä. Etenkin rankan synnytyksen jälkeen Anna muuttui kovin arvaamattomaksi ja epävakaaksi. Nykypäivänä Anna olisi luultavasti saanut apua synnytyksen jälkeiseen vaikeaan masennukseen (vai voidaanko puhua jo psykoosista?), mutta Tolstoin kuvailemana tilanne ei paljon sympatioita herättänyt. Paitsi Kareninia kohtaan välillä.

Jos joku ei ole tietoinen kirjan loppuratkaisusta, niin varoitan, että aion nyt sanoa siitä muutaman sanasen. Minä kuulun niihin, jotka olivat etukäteen tietoisia Annan kohtalosta. Mutta hämmästykseni oli suuri, kun kirjan viimeiset sivut keskittyivätkin pääasiassa Levinin uskontopähkäilyihin ja Annan kuolema mainittiin vain ohimennen. Kaksi kuukautta (minkä verran siis oli kulunut aikaa Annan kuolemasta viimeisen osan alkaessa) on lyhyt aika, mutta kaikki - Vronskia lukuun ottamatta - tuntuivat jo päässeen yli Annan itsemurhasta.

Kokonaisuutena Anna Karenina ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Olen iloinen, että sain sen luettua, mutta en voi väittää tämän lukukokemuksen herättäneen venäläisten klassikkojen nälkää. Jos antaisin kirjoille arvosanoja, voisin klassikkoaseman vuoksi myöntää 3 tähteä. Noin muuten 2 ja puoli olisi aika lailla tarpeeksi.

Onnistuin löytämään Anna Kareninasta kaksi muuta arviota, joten tätä tietä, olkaa hyvät: Riina ja Satu.

Pitkästä aikaa pääsen jatkamaan maailmanvalloitustakin, kartalta värittyy nyt Venäjä.

Kirjavuosi 2011

Vuosi 2011 on ollut kirjojen suhteen kerrassaan upea. Kirjablogimaailman löytymisen myötä mielenkiintoisia kirjoja alkoi tupsahdella lukulistalle kiihtyvää vauhtia ja samalla se lukutahtikin nopeutui. Parasta blogimaailmassa on kuitenkin sen yhteisöllisyys ja luonnollisesti myös se, että pääsee vaihtamaan ajatuksia lukemisistaan.

Tänä vuonna lukemieni kirjojen listaa voi vilkaista täällä. Joukkoon on mahtunut muutamia pakahduttavan upeita kirjoja ja muutamia äärimmäisen tuskaisia lukukokemuksia. Upeiden kirjojen joukkoon nousevat ainakin:

Väinö Linna: Täällä pohjan tähden alla -trilogia (kiistatta yksi vaikuttavimmista lukuelämyksistä ikinä)
Kathryn Stockett: Piiat
Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
Emma Donoghue: Room
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Monta muutakin todella hyvää kirjaa tuli luettua, mutta syystä tai toisesta edellä mainitut ansaitsevat erikoismaininnan. Roomista täytyy tosin mainita erikseen sen verran, että toista kertaa se tuskin tekisi yhtä suurta vaikutusta. Onnistuin tosiaan pitämään itseni hämmästyttävän tietämättömänä kirjan sisällöstä, joten olin sitä aloittaessani asioista yhtä viaton kuin kirjan kertoja, 5-vuotias Jack.

Vuoden tuskallisimman lukukokemuksen tarjosi P.C.  & Kristin Castin Merkitty, joka on ensimmäinen osa House of Night sarjasta. Ehkä käännös oli tehnyt oman tuhonsa, mutta kirjan kieli oli kammottavaa, eikä se juonikaan oikein kantanut. Tahtoisin kovasti oppia jättämään kesken kamalat kirjat...

Erilaisia, toinen toistaan houkuttelevampia lukuhaasteita on ollut tarjolla paljon. Itse lähdin mukaan Lurun Taiteilijaelämää haasteeseen, jota varten kävin haalimassa lukemista kirjastosta parillakin reissulla. Häpeäkseni huomaan lukeneeni kuitenkin  vain kaksi siihen sopivaa kirjaa. Kaksi muuta haasteeseen sopivaa kirjaa odottaa sentään edelleen lukuvuoroaan. Karoliinan Totally British -haaste on ollut monipuolisuudessaan aivan loistava! Vaikka en lopulta saanutkaan suoritettua Multicultural Britain -osiota, niin seitsemän alakategoriaa on joka tapauksessa hyvä saavutus. Kolmeen Satun luettujen Minihaasteeseen osallistuin myös (500+, Lapsen silmin ja Pienkustantamot) sekä Lumiomenan Satuhaasteeseen.

Syksyllä alkoi muutama kimppaluku ja suurella innolla ilmoittauduin mukaan niin Umberto Econ Ruusun nimen kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin lukijaksi. No, Ruusun nimessä etenin muistaakseni sivulle 27 ja sitten oli pakko luovuttaa. Anna Karenina eteni aluksi odottamattoman helposti ja nopeasti, mutta marraskuussa unohdin lukea sovitut osat ja näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi minulla on edelleen melkein 300 sivua lukematta. Pieleen siis menivät nämä molemmat projektit, mutta kyllä minä tämän Tolstoin aion silti lukea loppuun asti.

Tällä hetkellä lukeminen ei oikein suju. Paitsi jos lukemiseksi lasketaan erilaisten käsityökirjojen ahkera selailu. Joululahjapaja 2012 on täydessä käynnissä ja jotakin on jo valmiinakin. Houkuttelevia villasukkamalleja on tarjolla vaikka kuinka paljon, mutta juuri nyt olen ihan tohkeissani Arnen ja Carlosin joulupalloista.

(Joku kuvankäsittelyohjelma olisi kyllä kätevä.

Jostain syystä kamera haluaa sävyttää kaikki kuvat punertaviksi.)

Toivotan kaikille mahdottoman paljon nautinnollisia lukuhetkiä vuodelle 2012!