Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
Gummerus 1984, 620s.

 

Olen ihan älyttömän iloinen siitä, että Iijoki-sarjaa on alettu julkaista äänikirjaformaatissa. Olen harmitellut monet kerrat sitä, että oma Iijoki-matkani uhkasi tökkäytyä Kallen armeija- ja sotavuosien puuduttaviin kuvauksiin. Onneksi näin äänikirjana matkaa on ollut helppo jatkaa.

Nuorikkoa näyttämässä on oikeastaan koko kirjan sisältö tiivistettynä kahteen sanaan. 
Kalle ja Laina lähtevät kesälomareissulle Taivalkoskelle. Kallehan on ikävöinyt kotiseudulleen kovastikin, Laina ei ole niin pohjoisessa aiemmin käynytkään eikä Kallio-Herkko ole nähnyt tuoreehkoa miniäänsä vielä ollenkaan.

Matka Tampereelta Taivalkoskelle on pitkä paitsi maantieteellisesti, myös matka-ajaltaan. Sotien jälkeen on pulaa paljosta, myös autojen renkaista, joten joukkoliikenne ei varsinkaan harvaanasutulla alueella liiemmin aikatauluissa pysy. Hankaluutta on jo Tampereen asemalla, kun junan lähtö viivästyy ja monenlaista vastoinkäymistä ehtii pariskunnalle osua, ennen kuin pääsevät Kallioniemeen saakka.

Niin, sellanen pitkänpuoleinen reissukuvaus tämä osa on. Mutta ai että tykkäsin taas! Päätalon kerronta saa aina uutta pontta, kun puheenparsi vaihtuu yleiskielestä kunnolla murteeksi. Ja nimenomaan pohjosen murreilmasut ne lämmittää mieltä erikoisen paljo.

Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni
Gummerus 1979, 639s.

Jos edellisen Päätalon lukemiseen kuluikin pari vuotta, Ukkosen äänen luin viikossa.

Eletään edelleen välirauhan aikaa. Kallen komppania on siirtynyt Oulusta Iijokisuulle ja vaikka muutto kaupungista syrjäiselle paikalle tympiikin, ei Kalle kauaa joudu ilman naisseuraa pärjäämään. Sairaalan siivoojaksi ilmaantuu nimittäin Enni, ronskiotteinen ja voileipiä ahnaasti syövä nainen, joka pian jakaa Kallen kanssa vuoteensa useimpina öinä. Mikään unelmien vaimoehdokas Enni ei ole, sillä Kalle saa tietää Ennin viettäneen yön matkustajakodissa toisen miehen kanssa. Mutta silti Kalle jatkaa mieluummin sänkyhommia Ennin kanssa, kuin olisi ilman sellaisia iloja.

Tämä Enni-kuvio oli kyllä tuskastuttavaa luettavaa. Ensinnäkään en ole kiinnostunut kenenkään seksielämästä niin paljon, että haluaisin kuulla kaikista panokerroista. Sitten toisekseen ärsytti kun Kalle oli niin Ennin vietävissä, että kaikki muu sai väistyä kunhan sänkyyn pääsi.

Kirjan loppua kohti, Ennin häivyttyä kuvioista, kiinnostukseni lisääntyi merkittävästi. Kalle odottaa luonnollisesti kotiinpääsyä ja aamukammastakin alkavat piikit mukavasti vähentyä. Mutta maailmalla tapahtuu sellaisia asioita, että pian kutsutaan jo reserviläisetkin takaisin palvelukseen. Katkerana pakkaa Kallekin siviilivaatteensa takaisin kotiin lähetettäväksi, kun komppania aloittaa matkansa itään, aina rajan yli vanhan Venäjän puolelle.

Kallen lyhyttä kotilomaa lukuunottamatta kotiväestä ei juurikaan kerrota. Kotoa kyllä tulee muutama kirje, mutta Kallella on niin kiire leikkiä kotia Ennin kanssa, että itse hän ei montaa kirjettä ehdi kirjoittaa.

Ukkosen ääni oli Ennistä huolimatta oivallista luettavaa kesälomalla. Sain ihan rauhassa uppoutua kirjaan, kun ei tarvinnut koko ajan vilkuilla kelloa ja hoppuilla kotitöiden kanssa. Vaikka tämä kirja ei mihinkään jännittävään cliffhangeriin lopukaan, seuraava osa on jo nostettu hyllystä yöpöydälle lukuvuoroaan odottamaan.

Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
Gummerus 1979, 730s.

Hyvin sujunut Iijoki-kimppaluku vuonna 2014 töksähti kohdaltani heti seuraavan vuoden alussa. Mukamas suunnittelin pysyväni mukana tiiviimmässä lukutahdissa (kirja per kuukausi aiemman kirja/2kk tahdin sijaan), mutta Miinoitettu rauha puudutti heti alkuunsa ja jätin sen odottamaan parempia lukuolosuhteita. Kirjan pistäminen tauolle on aina vähän riskialtista hommaa ja viime keväänä otin itseäni niskasta kiinni ja päätin lukea tämän loppuun vaikka mikä olisi. No en lukenut. Tänä vuonna revin kuitenkin uutta lukupontta Helmet-lukuhaasteesta, koska mielestäni kolme vuotta aiemmin aloitettuun kirjaan tarttuminen on aika pelottavaa, joten saisin tällä kuitattua yhden haastekohdan. En ollut päässyt aiemmilla lukukerroilla juuri alkua pitemmälle, joten pikakertasin ensimmäiset sata sivua ja tölväsin itseni Kallen pioneerikomppanian matkaan Savukoskelle.

Eletään siis välirauhan aikaa ja Kallen arki täyttyy keittiöhommista ja kirjeiden kirjoittelusta. Ja keittiöhommista ja kirjeiden kirjoittelusta. Ja tytöistä haaveilusta ja keittiöhommista. Kotilomille Kalle pääsee yhden kerran ja tuliaisiksi Kalle aikoo tuoda esimiehelleen viinapullon. Pulloja tuleekin ostettua neljä, mutta niin siinä sitten käy, että kotimatkalla Kalle uusine ystävineen avaa pullon toisensa jälkeen. Loppukesällä komppania siirretään joksikin aikaa Ouluun ja siellä Kalle pistää päälle sellaisen hurmurivaihteen, että kohta on kierroksessa liuta tyttöjä.

Vaikka viimeinkin pääsin kirjan tapahtumiin mukaan ihan mukavasti, niin oli tämä kyllä varsin puuduttavaa luettavaa. Paljon pieniä sattumuksia mahtui reiluun 700 sivuun, mutta jotenkin oli liian tasaista koko ajan. Tai sitten ne tapahtumat olivat sellaisia, ettei ainakaan minulta sympatioita herunut. Esimerkiksi nyt se junamatkalla ryypiskely. Mikä ihmeen pakko on intoutua avaamaan pullo toisensa jälkeen, kun ei normaalisti häävisti edes juo! Ja sitten taas tuo kirjan loppupuolella päärooliin noussut yöjalassa juokseminen. Äääh, miten idioottimaista pyörittää montaa neitoa samaan aikaan ihan vain siltä varalta, että mahdollisimman usein olisi mahdollisuus päästä vähän hommiin.

Jäin myös miettimään sitä, miten nämä monet naiset ovat kirjan ilmestymisen aikaan suhtautuneet siihen, että Päätalo on näin avoimesti kirjoittanut suhteistaan? Oletan, että kun sarjan muidenkin henkilöiden nimet ovat oikeita, tuskin on naistenkaan nimiä vaivauduttu vaihtamaan.

Miinoitettu rauha oli siis minulle melkoinen kompastuskivi tässä Iijoki-sarjassa, mutta matka jatkuu kyllä. Toivottavasti vähän tiiviimmässä kuin kirja kolmessa vuodessa -tahdissa...

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Gummerus 1977, 649s.

Olin suunnitellut jatkavani viime vuonna alkanutta Iijoki-kimppalukua tänäkin vuonna entiseen tahtiin: yksi osa joka toinen kuukausi. Kirjavan kammarin Karoliina sai kuitenkin houkuteltua mukaan vähän tiiviimpään lukutahtiin ja tavoitteena olisikin edetä jatkossa Kallen matkassa kirjan verran kuukaudessa. Olen heti näin alkuvuodesta tahdista jäljessä, mutta koitan kiriä muiden matkaan.

Ahdistettu maa alkaa joulukuusta -39, jolloin talvisota on syttynyt ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Kalle lähetetään Korialle, missä hänestä aletaan kouluttaa pioneeria. Vaikka rintamalla käydään kiivasta sotaa, on alokasaika lukuisia ilmahälytyksiä ja yhtä kohdalle osunutta pommitusta lukuun ottamatta varsin tavanomaista armeijan arkea. Ruokaa on tosin niukanlaisesti ja varusteista kova pula, joten alokkaat joutuvat pärjäämään pitkälle omilla kamppeillaan. Kallella on onneksi lämpimästi vaatetta, mutta vähän se arkinen ulkonäkö tuppaa harmittamaankin.

Työteliäs Kalle ei osaa armeijassakaan heittäytyä laiskaksi, vaan ilmoittautuu ahkerasti vapaaehtoiseksi kaikkiin mahdollisiin hommiin. Perunateatterikin on houkuttelevampaa hommaa korkeampiarvoisten edessä pokkurointiin verrattuna. Likinäköisenä Kallella riittää jännitettävää siinäkin, ehtiikö hän tunnistaa vastaantulevat isot herrat ja tehdä kunniaa ajoissa.

"- Olen likinäköinen. Parinkymmenen sentin päähän näen vaikka satijaisen pillun, mutta kauempana on kaikki hämärää[.]"

Rintamalle asti Kalle ei ennen rauhan solmimista ehdi, vaikka sinne päin heidänkin porukkansa ehti lähteä. Matka pysähtyi Mäkelän metsään, minne ryhmä taisi vahingossa unohtua turhankin pitkäksi aikaa. Kallesta tehtiin tuon leirin aikana keittiöpossu eli kokki. Vapaa-ajan määrä lisääntyi, vaikka jäävuoreksi nimetty, tolkuttoman hitaasti lämpenevä kenttäkeittiö teettikin runsaasti töitä.

Sodan loputtua Kallen ryhmä kuljetetaan pohjoiseen, missä niin sotilaat kuin siviilitkin tekevät parhaansa paikkaillakseen sodan aiheuttamia tuhoja. Kalle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niin kotiin, kavereille kuin muutamille tyttösillekin. Läheisimmältä tuntuu Laila, jonka Kalle tapaakin Ahdistetun maan loppupuolella.

Olin valmistautunut lukemaan pitkästyttävän romaanin armeija-arjesta, mutta eihän tämä ollutkaan tylsä kirja ollenkaan. Ehkä lukuajankohta oli erityisen osuva, sillä pikkuveljeni astui armeijan palvelukseen reilu kuukausi sitten ja aloitin Ahdistetun maan lukemisen paria päivää pikkuveljen valatilaisuuden jälkeen. Lukiessa mietinkin moneen kertaan, että olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaista alokkaitten arki on nyt, pyöreästi laskien 75 vuotta Kallen alokasaikoja myöhemmin.

Etukäteen olin myös vähän pettynyt maisemanvaihdoksesta, sillä tietenkin Jokijärven maisemat ja Kallioniemen väki olivat jo käyneet läheisiksi minullekin. Ehkä minulle kävi vähän samoin kuin Kallelle itselleen ja kaikki ne uudet maisemat ja ihmiset pitivät ajatukset niin tehokkaasti poissa kotoa, ettei koti-ikävääkään ehtinyt liiemmin tulla.

Jos jokin tässä kirjassa tympi, niin se jäävuori! Miten voi kestää niin älyttömän kauan ennen kuin kenenkään päähän pälkähtää tutkia, miksi se kenttäkeittiö teettää niin järjettömän määrän työtä eikä siltikään kuumene?

Ahdistettu maa oli mielenkiintoisempi kuin odotin, joten seuraavaan osaan on helppo tarttua. Välissä pitää lukea vain muutamia keskeneräisiä kirjoja keskittymistä häiritsemästä.

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.

Täysi tuntiraha

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Gummerus 1974, 619s.

Iijoki-sarja näyttää paranevan osa osalta. Täysi tuntiraha eteni erikoisen jouhevasti ja lukeminen kävi vaivattomasti. Olen aiemmin moittinut sarjan kirjoja pienifonttisiksi, mutta saman kokoinen präntti tässä osassa on kuin aiemmissakin, eikä se lukemista hidastanut. Voi olla, että alan olla jo niin tottunut Päätalon tyyliin ja kieleen, että lukeminen sujuu siksi paremmin tai sitten Päätalon taidot ovat kehittyneet humisten. Jos neljäs osa on jo näin hyvä, mitenkähän sulavasti se 28 26. osa sujuu?

Huom! Teksti voi sisältää juonipaljastuksia!

Kalle haaveilee hurrauspuserosta ja uusista pyhähousuista, mutta rahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Kunnan jauhoihin on turvauduttava edelleen, eikä piiriltä kotiutettu isä innostu työntekoon nätillä suostuttelulla sen paremmin kuin painostettunakaan. Riitu menettää suuren osan kupparin hommilla hankkimistaan roposista, kun Herkko ei mustasukkaisuutensa vuoksi päästä vaimoa minnekään ja vain harva haluaa tulla kupattavaksi äkäisen Herkon ulottuville. Elämä on yhtä ylä- ja alamäkeä oikuttelevan, luulotautisen isän armoilla. Yhtään tilannetta ei helpota Hiltu-Iikan kukkoilu kunnan jauhojen vartijana.

Kalle tekee töitä missä sitä vain on tarjolla, mutta ansiot jäävät vähäisiksi. Työreissuilla koti-ikäväinen poika joutuu pelkäämään kotiväen puolesta, mikäli isä sattuu olemaan kotosalla. Sinnikkäästi Kalle kuitenkin yrittää töitä tehdä ja vain kohtuuton puusavotta täytyy jättää kesken. Herkko-isä joutuu piirille useampaan kertaan ja kun hänet sieltä kotiutetaan toistuvasti terveen papereilla eikä työ siltikään maistu, joutuu Kallioniemen isäntä Pelson pakkotyölaitokseen. Häpeä on suuri, mutta arki helpottuu, kun pöydässä on yksi syömäri vähemmän eikä enää tarvitse pelätä isän raivokohtauksia. Äidin kasvava maha sen sijaan aiheuttaa lisää huolta ja murhetta, vihaakin. Vielä ei Herkko ole kuitenkaan saavuttanut aallonpohjaa vaan vaivaistaloonkin hänet viedään.

Kalle aloittaa rippikoulun, on Ahoniemen Keisarilla renkinä ja hevosmiehenä, pääsee poikuudestaan ja ansaitsee viimein tukkisavotassa täyden tuntirahan. Aikamiehen palkkaa suurempana onnena voi kuitenkin pitää isän varkain tervehtyvää olemusta, työhalujen palaamista. Elämä ja toimeentulo ei enää näytäkään aivan epätoivoiselta.

Luin Täyden tuntirahan muutamassa päivässä ja nautin suuresti. Päätalo osaa kertoa kipeistä asioista tyyneydellä, joka etsii vertaistaan. Huumoria ei tästäkään osasta puutu ja Kallen itsetunnon paranemista on ilo seurata. Ylipäätään tätä kirjaa lukiessa ei voi olla tuntematta ylpeyttä sinnikkäästä Kallioniemen perheestä, joka tekee kaikkensa pysyäkseen yhdessä. Perheen hajoaminen käy pelottavan lähellä, mutta siitä talon väki saa kuulla vasta paljon myöhemmin. Jälleen oivallista ajankuvaa ja rankoista käänteistään huolimatta viihdyttävää luettavaa.

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Gummerus 1973 (4. painos), 563s.

Iijoki-kimppaluvun kanssa meinasi tulla kiire, kun muut kirjat ohittelivat jatkuvasti Kunnan jauhot lukupinossa. Vähän vitkuttelin kirjan aloittamisen kanssa siksikin, että edellinen osa päättyi kovin ankeisiin tunnelmiin ja pelkäsin tämän osan olevan ahdistavaa ja raskasta luettavaa. Yllättävää kyllä, Kunnan jauhot nappaa mukaansa heti ensi sivuilla.

Kallioniemessä ollaan lujilla Hemma-isän pahenevien luulotautien ja mustasukkaisuuden sekä koko ajan hupenevien rahavarojen kanssa. Isä on keuhkotautinsa jäljiltä niin kylmissään, ettei tarkene käymään edes pihan perällä vaikka pukisi kaikki kamppeensa päälleen, mutta pahinta on kasvava synkkämielisyys ja Riitu-äidin jatkuva kyttääminen. Riitu pääsee olemaan kahdenkesken Kallen kanssa vain pieniä hetkiä vedenhakureissuillaan, mutta avannollekin Hemma ryntää heti kohta tarkastamaan, ettei Riitu pääse juonimaan selän takana. Hemma näkee "merkityksiä" joka paikassa suksien ja sauvojen asennosta pyykkien kuivumisjärjestykseen. Kallea isän mielen järkkyminen tietenkin ahdistaa ja koulupäivätkin kuluvat pelonsekaisessa sumussa jännittäen sitä, saako isä hulluuskohtauksen vai ei. Hemman paluu savottahommiin ei suju Riitun toiveiden mukaan, mutta Kalle sentään pääsee Hiltu-Jakin mukana tukin uittoon. Rahoille onkin kova tarvis ja lopulta Riitun on sinnittelyistä huolimatta nöyrryttävä pyytämään kunnalta jauhoja.

Kyllä Kunnan jauhoissa kerrotaan - tietysti - paljosta muustakin, kuin isän sairastamisesta, sen aiheuttamista haasteista ja taloudellisesta ahdingosta. Kalle esimerkiksi innostuu kavereidensa kanssa Los Angelesin olympialaisista siinä määrin, että treenaavat itsekin ahkerasti erilaisia juoksumatkoja, korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä, kuulantyöntöä ja kiekonheittoa. Kaikki aikuiset eivät katso hyvällä poikien koikkelehtimista, mutta se ei heidän intoaan lannista. Korttipiru alkaa vähän hellittää otettaan Kallesta ja monessa muussakin suhteessa Kalle kasvaa tämän kirjan aikana paljon.

Päätalon kielen elävyys jaksaa ihastuttaa edelleen. Luultavasti tämä veikeä kieli osaltaan tekee vaikeista aiheista lukijalle vähän vähemmän ahdistavia. Monta kertaa pysähdyin ihastelemaan jotakin erikoisen osuvasti kuvattua asiaa, kuten vaikka tätä: Jakin suussa ei tahtonut olla "puheille porstuata". Sehän on hirveän hyvin sanottu! Kerronta etenee aiemmista osista tutuksi tulleeseen hiukan sahaavaan tahtiin, tekisi mieleni sanoa reaaliaikaisena, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ylipäätään Kunnan jauhoissa pysyy jännite sopivana koko kirjan ajan siten, ettei tylsistymisen hetkiä päässyt tulemaan.




(Kirjabingoon ruksaan "Yli 500 sivua".)

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Gummerus 1972, 573s.

(Luin toki vanhan painoksen, kun tämä uusi ilmestyy vasta syyspuolella, 

mutta vanhan painoksen kansikuvaa ei kustantajan sivuilta enää löytynyt.)

Matkani Iijoella Kalle Päätalon kanssa jatkuu. Toisen kirjan myötä olen kahlannut veteen jo polviani myöten ja aion jatkaa uimaan asti. (Kuvaannollisesti, sillä oikeasti en osaa uida.)

Kallioniemen asumus alkaa olla ahdas ja paikkaansa hakeva uuni on kuin huomaamatta oiennut ja alkanut vaipua alas päin. Kallen isä pistää toimeksi talon laajennuksen suhteen ja kaataa hirret, mutta reissu Taljakosken sahalle osoittautuu kovin takkuiseksi. Tuleehan ne kaikki lopulta sahatuksi ja uusi pirttikin nousee vihdoin viimein, vaikka monenlaista ehtii tapahtua ennen sitä. Kalle kulkee koulussa, mutta käyttää enemmän aikaa isompien poikien suosioon päästäkseen ja vähän opiskeluihin. Korttipirukin iskee näppinsä poikaan, huolimatta äiti-Riitun äänekkäistä ja selkeistä palopuheista kortinpeluuta vastaan. Höpöstelyllekin löytyy aikaa ja melkein koko kylän lapset osallistuvat savottaleikkiin, jossa Kallelle lankeaa hevosen rooli. Hemma-isän isä, Ukkeli, asettuu vuodeksi Kallioniemeen ja osallistuu talon töihin sokeudesta ja iästään huolimatta mukisematta. Arvi-sedän sängynpohjalle Huonemiehen pojan lopussa vienyt tauti osoittautuu sitkeäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.

Monenlaista ehtii siis Tammetussa virrassa tapahtua, isoa ja pientä. On hetkiä, jolloin on pakko itkeä tirauttaa tai jännittää sydän kurkussa kirjan henkilöiden mukana, mutta huomattavasti enemmän on niitä naurun kirvoittavia kohtauksia. Päätalon kieli jatkaa samaa kepeää ja rikasta linjaansa, tarina kulkee välillä jaaritellen välillä vähän vauhdikkaammin. Toisinaan tekstistä hypähtää silmille niin suorasukaisia toteamuksia milloin kenestäkin, että on pakko pyrskähtää. Kallen setä, Kummun Kalle, oli aikoinaan otettu ottopojaksi erääseen torppaan. Torpan isännän kuoltua jäi setä-Kalle isännöimään ja ottoäiti hoiti osansa töistä niin pitkään kuin pystyi. Kummun Kalle tuntui viihtyvän poikamiehenä ja hänestä todetaankin kirjassa näin: Kun lisäksi setäni Kalle Päätalo näytti päättäneen viedä lemmenaisansa käyttämättömänä takaisin herralle ja korkeintaan kiitellä lainasta, ratkaistiin Kummun työvoimavajaus sukulaiskaupalla. Voihan lainatut lemmenaisat! Niin sopivaa ja hauskaa, että pakkohan tästä tyylistä on tykätä.

Kallen uhkapeliseikkailut ärsyttivät minua valtavasti. Turhautti, että korttirinkiin oli pakko ängetä, vaikka pelivelkoja oli vaikea saada kuitatuiksi ja ne Kallea yhtenään kiusasivat. Riitu-äiti oli jälleen ihailtavan sinnikäs ja ahkera. Hänen menoaan ei juuri raskaus tai synnytyskään hidasta. Vaikka kirjan lopussa aloin jo vähän pitkästyä (en ymmärrä miksi, sillä pääsihän Kalle mukaan ensimmäiselle savottareissulleenkin eikä muutenkaan kiinnostavista jutuista ollut pulaa), kirja tuntui loppuvan ihan kesken ja liian jännittävään paikkaan.

Tässäkin kirjassa moni asia sai muistelemaan omaa lapsuutta. Heinäntekoaikaan aikuisilla riitti töitä niittämisessä, haravoimisessa ja heinien seipäille nostamisessa, mutta me lapset saimme kuluttaa päivät kuten parhaaksi näimme. Muistan, miten sisiliskoja oli hauska seurata ja laskea, pötköttää välillä pellon reunaan pystytetyssä teltassa kuuntelemassa radiota ja hipsiä taas kohta jalkoja pistelevällä sänkipellolla. Pappa viskasi yhden heinäseipään ojan yli riu'uksi ja opasti, miten sitä käytetään ja putsataan pylly lopuksi heinäpellon sänkeen. Kesäöisin minä ja isosisko nukuttiin aitassa (ja myöhemmin jalasmökissä alapihalla), aivan kuten Kalle ja Arvi-setäkin.

Tammettu virta on edeltäjänsä tavoin runsas ja viihdyttävä. Ainoastaan tämä pieni fonttikoko ja täydet sivut aiheuttavat minulle haasteita, sillä silmäni eivät kerta kaikkiaan suostu jaksamaan tällaisen lukemista kovin pitkään. Siksipä kirjan lukeminen kesti aika kauan, koska jälleen piti lukea muita kirjoja välissä.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Gummerus 1972, 544s.

Kalle Päätalo on mies, jonka kirjoja en uskonut koskaan lukevani. Ennakkoluuloisesti olin tuominnut ne pitkäveteisiksi vanhempien miesten kirjoiksi. Mutta kas, yhtäkkiä sieltä ja täältä alkoi kuulua puheita, että Päätalo onkin kuulkaa kirjoittanut vallan mainioita kirjoja, joita kannattaisi lukea. Hetken jaksoin epäillä asiaa, mutta nopeastipa taas kelkkani käänsin. Intoa puhkuen odottelin Kirjavan kammarin Iijoki-kimppaluvun alkamista, haalin sarjan kirjoja omaan hyllyyni ja aloin lukea. Tätä blogitekstiä oli hirveän vaikea kirjoittaa ja huomaankin saaneeni aikaan lähinnä irrallisia ajatuksentynkiä. Mutta menköön, ei täällä ole loistettu johdonmukaisella ajattelulla aikaisemminkaan.

Huonemiehen poika alkaa Iijoen kuvauksella, joka meinasi turruttaa yksityiskohtaisuudellaan. Pian vauhti kuitenkin muuttui vallan toiseksi, eikä lukeminen ainakaan tylsää ollut. Ns. Iijoki-sarja on omaelämäkerrallinen ja luonnollisesti tämä ensimmäinen osa kertoo Päätalon lapsuudesta, syntymästä koulun alkuun. Päätalo ei sanojaan säästele vaan lavertelee ja jaarittelee ihan kaikesta ja kaikista. Vaatimattomiin oloihin syntynyt isopäinen, kierosilmäinen ja tasapainonsa kanssa ongelmissa oleva Kalle kasvaa melkoisten persoonien keskellä. Isä kulkee savotoissa, äiti pitää pystyssä kotia ja kasvattaa lapsia, kuppaakin pyydettäessä. Ja polttaa piippua. Liki kaikki tuntuvat olevan pahoja suustaan ja kielenkäyttö tuntuikin aluksi kovin roisilta. Mutta siihen kyllä tottui pian.

Päätalon kieli on rikasta. Hänen käyttämänsä murre yllätti, sillä kuvittelin että olisin ymmärtänyt murresanoja vähän paremmin. Muutama sana piti isällä suomennuttaa, kun jäivät vaivaamaan. Ongelle mentäessä Kallen Arvi-setä kaivaa muurahaispesästä motukoita syöteiksi. Ajattelin ensin niiden olevan muurahaisen toukkia, mutta Kallen tuntiessa motukoiden kylkiluut oli pakko kääntyä isän puoleen. Vieraalla kielellä lukiessa sitä osaa olla armollisempi itselleen ja tyytyy siihen, ettei jokaista sanaa tarkalleen tunne. Suomen kielen suhteen tilanne näyttäisi kuitenkin olevan vähän eri.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että pidän kovasti uudisraivaajahenkisistä tarinoista ja sitä henkeä Huonemiehen pojassa riittää. Nuori perhe tekee väsymättä töitä saadakseen oman kodin ja jonkinlaisen toimeentulon. Helppoa ei ole muillakaan, mutta ei tämä kirja silti mitään surkuttelua ja säälinkerjuuta ole.

Huonemiehen poika osoittautui iloiseksi yllätykseksi (mikä onkin hyvä, sillä olen onnistunut haalimaan hyllyyni yhtä lukuun ottamatta kaikki sarjan kirjat) ja aion ilman muuta jatkaa matkaani Iijoella.