Pajulinnun huuto

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
Gummerus 2015, 285s.

Noin puoli toista vuotta sitten luin Päivi Alasalmen kirjan Joenjoen laulu. Ensimmäinen kirjan kolmesta tarinasta teki tuolloin suurimman vaikutuksen ja lopetin bloggauksenkin sanoihin "Soruian tarinan kauneus, eräänlainen lyyrisyys, oli mielettömän hienoa. Olisinkin voinut lukea Soruiasta kokonaisen kirjan." Olin siis erittäin innoissani, kun huomasin Gummeruksen katalogista, että Alasalmen uusi teos olisi jatkoa Joenjoen laulusta tutun Soruian tarinaan.

Pajulinnun huudon tapahtumat sijoittuvat kuuden vuoden päähän siitä, mihin Joenjoen laulussa jäätiin. Eletään vuotta 1525 ja Soruian elämä on asettunut uusiin uomiinsa. Hänestä on tullut vaimo, eikä hänen lapseensa enää kiinnitetä ylimääräistä, paheksuvaa huomiota. Elo on rauhallista ja sopusoinnussa luonnon kanssa. Soruia kuitenkin tietää, että Pirkkalaiset palaavat, joko Kaukomielen kanssa tai ilman.

"Minä maistoin Joenjoen vedestä veren ja raudan maun. Siitä tiesin, että pirkkamiehet olivat matkalla kyläämme ja he olivat jo lähellä. Niin paljon minä olin Kaukomieltä vihannut, että silmäni kuristuivat viiruiksi ja sylkäisin pahan veden pois suustani kuin sammakonkudun."

Pirkkalaisten ja Soruian kyläläisten kohtaaminen sujuu vielä väkinäisen rauhallisesti, mutta yhteenoton väistämättömyyden aistii jokainen.

Odotin tältä kirjalta suuria ja kaikki odotukseni ylittyivät. Kerronta on niin kaunista, että pakahduttaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Tätä bloggaustakin olen lykännyt, kun pelkkä kirjan näkeminen nostattaa vedet silmiin. Tunnelma kirjassa on lähes käsin kosketeltavan vahva. Tarina etenee yhtä luontevasti kuin vesi tunturipurossa ja raikkauskin on sama.

Kielen autenttisuudesta en osaa sanoa mitään, mutta minulle kaikki meni aivan täydestä. Tarina on ahdistava ja julma, mutta samaan aikaan levollisen kaunis.

Minuun Pajulinnun huuto teki todella suuren vaikutuksen, enkä näköjään millään löydä oikeita sanoja tätä upeaa kirjaa kuvaamaan. Suosittelenkin siis nauttimaan tarinan suoraan omista kansistaan, vaikkapa seuraavana sateisen kalseana (vapaa)päivänä.