Kartanon peto

Richard Brautigan: Kartanon peto
Kauhuromanttinen lännenromaani
(The Hawkline Monster, 1974)
Otava 1977, 188s.
Suom. Jarkko Laine

Yksi kirjablogien ehdottomasti parhaista puolista on se, että niistä löytyy yllättäviä kirjavinkkejä. Etenkin Hyönteisdokumentissa tulee vastaan valtavirrasta poikkeavia opuksia, kuten nyt viime syksynä Richard Brautiganin In Watermelon Sugar. Juuri tuota kirjaa ei paikallisessa kirjastossa ollut, mutta naapuripaikkakunnan kirjaston varastosta löytyi Brautiganin toinen teos, Kartanon peto. Kauhuromanttinen lännenromaani, kuten kirjan alaotsikko tarinan luokittelee, herätti huvittuneen epäileväisiä mielikuvia, mutta onneksi en antanut epäilysten kasvaa liian suuriksi.

Kartanon peto sijoittuu vuoteen 1902 ja kertoo kahdesta palkkatappajasta, Greerista ja Cameronista, joka pitää laskemisesta. Kaksikko on tehnyt turhan reissun Havaijille, palannut takaisin mantereelle ja nauttinut ilotalojen palveluksista kaksi päivää kun he kohtaavat 15-vuotiaan intiaanitytön. Taikatyttö ottaa miehet mukaansa ja yhdessä he kulkevat pitkän matkan neiti Hawklinen talolle Oregonin itälaidalle. Talon alla kulkevissa jääluolissa ärjyy peto, jonka neiti Hawkline haluaa Greerin ja Cameronin surmaavan. Talossa ja sen asukkaissa tuntuu olevan jotakin epämääräistä ja omituista, eikä keikka ratkeakaan pyssyjä heiluttelemalla.

Brautiganin juoksuttaa tarinaa eteenpäin lyhyillä kappaleilla, suorasukaisella kielenkäytöllä ja yllättää lukijan lähes surrealistisilla juonenkäänteillä. Greerin ja Cameronin pyssyjen voima on sellainen, että niillä uhri kuolee niin totaalisesti, että tarvitaan kaksi hautaa sen hautaamiseen. Mutta eipä ole tuo Hawklinen hirviökään mikään helppo tapaus. Sen ääni on nimittäin kuin yhdistelmä sitä kun vettä kaadetaan lasiin ja koira haukkuu ja juovuksissa oleva papukaija mutisee.

En tiedä, onko kirjan kieli nussimisineen ja vittuineen ollut aikoinaan kovinkin räväkkää, mutta tähän maailmanaikaan se ei ainakaan minusta tuntunut mitenkään silmiinpistävältä. Itse asiassa ronskius sopi tarinaan hyvin. Juonen yllättävät käänteet ja hahmojen päätön käytös teki tarinasta surrealistis-maagisrealistisen. Itse asiassa minä näin tämän suurieleisenä näytelmänä.

Minusta Kartanon peto oli ehdottomasti hyvä kirja. Väitän, että se on kestänyt aikaa hyvin tai että aika on nyt kypsä tälle kirjalle. Suosittelen lukemaan avoimin mielin.


Erikoinen mielleyhtymä: Kartanon pedossa on jotakin häkellyttävän samanlaista kuin Bouncer-sarjakuvan kahdessa viimeisessä osassa.