Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä:
Anna mennä - Opas hauskempaan elämään
S&S 2016, 364s.

Kirjablogeissa parasta on lukuvinkit. Olin kyllä huomioinut Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskempaan elämään opastavan Anna mennä -kirjan olemassaolon jo aiemmin, mutta vasta Ompun bloggaus innosti lukemaan sen.

En oikein osaa mieltää itseäni feministiksi, vaikka tämän kirjan luettuani tajuan sellainen kuitenkin olevani. Hyvä niin. Mieluummin olen vahingossa feministi kuin tietoisesti en. Sukupuolten välinen tasa-arvo on aivan yhtä tavoiteltava asia kuin tasa-arvo millä muulla mittapuulla tahansa. Suomen armeija ei toimi tasa-arvoisesti niin kauan kuin se on yhdelle sukupuolelle pakollinen ja toiselle vapaaehtoinen. Sukupuolikiintiöiden idean ymmärrän, mutta en silti ole vakuuttunut kiintiöiden toimivuudesta. Samaan hengenvetoon myönnän ajoittain sortuvani sukupuolittuneisiin stereotypioihin: välillä tuskastun, kun lapseni ovat niin poikia ja isosiskokin voi vahvistaa, että etenkin teini-iässä yksi pahimmista käyttämistäni haukkumasanoista oli neiti.

Tässä kirjassa on ihan tolkuttoman paljon hyvää asiaa, joten tämä bloggaus on auttamatta ihan pintaraapaisu. Lukiessani törkin muistilappuja hyviin kohtiin niin paljon, että kirjan paksuus lähes tuplaantui.

Päällimmäisenä ja tärkeimpänä asiana haluan mainita kehtaamisen. Meidän kaikkien pitäisi kehdata ihan reilusti. Epäonnistuminen tai itsensä nolaaminen ei ole niin iso juttu, että sen pelossa kannattaisi jättää jokin (sillä hetkellä huikealta tuntuva) idea toteuttamatta. Tai jos nyt ei varsinaisesti suunnittele tekevänsä yhtään mitään, mutta huomaa silti joutuneensa hieman noloon tilanteeseen, niin mitäpä tuosta! Minulla on vähän taipumusta ajautua noloihin tilanteisiin. Jonkun aikaa voi nolottaa, kovastikin, mutta onpahan jotain kerrottavaa kavereille ja facebookiin päivitettävää. Kuten silloin, kun kiipesin koululla lauta-aidan yli nappaamaan kiinni parkkialueelle puikahtanutta kuopusta ja aita meni rikki siten että tein komean voltin aidan yläpienan päällä ja jäin lopulta roikkumaan siihen kuin laiskiainen ikään. Sain ihan hirveät mustelmat reisiin, mutta samalla saatoin ilahduttaa koko koulullista lapsia ja muutaman vanhempiakin.

Humalassahan sitä helposti rohkaistuu tekemään asioita, joita selvin päin ei ehkä tekisi. Minulle tulee helposti niin kammottava krapula, että en mielelläni hankkiudu kunnon humalatilaan. Onnekseni olen sen verran lapsekas, että voin kyllä heittäytyä monenlaisiin juttuihin ihan ilman ensimmäistäkään siideriä. Tämä Rosa Meriläisen huomio humalasta onkin toinen suosikkikohtani:

"Suora tie tylsään elämään on vaatia naisilta - ja itseltään - hyvää ja hallittua käytöstä joka hetki. Alkoholin voima on juuri siinä, että se auttaa meitä päästämään irti siitä, mikä on sopivaa. Moni meistä kun on joutunut lapsena luulemaan, että parasta olisi muuttua näkymättömäksi ja olla tekemättä mitään. Että toivottu ja hyvä käytös ei olekaan aktiivista ja riehakkaan iloista, vaan siivosti ja nätisti aloillaan oleskelua. Päänsä kiinni pitämistä ja oman persoonallisuutensa kaventamista. Ei kuulkaa ei sillä tavalla ihminen ja ihmisen elämä hauskaksi muutu!" (s. 41)

Vaikka en kannustakaan lisäämään juopottelua, liputan näyttävästi rennomman asenteen puolesta.

Milloin sinua on viimeksi kehuttu? Milloin viimeksi kehuit jotakuta toista? Meriläinen ja Särmä kannustavat kehumaan naisen päivässä. Kehuja on aina yleensä* mukava kuulla, joten miksipä emme ilahduttaisi kanssaihmisiä kehuilla aina kun siihen on aihetta.

* Synnytystapa-arvioissa lääkäri lähes hihkaisi "Täältähän mahtuisi vaikka mitä!", mikä luultavasti oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta mikä edelleen aiheuttaa minussa ristiriitaisen ja hieman kiusallisen olon.

Anna mennä on siitä erityisen ihana teos, että siinä ei edes yritetä olla aina oikeassa, vaan ihan ilomielin myönnetään, että toisinaan kuka tahansa lipsahtaa ajattelemaan vastoin perimmäisiä näkemyksiään. On aina jotenkin kiusallista tajuta, että vaikka en millään haluaisi myöntää arvostavani asiaa X, silti oikeastaan haluaisin itsekin sen. Itse en ole koskaan oppinut meikkaamaan. Hyvin pitkään vain tuhahtelin koko touhulle, mutta näin nuoruuden hehkeyden pikkuhiljaa haalistuttua ehostamistaidoille olisi kyllä käyttöä. Ja kyllä, itseään pitäisi totta kai rakastaa tai vähintäänkin arvostaa ihan sellaisenaan, mutta samaan aikaan useimmilla lienee nimetä muutama kohta, jotka kenties olisivat kivempia vähän toisenlaisina. Minä olen lyhyt ja tanakka. Useimmiten osaan olla ihan tyytyväinen ja ajattelen olevani kivan pehmeä. Joskus taas tuskittelen rumasti röllöttävää mahamakkaraa, tylsiä hiuksia, vinoja hampaita, vaivaisenluuta, rumia varpaita ja mitä kaikkia noita nyt on.

Ompun tavoin nostan vielä esiin selfiet. Särmä kirjoittaa aiheesta muun muassa näin:

"Kumma juttu. Se, että erityisesti nuoret naiset ovat omaksuneet selfie-kulttuurin, on monen mielestä a) paheksuttavaa ja b) pinnallista. Vertauksen vuoksi: esimerkiksi taidemaalarien omakuvia arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina. Kun nuori nainen tarttuu toimeen ja levittää kuvia itsestään, omakuvaaminen menee pilalle. Mikä siinä onkin, että kaikki mihin naiseus ja feminiinisyys jättää jälkensä, on heti alempiarvoista?" (s. 144)

Tässäkin kohtaa joudun omanapaisesti puhumaan taas itsestäni ja omista taustoistani. Meillä kotikotona ei otettu mitenkään jatkuvasti valokuvia ylipäätään mistään, mutta muutamilta aikuisilta opin sellaisen asenteen, että valokuvattavana oleminen on vaivaannuttavaa ja kuva tuskin edes onnistuisi, mikäli sellaisen joku näppäisi. En ole siis koskaan tuntenut oloani luontevaksi kameran edessä. Koulukuvissakin yritin viimeiseen asti pitää hampaat piilossa, vaikka kuvaaja nauratti niin että sieväksi hymyksi tarkoitetusta ilmeestä tuli jotain ihan muuta.

Viime jouluna sain lahjaksi älypuhelimen ja päätin että nytpä nappaan heti kivan selfien ja päivitän facebookiin profiilikuvan. Eipä kuulkaa ole mitään helppoa hommaa semmoinen selfien ottaminen! On hankalaa yrittää saada naamansa edes suurin piirtein kuvan keskelle, hymyillä, pitää silmät luonnollisesti auki ja painaa sitä nappia samaan aikaan. Vaikka minulla oli käytössä joku automaattinen kauneussuodatin, lopputulos on ihan kamalan vääristynyt. Ja vaikka se kuva on ihan kamala, silti sitä on helpompi esitellä ihmisille, kuin niitä harvoja selfieitä, joissa näytän omasta mielestäni kivalta. Jokin omituinen sisäinen solmu sanoo, että onnistuneen kuvan esittely vaikuttaisi kehujen kerjäämiseltä, kun taas se Quasimodo-kuva kirvoittaa hyvät naurut.

Ja jotta en vain puhuisi kehtaamisesta, tässä vielä ne kuvat. (Jotka jo kahdesti poistin, koska hävetti liikaa.)

Tästä bloggauksesta uhkaa tulla tolkuttoman pitkä, mutta vielä muutama asia.

Meriläisen kirjoittamassa Pieni synnytysopas -luvussa esitetään mielestäni mainio ajatus siitä, että "lapsen syntymäpäivä olkoon sinun synnytyspäiväsi." Ehdotin tätä miehelle, joka vain tuhahti pöyristyneesti. Mutta idean siemen on nyt kylvetty ja toivon, että kuopuksen syntymäpäivänä saan pari kiitoksen sanaan hyvästä pungerruksesta tai edes kynttilän puhallettavaksi.

Koska jostakin käsittämättömästä syystä kirjassa oli täysin ohitettu suonikohjut, koen tarpeelliseksi todeta, että väärin ohitettu! Suonikohjuistakin pitää puhua. Niistäkin tulee tehdä arkinen, olankohautuksella ohitettava asia. (Paitsi jos niistä on vaivaa, jolloin lääkäri ei saa kohautella olkiaan vaan hänen tulee operoida kivuliaat kohjut häiritsemästä elämää.)