Todistaja

Linnea Alho: Todistaja
WSOY 2016, 411s.

Linnea Alhon Todistajan piti olla minulle juuri oikea kirja: tositapahtumista ammentava sukutarina. Olisin ehkä osannut olla odottamatta täydellistä lukukokemusta, jos olisin huomannut kustantamon sivuilla kirjan tiedoissa pönöttävän 'Nykyromaanit' -maininnan. Minulle nykyromaaneiksi luokitellut teokset ovat ärsyttävän usein liian lennokkaita, liian suurpiirteisiä, liian kokeilevia ja liian kikkailevia, jotta saisin niistä otetta. Usein, kuten tämänkin kirjan kohdalla, olotilani on lukemisen jälkeen hämmentynyt ja ärsyyntynyt: tunnen itseni hieman tyhmemmäksi kuin ennen. En taaskaan tajunnut.

Todistajassa liikutaan kahdessa ajassa. Nykyajassa seurataan Annen kasvua ja nuoruuskipuiluja, ryyppäämistä ja muuta koheltamista itsensä etsimisen ohella ja sen kustannuksella. Menneisyydessä taas äänessä on Annen isoisä, Keijo Alho, joka vastustaa pääministeri Kekkosta ja yrittää aktiivisesti löytää tälle potentiaalisen vastaehdokkaan. Tilanne kärjistyy lopulta hyvin sekavaksi ja Keijo Alho surmaa poliisin. Kolmas kertoja on tuo surmansa saanut poliisi, Helmer, joka seuraa tapahtumia jostakin kuolemaa edeltävästä tilasta.

Linnea Alho kirjoittaa taitavasti. Sanon näin siitäkin huolimatta, että kirjasta en voi väittää pitäneeni. Minun oli hyvin vaikea pysyä kärryillä henkilöiden tekemisistä, sillä kerronta ei ole selkeää tai etene kronologisesti. Jälkimmäinen ei tosin ole yleensä mikään ongelma, mutta kerronnan pirstaleisuus yhdistettynä ajassa poukkoiluun, teki tarinan hahmottamisesta vaikeaa. Silti, teksti on vangitsevaa enkä edes harkinnut kirjan jättämistä kesken.

Se sukutarina jäi minulta nyt saamatta, sillä Annen ja Keijon välillä ei (ainakaan oman lukukokemukseni perusteella) näyttänyt olevan oikein minkäänlaista suhdetta. Lisäksi se väliin jäävä sukupolvi jäi hyvin etäiseksi.

Minulle Todistaja osoittautui turhauttavaksi, mutta hienosti kirjoitetuksi kirjaksi. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten Alhon kirjailijanura tästä jatkuu.