Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Minerva 2013, 256s.

Monelle lienee tuttu ilmiö se, että oman hyllyn kirjat jäävät lukulistalla kirjastolainojen ja (mahdollisten) arvostelukappaleiden jalkoihin. Siellä ne kiltisti nököttävät kirjahyllyssä ja odottavat pitkämielisesti, että arvoisa lukija malttaisi irroittaa näppinsä kauden uutuuksista ja viimeinkin suoda lukuvuoron jollekin hieman vanhemmista hankinnoista.

Kukkia Birgitalle joutui ihan syyttä suotta odottamaan lukuvuoroaan kolme vuotta. Olen sitä kyllä hypistellyt säännöllisesti ja hykerrellyt kirjan idealle, mutta silti se lukemaan ryhtyminen on jäänyt. Kunnes sitten sovittiin Siinan kanssa treffit kirjamessuille ja päätin, että nyt on muuten korkea aika lukea tämä kirja. Menomatka Helsinkiin sujahtikin ohi tosi nopeasti, kun sain hihitellä (koska en kehdannut nauraa ääneen) koomisille tilanteille ja ihastuttavalle sanailulle.

24-vuotias Miska on omien sanojensa mukaan puoliautistinen tapaus. Hänen paras - ja ainoa - ystävänsä Ville on kulkenut rinnalla pikkupojasta asti, päiväkodin kuraeteisestä kämppäkaveriksi. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes Ville löysi Emman. Samaan syssyyn äiti soitti ja käski Miskaa viemään kukkia isotädilleen Birgitalle hoitokotiin. Eikä Birgitta tietenkään ole mikään suloinen vanha rouva, vaan vähän yli kuusikymppinen alkoholisti, jota ottaa enemmän päähän viinan puute kuin polvista amputoidut jalat. Jotenkin siinä Birgitan kiukuttelua kuunnellessa Miska tulee antaneeksi tälle kannabissätkän ja ihan solmuunhan kaikki menee.

Miska ei todellakaan ole mikään sankarihahmo. Hän käyttäytyy enimmäkseen ääliömäisesti, mutta silti häneen kiintyy. Ylipäätään tästä kirjasta on melko turha hakea normaaleja järkeviä ihmisiä, sillä aika lailla kaikki ovat kauniisti ilmaistuna persoonallisia. Birgitta on räyhäkkä ja kohtuuton, Torremolinoksesta soitteleva äiti vähän höppänä hänkin. Ja silti, juuri tällaisina he ovat oikeanlaisia.

Kaiken kepeyden alla käsitellään myös isompia aiheita, mutta ei tässä mitään alleviivaamista tai suurempaa sormella osoittelua harrasteta. Kerronta on jutustelevaa, letkeää ja hauskaa. Nykyhetken lomaan on sujuvasti loksautettu selventäviä kertomuksia menneisyydestä ja nämä takaumat olivat kenties parasta koko kirjassa. Tykkäsin kovasti, kaikesta.