 |
Paco Roca: Ryppyjä
(Arrugas, 2007)
WSOY 2010, 112s.
Suom. Anu Partanen |
Pikkusisko osti
Paco Rocan Ryppyjä-albumin ja kehui sitä hyväksi. Koska sisko ei harrasta turhia ylisanoja, ruinasin tämän vanhuksista kertovan sarjakuvan saman tien lainaan.
Emilion poika hankkii isälleen paikan hoitolaitoksesta, kun tämä alkaa unohdella asioita ja ihmisiä. Sekava käytös säikäyttää ja lääkärit toteavatkin Emilion sairastavan alzheimerin tautia. Emilio ei tunne itseään avuttomaksi vanhukseksi ja muistikin on hänen mielestään vielä aivan kunnossa. Hoitokodin yläkerrassa hoidetaan niitä asukkaita, jotka eivät pärjää enää ilman jatkuvaa apua. Siirto yläkertaan on kuin kuolemantuomio, kukaan ei haluaisi päätyä sinne.
Hoitokodin asukkaat elävät yhtä aikaa nykyhetkessä ja muistoissa. Se on yhtä aikaa kaunista ja traagista. Parhaiten tämä vastakkaisuus tuntui kohtauksessa, jossa Emilio ja kaksi muuta potilasta karkaavat hoitokodista. Samaan aikaan teki mieli hurrata heidän pian koittavalle vapaudelleen ja pysäyttää heidät keinolla millä hyvänsä.
Paco Roca onnistuu ilmaisemaan muistin oikutteluja erikoisen hyvin, liikoja korostamatta. Jo kansikuva on minusta haikean surullinen ja silti kaunis, jopa onnellinen.
Pidin
Ryppyjä-sarjakuvan vanhuksista ja heidän elämänhalustaan. Monilla hahmoilla on esikuvansa todellisuudessa, myös Emiliolla.
Ihana, koskettava ja kaunis tarina.
 |
Cyril Pedrosa: Ekoloogiset
(Autobio & Autobio 2)
WSOY 2011, 71s.
Suom. Saara Pääkkönen |
Cyril Pedrosan Ekoloogiset vaikutti etukäteen hupaisalta sarjakuvalta: millaisia hauskoja tilanteita ja vaikeita valintoja joutuu kohtaamaan perhe, joka pyrkii elämään luonnonmukaisesti ja kestävää kehitystä tukien?
Ekoloogiset on koottu Pedrosan kahdesta omaelämäkerrallisesta sarjakuva-albumista, enkä tiedä onko kirja kärsinyt paljonkin tästä karsitusta olomuodostaan. Minulle oli vaikeaa yrittää päätellä, milloin ja mille pitäisi tai saisi nauraa. Luulen, että pienelläkin liioittelulla koomisuus olisi lisääntynyt huomattavasti. Tavallaan albumi jätti myös hämillisen olon siitä, haluaako Pedrosa näillä jutuillaan rohkaista muitakin elämään ekologisemmin vai ruokkiiko kirja enemmänkin sellaista "ei millään kuitenkaan ole väliä" -asennetta. Toisaalta, moni ekologinen valinta on juuri niin ristiriitainen kuin sarjakuvassakin ilmaistaan: onko viisaampaa ostaa paikallisia, tehotuotettuja mansikoita vai kaukaa, saastuttavilla rekoilla kuskattuja luomumansikoita?
Ehkä koin kirjan heikkoudeksi nimenomaan sen realistisuuden. Pedrosa ei yritäkään luoda ekologisuudesta siloiteltua ja aina (omatuntoa) palkitsevaa elämäntapaa. Hän näyttää myös ne haasteet ja repsahdukset, joita kohdatessa omistautuneinkin ituhippi (kuten kirjassa nimitellään) saattaa epäillä valintojensa järkevyyttä.
Ekoloogiset oli hetkittäin viihdyttävä, mutta ei ollenkaan niin mieleenpainuva kuin hänen palkittu sarjakuvaromaaninsa
Kolme varjoa.
 |
Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia
Suuri Kurpitsa 2011, 38s. |
Ilahduin kovasti kun löysin kirjaston hyllystä lukemattoman Reetta Niemensivun sarjakuvan.
Aavepianisti ja muita kertomuksia jatkaa tositarinalinjalla, kuten
Lempi ja rakkaus sekä
Saniainen kukkii juhannuksena -albumitkin. Kummitusjuttujen todenperäisyydestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minä pidän tällaisista vanhan kansan aavekokemuksista.
Albumi sisältää neljä lyhyttä tarinaa:
Lentävä kissa, Kolehti, Amerikan arkku ja Aavepianisti. Suosikikseni nousi nimitarina aavepianistista. Talon isäntä herää yöllä siihen, kun tytär soittaa pianoa. Tai niin isä luulee, sillä tytär on maannut omassa sängyssään ja kuullut soiton hänkin. Yhtä aikaa he astuvat saliin, jossa piano on, mutta musiikki vaikenee samalla hetkellä. Isä kuittaa soitannon naapurin pojan kujeiluksi, mutta pian maate päästyään isä kuulee musiikin soivan taas. Jälleen isä ja tytär kiiruhtavat tyhjään saliin ja soitto loppuu. Isä tempaisee pianon kannen auki ja yllättää pari hiirtä juoksemasta pianon sisällä. Helpottunut isäntä toteaa talon tarvitsevan kunnon kissan ja palaa sänkyyn. Omassa pedissään tytär valvoo ja kuuntelee aavepianistin edelleen jatkuvaa soittoa.
Kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Niemensivun tyylistä todella paljon. Hänen piirustustyylinsä sopii valtavan hyvin tällaisiin vanhahtaviin tarinoihin ja tarinankertojanakin hän on taitava.
Mainio albumi, joka tarjoaa sivumääräänsä enemmän sisältöä.
 |
Hanna Arvela & Samuli Sarén: Sanoisitko kuskille päivää
Zum Teufel 2010, 76s. |
Sanoisitko Kuskille Päivää on sarjakuvakirja, joka ei vastannut oikeastaan lainkaan odotuksia. Jostakin syystä olin siinä uskossa, että tähän on koottu aitoja, absurdeja ja hulvattoman hauskoja möläytyksiä, joita bussikuskit ovat työssään saaneet kuulla/joutuneet kuulemaan.
Odotin siis naurunpyrskähdyksiä, myötähäpeää ja epäuskon täyteisiä kohtauksia, mutta jouduin pettymään suuresti. Epäuskoa tosin koin, mutta lähinnä juuri odotusten ja todellisuuden välisen eron takia.
Tätä lukiessa minua ei naurattanut, eikä edes huvittanut. Takakannessa sanotaan muun muassa näin:
"He [bussikuskit] eivät tervehdi, he ajavat pysäkkien ohi kiusallaan ja mahdollisesti haisevatkin pahalta. Sanoisitko Kuskille Päivää ravistelee näitä ennakkoluuloja ja kyseenalaistaa ihmisten käytöstä (…)" Mutta sen sijaan, että olisin kokenut asenteitani ravistellun, jutut lähinnä tukivat noita takakannessa lueteltuja ennakkoluuloja. Miksi ihmeessä tässä kirjassa ei ole haluttu herkutella asiakkailla, vaan keskitytään esittämään kuski mahdollisimman epäedullisessa valossa?
Luultavasti kirja ei ole niin turhauttava kuin millaiseksi minä sen koin. Minä vain odotin jotain ihan muuta kuin kirja sitten tarjosi. Tai sitten nämä vitsit eivät aukene kaikille.
