Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Valo jonka kadotimme

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme
(The Light We Lost, 2017)
Otava 2018, 335s.
Suom. Inka Parpola

Koko alkuvuoden minulla on ollut ihan mieletön lukuflow. Olen lukenut paljon enemmän kuin yleensä, eivätkä vähän kehnotkaan kirjat ole onnistuneet viemään lukuiloa. Kunnes kohdalle osui tämä Jill Santopolon Valo jonka kadotimme.

Lainasin tämän kirjan ensin kirjastosta paperiversiona, mutta siihen oli paljon varauksia, enkä edennyt kovinkaan pitkälle ennen eräpäivää. Siirryin e-kirjan pariin, eikä se eteneminen hirveästi sujunut siinäkään formaatissa. Seuraavaksi mietin kirjan keskeyttämistä, mutta päätin - jälleen kerran - antaa kirjalle mahdollisuuden ja klikkasin Storytelistä äänikirjan kuunteluun. Nostin kuuntelunopeuden aika pian kaksinkertaiseksi ja silti tarina tuntui etenevän järjettömän hitaasti.

Niin, siitä itse tarinasta.
Lucy ja Gabe opiskelevat samassa yliopistossa New Yorkissa. He eivät tunne toisiaan, mutta parin sattuman kautta he ovat yhdessä 11.9. terrori-iskujen tapahtuessa. Iskujen aiheuttaman kauhun ja pelon jälkimainingeissa he päätyvät harrastamaan seksiä ja siitä parin vuoden viiveellä alkaakin sitten suurin piirtein vuosituhansien ainutlaatuisin rakkaustarina, jollaista kukaan muu ikinä koskaan missään ei ole kokenut. Käytännössä Lucy ja Gabe viettävät kaiken ajan yhdessä ja harrastavat paljon seksiä. Lucy on lastenohjelmasarjan käsikirjoittaja ja menestyy työssään hyvin. Mutta sitten Gabe ilmoittaakin ottaneensa vastaan työn sotavalokuvaajana lähi-idästä. He eroavat ja elämä jatkuu, paitsi että tietenkin joka käänteessä haikaillaan sen toisen perään, eikä mikään muu tunnu miltään ilman sitä toista.

Valo jonka kadotimme on monin tavoin perinteinen rakkaushömppätarina. Mikä tästä sitten teki niin tuskallisen lukukokemuksen? Yhdessä vaiheessa kirjaa Lucy keskustelee ystävänsä kanssa rakkaudesta. Ystävä toteaa jotenkin niin, että suhteita on erilaisia: toiset roihuavat kuin tulimyrsky, toiset ovat kuin turvallinen takkatuli. Lucyn aviomies Darren edustaa tätä takkatulta olemalla rakastava, huolehtiva, vakaa ja luotettava. (Toki hän on myös sellainen, joka tekee isojakin päätöksiä neuvottelematta vaimonsa kanssa, mutta kukapa täällä täydellinen olisi. No okei, oikeastaan Darrenkin on ihan pöljä, sillä jossain vaiheessa paljastuu, ettei hän ehkä rakastunut Lucyyn aivan niin sattumalta, kuin aluksi luultiin.) Gabe taas on se tuli-inferno, joka ilmeisesti kaikessa epäluotettavuudessaan ja itsekkyydessään on jotakin niin paljon tavoiteltavampaa kuin se tylsä takkatuli. Ihan kuin voisi olla vain joko tai! Että joko on kiihkeää tai sitten ihan tylsää! Joko on turvallista tai jännittävää eli arvaamatonta ja usein kipeää, mutta sentään yllättävää!

Lucy käyttää niin paljon aikaa ja energiaa Gaben ajattelemiseen ja hänen peräänsä haikailuun, ettei hän tunnu edes huomaavan oman elämänsä hyviä puolia. Mikään ei tunnu miltään ilman Gabea.

Lisäksi ärsytti sekin, että tajusin melko varhaisessa vaiheessa kenelle (ja suurin piirtein millaisessa tilanteessa) Lucy hänen ja Gaben tarinaa kertoo. Voi bläähkis! En pitänyt Lucysta ja vielä vähemmän tykkäsin Gabesta, joten minulle oli ihan sama päätyvätkö he yhteen vai eivät! Tai no ei oikeastaan ihan niinkään. Toivoin kovasti Lucyn aikuistuvan viimeistään siinä vaiheessa kun hänestä tuli äiti. Kuvittelin, että hän malttaisi jättää infernohaikailut ja keskittyä siihen mitä hänellä on.

Ihan asiasta toiseen, tämä oli jo toinen kirja tälle vuodelle, jossa mainitaan bucket list. Edellisessä kirjassa (Kate Eberlenin Miss You) siitä käytettiin nimitystä lusikkalista ja tässä puhuttiin veivilistasta. En ihastunut kumpaankaan versioon, vaikka toki niiden logiikan ymmärränkin. Missään nimessä kirjan takkuisuus ei kuitenkaan johtunut suomennoksesta, joka oli oikein sujuva. Vika oli ihan itse tarinassa.

Tämän kirjan jälkeen lukuflow on kadonnut, ehkä sinne lähi-itään. Minulla on monta huippukiinnostavaa kirjaa valmiina luettavaksi, mutta tästä kirjasta jäi sellaiset traumat, että on pakko ensin toipua jonkin aikaa.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Järistyksiä

Riina Mattila: Järistyksiä
WSOY 2018, 111s.
e-kirja


Riina Mattilan esikoisteos, Järistyksiä, on järisyttävä kirja. Se on täynnä nuoruutta, ystävyyttä ja kasvukipuja, ensirakkauden huumaa, haluja ja vanhempia, jotka eivät ymmärrä miesten vaatteisiin pukeutuvaa tytärtään. Äiti ja isä kokevat ruutupaidat kapinoimiseksi, korkeintaan ohimeneväksi vaiheeksi. Mutta Eelia ei ole koskaan kokenut olevansa tyttö, vaan ihan vain Eelia.

Eelia haluaa lähteä peruskoulun jälkeen lukioon toiselle paikkakunnalle. Ihme kyllä vanhemmat suostuvat siihen ja Eelia muuttaa uuden koulun, taidelukion, asuntolaan. Kämppäkaverikseen hän saa Karhun, jonka seurassa on ihmeen helppo olla. Karhulta voi kysyä mitä vain, eikä se naura tai ilku. Toisen lukiovuoden alkaessa Eelia tutustuu Islaan. Islassa on jotakin sellaista, ettei kenessäkään muussa.

Mattila kirjoittaa kauniin kipeästi rakastumisen ihanuudesta ja pinnan alla kytevistä epävarmuuksista. Eroottinen lataus on vahva ja kaunis. Seksiä kyllä kuvataan, mutta ihastuttavan hienovireisesti: seksi ei ole pääroolissa, vaikka se(kin) niitä järistyksiä saa aikaan.

Eelian vanhemmista on mahdotonta sanoa mitään hyvää. He ovat kaiketi varsin tavallisia, mutta myös erittäin ymmärtämättömiä. Ehkä Eelian isässä on havaittavissa edes pieni pehmeyden hiven, mutta äiti sai niskakarvani nousemaan pystyyn.

Järistyksiä on sellainen kirja, jonka soisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Erityisen hyvin uskoisin sen iskevän ysiluokkalaisiin, sekä lukioikäisiin.

Lukemisen kannalta haastavaksi koen sen, että Järistyksiä on saatavilla ainoastaan e-kirjana. Formaatti sinänsä ei ole ongelma ja ehkä se jopa houkuttelisi nuoria tarttumaan kirjaan. Mutta vaikka kirjastojen e-kirjavalikoimista tämän saattaakin löytää, niin lukukappaleita niissä on yleensä vain yksi. Itse luin tämän Storytel-palvelusta, mutta jos kirjan haluaisi luetuttaa koululuokalla, pitäisi keksiä jokin muu tapa.


----

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin Kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

lauantai 23. syyskuuta 2017

Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
(Det är något som inte stämmer, 2015)
Atena 2017, 212s.
Suom. Riie Heikkilä

Martina Haagin Olin niin varma meistä on tarina avioerosta, jätetyn vaimon näkökulmasta. Kirja on vahvasti omaelämäkerrallinen, sillä kuten kirjan päähenkilön Petran, myös Haagin oma avioliitto päättyi äkillisesti miehen rakastuttua työtoveriinsa. Sen enempää en Haagin yksityiselämästä tiedäkään, mutta jo tämä tieto sai kirjan tuntumaan harvinaisen todelta.

Petra ja Anders ovat olleet yhdessä pitkästi toistakymmentä vuotta. Heillä on kiva koti, kaksi lasta, pari koiraa ja kissa. Anders menestyy tv-työssään ja Petran humoristiset kirjat myyvät hyvin. Petran silmissä kaikki on mallillaan, mutta äkisti Anders alkaa etääntyä. Hän ei ole enää kiinnostunut seksistä, eikä hän tunnu olevan koskaan läsnä. Andersin halu erota tulee Petralle shokkina. Siinä missä Petra haluaisi tehdä kaikkensa, jotta avioliitto ja molemminpuolinen rakkaus saataisiin jälleen kuntoon, Anders on jo irtautunut yhteisestä elämästä ja jatkamassa toiseen suuntaan toisen naisen kanssa.

Haag kuvaa jätetyn ja petetyn naisen tunnemylläkkää erittäin vahvasti. Lasten takia täytyy selvitä arjesta, mutta oikeasti Petra on aivan rikki. Hän tekee vaikka mitä lupauksia mille tahansa korkeimmalle voimalle, kunhan vain Anders palaisi kotiin. Hän pelaa maanisesti Candy Crushia, koska jos hän läpäisee koko pelin, Anders rakastaa häntä sittenkin ja palaa Petran ja lasten luokse.   Lopulta Petra hakeutuu mökkivahdiksi keskelle asumatonta erämaata ja alkaa siellä kirjoittaa tätä kirjaa.

Kirjan vahvuus on ehdottomasti tunnekuvauksissa. Petran hätäännys, paniikki, epäusko, pettymys, kauhu, raivo ja epätoivo - noin muutaman mainitakseni - välittyvät lukijalle vahvoina. Toki kirjassa eroa käsitellään vain Petran näkökulmasta, mitä voi pitää heikkoutena, mutta minusta se on toimiva ratkaisu. Tuskin eron hetkellä, tai edes vuotta myöhemmin, on voimia tai edes halua ymmärtää sitä jättävää osapuolta.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
(Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015)
Otava 2017, 253s.
Suom. Lotta Sonninen

Nyt rasti seinään: luin e-kirjan!
Minä, Simon, Homo Sapiens on ollut minulla lainassa ihan perinteisenä kirjanakin, mutta en ehtinyt sitä silloin lukea. Nyt päätin viimeinkin perehtyä kirjaston e-kirja-palveluun kunnolla. Niinpä asensin tabletille tarvittavan lukuohjelman, plarasin hetken tarjontaa ja tämän kannen nähtyäni totesin että tämän luen. Ja niin luin.

16-vuotias Simon ei jaksaisi mitään ylimääräistä vouhotusta. Se on päällimmäinen syy sille, ettei hän ole vielä halunnut kertoa muille homoudestaan. Vanhemmille tuntuu olevan pieni shokki jo se, että Simon on alkanut juoda kahvia, joten voi vain kuvitella, millaisen vastaanoton homousuutinen saisi. Tuskin tuomitsevaa, mutta varmasti näyttävän. Mutta voiko Simon pitää salaisuutensa, kun ihan väärä ihminen päätyy lukemaan Simonin sähköposteja ja alkaa kiristää tätä? Mikäpä siinä oikein muukaan auttaa, kuin alistua vaateisiin, vaikka sitten tosi tehottomasti ja hitaasti.

En oikein tiedä, mitä kaikkea tältä kirjalta odotin, mutta sain kyllä monin verroin enemmän. Nuoret käyttäytyvät kuten heiltä voi odottaakin: vähän huonosti, vaikeaselkoisesti ja tunteikkaasti. Kavereiden kanssa ollaan läheisiä ja puhutaan paljon, mutta ei välttämättä niistä isoimmista asioista, joista eniten haluaisi jonkun kanssa jutella.

Simon on sympaattinen, kuten koko kirja. Tykkäsin ihan älyttömästi. Isoja asioita käsitellään ihastuttavan alleviivaamattomasti.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Tapani Löfvingin seikkailut ja e-kirjakokemuksia

Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut
WSOY 1955 (7.p), 242s.

Tapani Löfvingin seikkailut on ollut nimeltä tuttu "aina", mutta jostain syystä se on aiemmin jäänyt lukematta. Melkein jäi lukeminen kesken nytkin, sillä aloitin lukemisen e-kirjana, mutta lopulta älysin vaihtaa nenän alle perinteisen kirjan ja alkoihan se lukeminen sitten sujua.

Tapani Löfving oli tunnetuin isonvihan aikainen suomalainen sissipäällikkö ja kirja perustuu hänen omaan päiväkirjaansa, joka on muuten nähtävillä Porvoon Lyseon kirjastossa.  Kovin ehtiväinen, taitava ja onnekaskin Löfving oli, sen verran monessa hän ehti olla mukana. Monta kertaa Löfving piileskeli venäläisiltä tuvan/navetan/aitan ylisillä ja pakeni täpärästi milloin oveluudellaan, milloin katon tai lattian läpi. Pieni lemmenliekkikin siellä täällä pilkahtelee, kun Löfving törmäilee lapsuudenystäväänsä Riikkaan eri puolilla Suomea.

Kirjallisilta ansioiltaan Tapani Löfvingin seikkailut eivät kovin korkealle yllä, mutta otan tämän vaikka sivistyksen kannalta. Kiva, että sain luettua.

Mistä pääsenkin kertomaan kokemuksiani e-kirjoista. Kun voitin iPadin kirjaston arvonnasta, odotin eniten pääseväni tutustumaan e-kirjojen maailmaan. Etenkin vanhoja kirjoja löytyy runsaasti luettavaksi ihan ilmaiseksi ja tulihan niitä melko monta koneelle ladattuakin. Lukeminen sujui periaatteessa hyvin: fonttikokoa ja taustaväriä voi hivenen säätää, kirja avautui aina kivasti juuri siitä mihin jäi ja näytön alareunasta oli kätevä seurata, missä kohtaa kirjaa on menossa.

Kaksi seikkaa kuitenkin häiritsevät lukemistani todella paljon. Ensinnäkin, iPadin pinta heijastaa ikävästi. Luen yleensä olohuoneen nojatuolissa ikkunan edessä, joten kevätaurinko häikäisteli oikeastaan koko ajan. Enkä todellakaan halua pitää verhoja kiinni. Se toinen syy on ehkä eniten minussa: jos laitteella pääsee kätevästi nettiin, niin enhän minä lukea malta, vaan huomasin vähän väliä seikkailevani internetin ihmeellisessä maailmassa...

Vaikka ensimmäisestä sähköisenkirjan lukemisesta ei nyt oikein mitään tullutkaan, niin en luovuta. Enköhän minä tämmöiseenkin lukumuotoon totu ja opi valitsemaan lukupaikkani vähemmän valoisista paikoista.