Valo jonka kadotimme

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme
(The Light We Lost, 2017)
Otava 2018, 335s.
Suom. Inka Parpola

Koko alkuvuoden minulla on ollut ihan mieletön lukuflow. Olen lukenut paljon enemmän kuin yleensä, eivätkä vähän kehnotkaan kirjat ole onnistuneet viemään lukuiloa. Kunnes kohdalle osui tämä Jill Santopolon Valo jonka kadotimme.

Lainasin tämän kirjan ensin kirjastosta paperiversiona, mutta siihen oli paljon varauksia, enkä edennyt kovinkaan pitkälle ennen eräpäivää. Siirryin e-kirjan pariin, eikä se eteneminen hirveästi sujunut siinäkään formaatissa. Seuraavaksi mietin kirjan keskeyttämistä, mutta päätin - jälleen kerran - antaa kirjalle mahdollisuuden ja klikkasin Storytelistä äänikirjan kuunteluun. Nostin kuuntelunopeuden aika pian kaksinkertaiseksi ja silti tarina tuntui etenevän järjettömän hitaasti.

Niin, siitä itse tarinasta.
Lucy ja Gabe opiskelevat samassa yliopistossa New Yorkissa. He eivät tunne toisiaan, mutta parin sattuman kautta he ovat yhdessä 11.9. terrori-iskujen tapahtuessa. Iskujen aiheuttaman kauhun ja pelon jälkimainingeissa he päätyvät harrastamaan seksiä ja siitä parin vuoden viiveellä alkaakin sitten suurin piirtein vuosituhansien ainutlaatuisin rakkaustarina, jollaista kukaan muu ikinä koskaan missään ei ole kokenut. Käytännössä Lucy ja Gabe viettävät kaiken ajan yhdessä ja harrastavat paljon seksiä. Lucy on lastenohjelmasarjan käsikirjoittaja ja menestyy työssään hyvin. Mutta sitten Gabe ilmoittaakin ottaneensa vastaan työn sotavalokuvaajana lähi-idästä. He eroavat ja elämä jatkuu, paitsi että tietenkin joka käänteessä haikaillaan sen toisen perään, eikä mikään muu tunnu miltään ilman sitä toista.

Valo jonka kadotimme on monin tavoin perinteinen rakkaushömppätarina. Mikä tästä sitten teki niin tuskallisen lukukokemuksen? Yhdessä vaiheessa kirjaa Lucy keskustelee ystävänsä kanssa rakkaudesta. Ystävä toteaa jotenkin niin, että suhteita on erilaisia: toiset roihuavat kuin tulimyrsky, toiset ovat kuin turvallinen takkatuli. Lucyn aviomies Darren edustaa tätä takkatulta olemalla rakastava, huolehtiva, vakaa ja luotettava. (Toki hän on myös sellainen, joka tekee isojakin päätöksiä neuvottelematta vaimonsa kanssa, mutta kukapa täällä täydellinen olisi. No okei, oikeastaan Darrenkin on ihan pöljä, sillä jossain vaiheessa paljastuu, ettei hän ehkä rakastunut Lucyyn aivan niin sattumalta, kuin aluksi luultiin.) Gabe taas on se tuli-inferno, joka ilmeisesti kaikessa epäluotettavuudessaan ja itsekkyydessään on jotakin niin paljon tavoiteltavampaa kuin se tylsä takkatuli. Ihan kuin voisi olla vain joko tai! Että joko on kiihkeää tai sitten ihan tylsää! Joko on turvallista tai jännittävää eli arvaamatonta ja usein kipeää, mutta sentään yllättävää!

Lucy käyttää niin paljon aikaa ja energiaa Gaben ajattelemiseen ja hänen peräänsä haikailuun, ettei hän tunnu edes huomaavan oman elämänsä hyviä puolia. Mikään ei tunnu miltään ilman Gabea.

Lisäksi ärsytti sekin, että tajusin melko varhaisessa vaiheessa kenelle (ja suurin piirtein millaisessa tilanteessa) Lucy hänen ja Gaben tarinaa kertoo. Voi bläähkis! En pitänyt Lucysta ja vielä vähemmän tykkäsin Gabesta, joten minulle oli ihan sama päätyvätkö he yhteen vai eivät! Tai no ei oikeastaan ihan niinkään. Toivoin kovasti Lucyn aikuistuvan viimeistään siinä vaiheessa kun hänestä tuli äiti. Kuvittelin, että hän malttaisi jättää infernohaikailut ja keskittyä siihen mitä hänellä on.

Ihan asiasta toiseen, tämä oli jo toinen kirja tälle vuodelle, jossa mainitaan bucket list. Edellisessä kirjassa (Kate Eberlenin Miss You) siitä käytettiin nimitystä lusikkalista ja tässä puhuttiin veivilistasta. En ihastunut kumpaankaan versioon, vaikka toki niiden logiikan ymmärränkin. Missään nimessä kirjan takkuisuus ei kuitenkaan johtunut suomennoksesta, joka oli oikein sujuva. Vika oli ihan itse tarinassa.

Tämän kirjan jälkeen lukuflow on kadonnut, ehkä sinne lähi-itään. Minulla on monta huippukiinnostavaa kirjaa valmiina luettavaksi, mutta tästä kirjasta jäi sellaiset traumat, että on pakko ensin toipua jonkin aikaa.