Hämärtäjät

Mervi Heikkilä: Hämärtäjät
Kaksipäinen Korppi 2021, 117s.
Kuvitus: Broci

 

Joonan ja Larin äiti on työmatkalla ja kaksoset kahdestaan kotona. Itse asiassa Joona on yksin, sillä Lari on kadonnut. Yhdessä ystävänsä Topin kanssa hän yrittää vähin äänin, äitiä huolestuttamatta, ratkaista kadonneen sisaren arvoituksen. Larin puuttumisen lisäksi jotain muutakin on pielessä: osa aikuisista tuntuu käyttäytyvän ihan kummallisesti.

Luin Hämärtäjät iltasatuna perheen nuorimmalle, 9-vuotiaalle. (Myös 13-vuotias kuunteli salaa omasta huoneestaan käsin.) Hämärtäjät oli iltasaduksi ihan onneton kirjavalinta! Eihän nyt hyvänen aika lapsi ensinnäkään malta mennä nukkumaan kesken seikkailun ja kun sitten kuitenkin joutuu mennä, ei takuulla saa unta kovin äkkiä!

Heikkilä kirjoittaa sulavasti ja lasten käyttämä puhekieli tuntui kaikin puolin uskottavalta. Ainoastaan mauto-sanaa piti hetken verran pohtia puolin ja toisin, mopoautot kun eivät ole meille järin tuttu asia. Brocin kuvitus oli lapsen mieleen, minua hahmojen pupillittomuus häiritsi yllättävän paljon.

Hämärtäjät sopii mainiosti jännitystä kaipaaville alakoululaisille. Fontti on iso ja taitto ilmava, joten kirja on sivumääräänsä nähden joutuisaa luettavaa.

Sudenhampaat

Mervi Heikkilä: Sudenhampaat
Aijalin saaren tarut 3
Karisto 2019, 231s.

Mervi Heikkilän Aijalin saaren tarut päättävä Sudenhampaat oli todellinen iltasatuhitti. Keskimmäinen lapsi, 10-vuotias aamuvirkku, on krooninen kesken-sadun-nukahtaja, mutta tätä luettaessa todella usein luvun loputtua kuului vaativa "lisää!" myös hänen sängystään.

Tuulenkalan kaupungissa Pöllön arki on löytänyt uudet uomansa. Pöllö käy koulussa, Hiisku Pertin mukana töissä käskynhaltijan luona. Matruksella on erilaisia oppitunteja ja muita velvollisuuksia, joista varsinkin yksi aiheuttaa kitkeryyttä kaverusten väleihin. Pinnan alla kuitenkin kuohuu ja lopulta matkaajien ja pohjoisen noitien välille puhkeaa sota. Pöllöä tarvitaan ja hänen on lähdettävä Sudenhampaiden vuoristoon tekemään ensimmäinen matkansa matkaajana. Haasteita riittää suurista villipedoista metsärosvoihin, mutta sinnikkyydestä ja rohkeudesta on paljon apua.

Sudenhampaat oli meidän kaikkien mielestä mahtava seikkailu. Luvut ovat sen verran lyhyitä, että lukijan oli helppo myöntyä lasten "lisää!"-pyyntöihin. Tarina alkaa melko rauhallisesti, mutta vauhti kiihtyy kuitenkin tasaisesti niin paljon, että loppua kohti alkoi jo hirvittää sivujen loppuvan kesken. Itse asiassa lopuksi oli aivan pakko tarkistaa, että emmekö tosiaan pääse lukemaan Pöllön seikkailuista enempää. Tuntui mahtavalta, että lapset olivat eläytyneet kirjaan niin paljon, etteivät olisi millään halunneet uskoa sarjan tosiaan päättyvän tähän.

Pöllöä tulee ikävä, mutta olipa ihanaa tutustua häneen.

Kuluvan vuoden loppurutistus ja suunnitelmia vuodelle 2019

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin ennen. Lähes läpi vuoden kestänyt lukuflow oli totta kai aivan mahtava juttu, mutta bloggaamisen se teki aika työlääksi. Vaikka osasta lukemistani kirjoista tein vain hyvin lyhyitä yhteispostauksia, välillä tuntui, että bloggaamiseen menee liikaa aikaa. (Ja puolisoltakin on tullut nihkeää palautetta tietokonepöydällä keikkuvista bloggaamattomien kirjojen pinoista.)

Muutamasta tämän vuoden puolella lukemastani kirjasta bloggaan ensi vuoden puolella, mutta kerrottakoon superlyhyesti tässä että joululomalla luin muun muassa nämä kirjat:

- Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Aloitin tämän hienon novellikokoelman jo kesälomalla. Silloin nautin mahtavista helteistä, toisin kuin nyt viimeisiä novelleja lukiessa, kun pakkaslukemat kävivät ohimennen jossain -15 tietämillä.

- David Petersen: Mouse Guard, Autumn 1152
Jännittävä sarjakuvaseikkailu hiirien maailmasta.

- Richard Thompson: Pellonreuna, Umpitien päässä
Näitä sarjakuvastrippejä on joskus julkaistu Ilta-Sanomissa, mutta enpä muistanut entuudestaan. Hauskoja juttuja, pääosissa lapset.

- Mervi Heikkilä: Tuulenkala (Aijalin saaren tarut 2)
Tämän luin lapsille iltasatuna. Pöllö ajautuu keskelle hurjaa seikkailua Tuulenkalan kaupungissa ja seuraavassa osassa on selvästi luvassa jotain vielä kiivaampaa toimintaa. Niin hyvä kirja!


- Josie Silver: Ole minun
Iski romantiikannälkä ja halusin kuunnella jotain oikein siirappista. Tämä oli juuri sellaista: ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun päädytään monien mutkien kautta.

------------------------------------------------

Osallistuin vuoden aikana joihinkin lukuhaasteisiin. Enimmäkseen taisi käydä perinteisesti: suuren alkuinnostuksen jälkeen lopputulos jäi aika kehnoksi.

Lähdin ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen ja vaikka tosiaan luin paljon enemmän kuin 50 kirjaa, neljä haastekohtaa jäi täyttämättä. Sattumanvaraisesti valittu kirja minulla kyllä oli hankittuna (ostin kirjakaupasta sellaisen pakettiin käärityn yllärikirjan), mutta alkua pitemmälle en tuossa Anna Janssonin dekkarissa päässyt. Vähän harmittaa, että haaste jäi vähän vajaaksi, vaikka toisaalta olen kyllä iloinen että haasteen ansiosta tuli luettua myös niitä vähemmän mukavuusalueella olevia kirjoja.

Sarjakuvahaasteessa sentään onnistuin, sillä luin haasteen aikana 74 sarjakuva-albumia.

Kirsin kirjanurkassa oli koko vuoden käynnissä #nuortenkirjatorstai-projekti, josta innostuin niin että otin nuortenkirjat isompaan rooliin omassakin lukemisessa. Lopulta nuortenkirjoja tuli luettua ja blogattua vähän enemmänkin kuin kerran viikossa ja itse asiassa viihdyin niiden parissa niin hyvin, että ensi vuonna ajattelin keskittyä enemmänkin lasten- ja nuortenkirjoihin.



Ensi vuonna haluan tosiaan lukea enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja blogata niistä.

Jätän todennäköisesti osan lukemistani kirjoista kokonaan bloggaamatta, ettei bloggaaminen ala tuntua liian työläältä ja aikaavievältä. Mutta eiköhän tänne kuitenkin ihan riittävästi postauksia ropise.

Niin kovasti kuin kirjoja ja lukemista rakastankin, haluaisin löytää jälleen aikaa elokuville ja tv-sarjoille. Ja jos edes kerran menisin teatteriin, enkä vain suunnittelisi!

Revonpuro

Mervi Heikkilä: Revonpuro
Aijalin saaren tarut 1
Karisto 2018, 206s.

Aloimme lukea iltasatuna yhtä aivan toista kirjaa, mutta se ei vielä 80 sivun jälkeenkään ollut alkanut kiinnostaa sen paremmin lukijaa kuin ketään kuulijoistakaan. Päätimme yhteistuumin jättää sen kirjan kesken ja aloimme lukea Mervi Heikkilän Revonpuroa. Heti ensimmäisenä iltana lapset totesivat ääneen, että tämä on tosi hyvä, kun tässä alkaa heti tapahtua asioita.

Pienessä, syrjäisessä metsämökissä asuvat Pöllö (oikealta nimeltään Malla) ja hänen sokea äitinsä Siina. Pöllö nauttii metsässä kuljeskelemisesta ja on siellä kuin kotonaan. Pöllön isästä Siina-äiti ei ole koskaan halunnut kertoa mitään ja Pert-enokin katosi jäljettömiin heidän edellisen kotinsa, Loukon kylän koulun, tulipalossa. Siina on varma, että veli on edelleen elossa, mutta Pöllö ei moiseen mahdollisuuteen usko: kymmenessä vuodessa eno olisi varmasti ehtinyt löytää siskonsa ja tämän tyttären luo.

Kun läheiseen autiotupaan ilmaantuu kaksi hieman Pöllöä vanhempaa poikaa, Matrus ja Hiisku, alkaa tapahtua paljon ja nopeasti. Läheisten Kallovuorten luona on käynnissä iso työmaa, jossa kartanon isäntä Varjoton teettää itselleen jättimäistä rautaista myllyä jauhaakseen metsän puut kullaksi. Pöllö, Matrus ja Hiisku päättävät yrittää estää rautamyllyn valmistumisen, mutta tietenkään homma ei ole mitenkään helppo tai vaaraton.

Kuten sanottua, Revonpurossa vauhtia piisaa. Teksti oli rytmiltään oivallista ääneen luettavaa ja joka ikinen ilta lapset olisivat halunneet kuulla vielä yhden luvun. Harmillisesti lapset lähtivät viikon kesälomalle mummulaan siinä vaiheessa, kun kirjaa oli jäljellä kolmen luvun verran ja jouduimme kaikki jännittämään loppuratkaisua aika pitkään.

Revonpuro aloittaa Ajalin saaren tarut -sarjan, mutta toimii toki hyvin myös itsenäisenä teoksena. Rautamyllyn tapaus saadaan päätökseen, mutta monia uusia seikkoja käy ilmi ja olosuhteet muuttuvat monilta osin niin, että jännityksellä jäämme odottamaan, mihin suuntaan kenenkin elämä tästä jatkuu.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Rakkaani, romaanihenkilö

Toim. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä & Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014, 138s.

Rakkaani, romaanihenkilö on ihastuttava kirja. Siinä kaksikymmentä paljon lukevaa ihmistä esittelee itselleen syystä tai toisesta läheiseksi muodostuneen romaanihenkilön. Läheskään aina kyse ei toki ole suoranaisesta romanttisesta rakkaudesta, vaan ystävyydestä, vertaistuesta, samastumiskohteesta tai sympaattisuudesta. Tekstien tyylilajit vaihtelevat, mutta se ei tällaisessa teoksessa häiritse millään tavalla. Osa kirjoittajista on valinnut tekstilajiksi kirjeen tärkeälle romaanihenkilölleen, osa taas keskittyy esittelemään omien lämpimien tunteittensa kohteen tämän kirjan lukijoille.

Lueskelin tätä tekstin kerrallaan, mikä oli hyvä strategia. Jännittävintä oli lukea niitä tekstejä, joissa käsitelty hahmo oli itselle entuudestaan tuttu. Tuntui hullulta, että Hanna Johde kirjoitti omassa tekstissään innostuneesti Gillian Flynnin Kiltin tytön Nick Dunnesta, joka minua niin suuresti ahdisti, ärsytti, yökötti ja kammotti. Silja Järventausta taas kirjoittaa Hannu Mäkelän Herra Huusta, joka minulle näyttäytyi jotenkin vaivaannuttavana tapauksena. Osa käsitellyistä henkilöistä taas ei ole jättänyt minulle suuriakaan muistikuvia, kuten Mario Puzon Michael Corleone ja tuntemattomista vain harva herätti suurempaa mielenkiintoa.

Herkullisinta antia oli ehdottomasti Sari Peltoniemen teksti Tove Janssonin Miskasta. Minä havahduin Miskan olemassaoloon vasta lukiessani Muumi-sarjakuvia viime vuoden joulukuussa, mutta Miskasta tuli välittömästi yksi rakkaimmista muumimaailman hahmoista. Miska on äärettömän taitava näkemään kaikessa jotakin itseensä kohdistuvaa arvostelua tai muuten vain synkkää ja pahaenteistä. Peltoniemi osaa tiivistää Miskan loistavasti:

"Miskan tunnistettavin ja tutuin piirre on kuitenkin se, miten hän asettuu suhteessa muihin. Jansson kuvaa sitä kirpeästi, mutta ymmärtäen. Miska ei oikein tiedä, mitä hän muille puhuisi. Kun hän yrittää olla kohtelias, suusta tulee onnahtelevia fraaseja. Miskan pitää olla hyvin vihainen, jotta hän kykenee puhumaan vilpittömästi, ja vihaisuus taas on harvoin eduksi ihmissuhteita luodessa."

Rakkaani, romaanihenkilö on antoisaa luettavaa ja vain yhdestä tekstistä hiukan pahoitin mieleni. L.M. Montgomeryn Sininen linna on nimittäin ollut lukulistallani pitkään, mutta Tuija Lehtinen tulee Valancy Stirlingista kirjoittaessaan paljastaneeksi kirjan sisällöstä vähän liikaakin. Toisaalta minun olisi kyllä pitänyt osata varautua tällaiseen mahdollisuuteen kaikkien tekstien kohdalla ja hypätä yli ne, joista en ollut valmis paljastuksia lukemaan.

Kokonaisuudessaan Rakkaani, romaanihenkilö oli todella kiva kirja. Se sai myös pohtimaan, ketkä romaanihahmot ovat muodostuneet minulle tärkeiksi ja miksi.