Finnish Nightmares

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares
A Different Kind of Social Guide to Finland
Atena 2016, 100s.

Olen hihitellyt Karoliina Korhosen sarjakuville Facebookissa ja ilahduin, kun kuulin tästä kirjasta.

Matti on keskiverto suomalainen, jolle sosiaaliset tilanteet ja erilaiset kohtaamiset ovat vähintäänkin hankalia. Matin henkilökohtaisen tilan tarve on varsin suuri, kuten monilla muillakin suomalaisilla. Linja-auto on täysi siinä vaiheessa, kun jokainen ikkunapaikka on varattu. Bussikatoksen alle mahtuu yksi ihminen, oli sää millainen tahansa. Matti ei osaa kehua itseään, eikä ottaa kehuja vastaan. Hän ei halua olla huomion keskipisteenä, eikä mieluiten pilkkunakaan: ihannetilanteessa kukaan ei kiinnitä häneen mitään huomiota.

Finnish Nightmares on ilmestynyt myös suomeksi (Suomalaisten painajaiset), mutta minusta tämä sarjakuva toimii parhaiten nimenomaan englanniksi. Jotenkin nämä perisuomalaiset outoudet naurattavat enemmän "ulkopuolelta" tarkasteltuna.

Tämä pieni sarjakuvakirjanen on selkeä ja ennen kaikkea hauska. Jäin kaipaamaan vain enemmän sivuja.

Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
(Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014)
WSOY 2016, 419s.
Suom. Kari Koski

Odotin ihan valtavasti tätä kauniskantista Astrid Lindgren -elämäkertaa, jonka jostain kumman syystä yhdistin parin vuoden takaiseen, Tuula Karjalaisen kirjoittamaan Tove Jansson -elämäkertaan. En tiedä mistä tämä mielleyhtymä on peräisin, koska kirjat eivät ole samalta kustantamolta tai edes ulkonäöltään toistensa kaltaisia.

No, joka tapauksessa tällainen mielleyhtymä oli päässyt syntymään ja odotin tämä kirjan vaikuttavan siten, että haluaisin kiihkeästi lukea kaikki Lindgrenin kirjat mahdollisimman pian uudestaan. (Tai ensimmäisen kerran, koska esimerkiksi Katto-Kassista en ole lukenut koskaan.) Ensimmäinen harmitus oli se, että kirjan sisältö on mustavalkoinen. Kuvia on ylipäätään huomattavasti vähemmän kuin olin toivonut. Pääsin tästä asiasta kuitenkin yli ajattelemalla, että onhan minulla omassakin hyllyssä Astrid Lindgren - Elämän kuvat -kirja, jossa on upeita kuvia koko kirjan täydeltä.

Teoksessa kerrataan Astrid Lindgrenin elämänvaiheita varsin kronologisesti, mutta hänen lapsuudestaan ei kerrota paljoakaan. Jens Andersen ei missään vaiheessa tee sinunkauppoja kohteensa kanssa, vaan Astrid Lindgren on alusta loppuun asti Astrid Ericsson/Lindgren. Tämä on toki pieni juttu, mutta minusta tällainen muodollisuus (kuten sekin, että Lindgrenin tytär Karin käyttää äidistään etunimeä häntä muistellessaan) tekee kohteesta etäisen. Mitään törkypaljastuksia en todellakaan edes toivonut, mutta tunnetasolla Tämä päivä, yksi elämä ei juurikaan koskettanut.

En väitä, etteikö Andersen kertoisi Lindgrenin henkilökohtaisesta elämästä ja arjesta, sillä kyllä hän niistäkin kirjoittaa, mutta minä koin kirjoittajan painottavan Lindgrenin töitä ja myöhempinä vuosina poliittista aktiivisuutta. En osaa edes järkevästi perustella, mistä tällainen kokemus kumpuaa: kirjassa nimittäin on aika paljonkin lainauksia Lindgrenin päiväkirjoista, joissa hän pui myös tunteitaan esimerkiksi poikansa syntymästä ja hänestä erossa olemisesta, sotavuosista ja aviokriisestiä. Silti, minä jäin kaipaamaan jotakin vaikeasti määriteltävää, läheisempää näkökulmaa.

Minulle Tämä päivä, yksi elämä ei ollut sellainen napakymppi kuin odotin. Mutta erittäin asiallinen elämäkerta se kuitenkin kiistatta on.

Haltiakuusen alla

Anne Helttunen, Annamari Saure & Jari Suominen:
Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja
Avain 2013, 269s.

Luin ihan äskettäin suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita upeasti esittelevän Mieli ja maisema -teoksen. Heti perään aloitin tämän samojen tekijöiden edellisen kirjan, Haltiakuusen alla, jossa tutustutaan edesmenneiden suomalaisten kirjailijoiden lapsuudenkoteihin, työhuoneisiin, kotimuseoihin ja muihin vastaaviin. Melkoisesti ovat tekijät saaneet kirjansa eteen reissata, mutta lopputulos on kyllä oikein hyvä.

Kirjassa tutustutaan 25 tunnettuun kirjailijaan, muun muassa Juhani Ahoon, Anni Blomqvistiin, Tove Janssoniin, Väinö Linnaan, Kalle Päätaloon ja Frans Emil Sillanpäähän. Väistämättä sydäntä kouraisi, kun joistakin kirjailijoista on säästynyt jälkipolville hyvin vähän konkreettisia muistoesineitä, saati kokonaista työhuonetta. Sitten taas on sellaisia kuin Kalle Päätalo, joka on kirjoistaan tuttuun pikkutarkkaan tyyliinsä huolehtinut hyvin pitkälle itse tavaroidensa säilymisestä (ja listaamisesta).

On ihan ymmärrettävää, että joistakin kirjailijoista ja heidän vaiheistaan tiedetään enemmän kuin joistakin muista, mutta siitä huolimatta koin kirjan vähän epätasaiseksi. Esimerkiksi Runebergista juttua on 12 sivun verran ja syystä tai toisesta kerrataan jopa hänen lastensa myöhempiä vaiheita, kun taas Mika Waltarin osuus on niukat kuusi sivua. Teksteissä on myös aika paljon toisteisuutta.

Joka tapauksessa Haltiakuusen alla on todella viehättävä kirja. Se herättää kiinnostuksen sellaisiakin kirjailijoita kohtaan, jotka eivät aiemmin ole herättäneet mielenkiintoa. Samoin se houkuttaa tarttumaan niihin vanhoihin tuttuihin, joihin tutustuminen on jäänyt kesken. (Kyllä, tarkoitan erityisesti Kalle Päätaloa, jolta en ole lukenut mitään yli vuoteen!)

Taimenenkalastus Amerikassa

Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa
(Trout Fisghin in America, 1967)
Otava 1974/2008, 139s
Suom. Jarkko Laine

Jopas jotakin.
Richard Brautiganin Taimenenkalastus Amerikassa on kirjana yhtä epämääräinen kuin Kartanon peto oli selkeä. Kirja koostuu lyhyistä tekstipätkistä, joissa yhteistä on se, että useimmissa mainitaan taimenenkalastus Amerikassa. Joskus kyseessä on henkilö, joskus jotain ihan muuta. Muutamassa tapauksessa viitataan jopa kalastukseen (taimenen, Amerikassa).

Luin, mutta en ymmärtänyt lukemaani.
Tunnen itseni tyhmäksi.

Jos joku lukee tämän kirjan ja tajuaa, mistä oli kyse, niin olisin erittäin kiitollinen selkeäsanaisesta yhteenvedosta.

Ei käy päinsä, Antero!

Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero!
(Alphonse, that is not ok to do!, 2016)
Lasten Keskus 2016, 32s.
Suom. Kalle Nuuttila

On aina yhtä ihanaa löytää kirja, johon ihastuu ikihyviksi.
Ehkä vielä vähän ihanampaa on, kun lapsi hullaantuu johonkin kirjaan aivan täysin.

Lainasin Ei käy päinsä, Anteron kirjastoautosta aivan summassa, koska oli vähän muka kiire ja kansi näytti kivalta. Kotona kävi ilmi, että sisältökin on tosi kiva.

Natalialla on pikkuveli, Antero. Yleensä sisarukset tulevat hyvin juttuun, mutta toisinaan Antero on ihan tyhmä. Kuten silloin, kun hän sottaa Natalian askarteluja. Eräänä päivänä mikään ei suju Natalian mielen mukaan: ruoaksi on herneitä, telkkarista näkyy vain kammottavia ohjelmia ja äiti kehuu Natalian piirtämää hevosta ihanaksi koiraksi. Ja sitten vielä kaiken huipuksi Antero on kömpinyt sängyn alle syömään Natalian lempikirjaa! Ei käy päinsä, Antero!

Daisy Hirst on kuvittanut kirjansa hauskasti ja saanut pienillä jutuilla hahmoihin eloa. Tarinakin on sympaattinen ja samastuttava, herttainen mutta ei lainkaan söpöstelevä. Kuopus on tosiaan aivan rakastunut tähän kirjaan. Meillä on luettu Anteroa viikkotolkulla ja jos ei kukaan lukutaitoisista ehdi tai jaksa lukea ääneen, 3-vuotias lukee sujuvasti itse - ulkomuistista toki.

Ei käy päinsä, Antero! on kuvakirja parhaasta päästä. Loistava lahjaidea!

Jos olisit tässä

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
(After You, 2015)
Gummerus 2016, 447s.
Suom. Heli Naski

Reilu vuosi sitten itkin silmät päästäni, kun luin Jojo Moyesin kirjan Kerro minulle jotain hyvää. Odotinkin tätä tarinan jatko-osaa valmiiksi pala kurkussa, sillä tiesin ettei näidenkään pirteiden kansien sisältä mitään liian kepeää ja höttöistä kertomusta löydy.

Huomio! Tästä kirjasta on mahdotonta kirjoittaa mitään paljastamatta jotain oleellista edellisestä osasta, joten jos aiot sen joskus lukea, kannattaa tämä postaus jättää lukematta.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut hivenen alle kaksi vuotta. Luonnollisesti moni asia on muuttunut, ei vähiten ennen niin räiskyvä ja iloinen Lou. Willin kuoleman jälkeen hän on yrittänyt jatkaa elämäänsä, mutta suru on vielä lamauttava. Työ lentokentän irlantilaispubissa muuttuu uuden pomon myötä sietämättömäksi, mutta sitten vasta elämä keikahtaakin ympäri, kun Lou tipahtaa asuntonsa katolta ja loukkaantuu. Kukaan ei tunnu uskovan sitä, ettei Lou hypännyt vaan horjahti. Yhtäkkiä Loun elämässä on uusia ihmisiä: joukko sururyhmän jäseniä, moniongelmainen teini-ikäinen Lily ja Sam, moottoripyöräilevä ensihoitaja.

Kuten odotinkin, Jos olisit tässä on etenkin aluksi hyvin surullinen. Surin Loun kanssa ja toivoin ajan kuluvan vähän nopeammin, ettei kaipaus olisi aivan niin pakahduttavaa. Jossain vaiheessa pelkäsin Moyesin kuorruttavan tarinan siirapilla ja vaahtokarkeilla yltiöimeläksi söpöilyksi ja onnelliseksi lopuksi, mutta onneksi aivan niin ei käynyt. Toki moni asia ratkeaa parhain päin ja kiikutaankin siinä rajoilla, ovatko juonenkäänteet liian auvoisia vai sopivia.

Jos olisit tässä vastasi hyvin odotuksiani. Tunteet mylläsivät ja yhdessä vaiheessa piti käyttää nenäliinaakin. Loun perhe on mitä mainioin ja suurelta osin heidän ansiostaan kirjassa on myös hykerryttävää huumoria. Tykkäsin ja viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, mutta enempää jatkoa en Loun tarinalle kaipaa.

Wildflower

Drew Barrymore: Wildflower
Penguin Audio, 2015
7h 5min
Lukija: Drew Barrymore

Äänikirjarintamalla on ollut hiljaista jo pitkään. Pimeys, koleus ja mukavuudenhalu pitävät huolen siitä, että pysyn talvikaudella sisätiloissa aina kun mahdollista. Kun pysyy sisällä, ei tule käveltyä eikä näin ollen kuunneltua äänikirjoja. Mutta sentään tämän Drew Barrymoren elämäkerrallisen Wildflowerin olen kuunnellut.

Wildflowerissa Barrymore kertoilee tarinoita elämästään sieltä täältä. Jutut eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mikä ei varsinaisesti häiritse, mutta saa kokonaisuuden tuntumaan sirpaleiselta. Periaatteessa Barrymore ei peittele mitään, mutta ohittaa silti muun muassa ne rankimmat teinivuodet muutamalla lauseella. Toisaalta, onpa niistä jo kuultukin ihan tarpeeksi.

Barrymore lukee kirjansa itse, mikä on sekä hyvä että huono asia. Hän on luonnollisesti paras ihminen kertomaan tarinoitaan ja tietysti näyttelijänä hyvä eläytymään niihin. Mutta tämä eläytymisosa olikin minulle se kompastuskivi. Barrymore on sanalla sanoen äänekäs. Hirvittävän äänekäs. Tai vaihtoehtoisesti kyyneliin asti liikuttunut. Vaikka en monotonisista äänikirjoista pidäkään, olisin tämän kirjan kohdalla halunnut vähän säätää kuvitteellista tunnetasovipstaakia pienemmälle.

Ajoittaisesta tärykalvojen särkemisestä huolimatta Wildflower on kokonaisuutena ihan kivaa kuunneltavaa.