Kick-Ass

Mark Millar: Kick-Ass
(Kick-Ass, 2008, 2009, 2010, 2013)
Egmont Kustannus 2013, 202s.
Kuvitus: John Romita jr.
Suom. Leena Hyttinen & Antti Koivumäki

Teini-ikäinen Dave Lizewski lukee ahkerasti supersankari-sarjakuvia. Niin ahkerasti, että hän väistämättä alkaa pohtia, miksi supersankareita ei oikeasti ole olemassa. Toisin kuin muut, Dave ei jätä asiaa pohtimisen asteelle, vaan päättää ryhtyä sankariksi itse. E-baysta tilattu sukelluspuku on aivan kelvollinen sankariasu ja katujen partiointi voi alkaa. Ikävä kyllä asu ei takaa koskemattomuutta tai tee kenenstäkään lyömätöntä tappelijaa, mutta Dave ei luovuta. Pian katukuvaan ilmaantuu muitakin naamioituneita sankarihahmoja, mutta taistelevatko he toistensa rinnalla vai toisiaan vastaan?

Tämäkin sarjakuva löytyi pikkusiskon hyllystä. En ollut edes tiennyt, että Kick-Ass on ollut alunperin sarjakuva! Elokuvaa en hirveän hyvin enää muista, mutta vaikka perusajatus on sama sekä elokuvassa että sarjakuvassa, eroavaisuuksiakin riittää. Muistan vähän tyrmistyneeni elokuvan raakuutta, mutta tässä sarjakuvassa mentiin mielestäni vielä pitemmälle. Ylipäätään sarjakuva on jotenkin karumpi, vähemmän romantisoitu. 

Kick-Ass on perusidealtaan ihastuttava, mutta tosiaan niin raaka ja tyly, että herkimmille lukijoille en sitä suosittele. Kuvituksen realistisiuus vielä korostaa tapahtumien julmuutta. Kaikesta verestä ja väkivallasta huolimatta Kick-Ass on hyvä sarjakuva. Mielelläni lukisin jatko-osatkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole edes julkaistu suomeksi.

The Marvelous Land of Oz

L. Frank Baumin romaania mukaillen kirjoittanut
Eric Shanower: The Marvelous Land of Oz
Marvel 2011, 200s.
Kuvitus: Skottie Young

En ole koskaan ollut erityisen ihastunut Ozin ihmemaahan tai edes järin kiinnostunut kyseisestä klassikosta. Muistan kyllä, että joskus Filmnetin toimintavuosina katsoin sen mustavalkoisen vanhan elokuvaversion moneen kertaan. mutta kirjaa (tai kirjoja) en muista lukeneeni. Lapsena kyllä yritin lukea, mutta mieleen on jäänyt vain kammottava kuva, jossa kaunis nainen (ehkä joku velho tms.) valitsi itselleen päätä.

Pikkusiskon kirjahyllystä löytyi kuitenkin tämä Eric Shanowerin käsikirjoittama ja Skottie Youngin upeasti kuvittama sarjakuva, joka on niin nätti että halusin sen välttämättä lainata. Lukeminen oli kyllä vähän pelottavaa, sillä kirjoistaan tarkka sisko unohti mainita että tämän nimenomaisen albumin liimaus meinaa pettää. No, onneksi osaan olla varovainen ja sain kuin sainkin kirjan luettua, vaikka en uskaltanut sivuja kunnolla avatakaan.

The Marvelous Land of Oz on toinen osa Shanowerin ja Skottien tekemästä sarjasta. Albumi toimii kuitenkin loistavasti itsenäisenäkin teoksena. Jos jokin asia kaipaa lisäselvitystä, hahmot kertaavat aiempia tapahtumia sen verran kuin on pakko.

Nuori Tip-poika on asunut vuosikausia vanhan ja ilkeän Mombi-noidan luona syrjäisessä metsämökissä. Tip raataa raskaissa töissä, mutta saa lopulta tarpeekseen ja karkaa. Matkaseurakseen hän ottaa kurpitsapäisen ukkelin, jonka on itse rakentanut ja jonka Mombi on taikajauheellaan herättänyt henkiin. Tarkkaa matkasuunnitelmaa Tipillä ei ole, mutta määränpäänä on Emerald City, jota hallitsee nykyisin Variksenpelätti. Valta on kuitenkin vaihtumassa, sillä sukkapuikoin aseistautuneet nuoret naiset ovat tyytymättömiä asemaansa ja vaativat muutosta. Luvassa on uusi karkumatka ja ankara pohtiminen, kuinka saataisiin asiat ennalleen.

Ihastuin tähän sarjakuvaan aivan totaalisesti! Kuvitus on tehty huolella ja värimaailma on erittäin onnistunut. Sarjan varsinainen kohderyhmä lienee noin 8-12 -vuotiaat, mutta vauhdikas ja sopivan jännittävä tarina viihdyttää loistavasti myös aikuislukijaa. Erityisen paljon pidin tosiaan Skottie Youngin kuvituksesta. En osaa kunnolla edes eritellä, mikä tässä tyylissä niin kauheasti ihastuttaa. Hahmoissa on sekä pehmeyttä että särmää, ilmeikkyyttä samaten. Yksityiskohtia on paljon, mutta ei ähkyksi asti. Kaikkea on juuri oikea määrä.

Aivan ihana sarjakuva, suosittelen!

The Creep

John Arcudi: The Creep
Dark Horse Books 2014,  144s.
Kuvitus: Jonathan Case

Kirjastossa parasta on se, että voi tehdä vahingossa löytöjä. Sellainen on tämä The Creep, joka lähti sarjakuvahyllystä mukaan lupaavan näköisen kantensa ansiosta.

Oxel Karnhus, akromegaliaa sairastava yksityisetsivä, saa kirjeen nuoruusvuosien tyttöystävältä. He eivät ole olleet tekemisissä vuosiin, mutta nyt Stephanie pytää Oxelilta apua. Stephanien teini-ikäinen poika on tehnyt itsemurhan kuusi kuukautta aiemmin, eikä sureva äiti keksi teolle mitään motiivia. Ainoa tekoa edeltänyt muutos oli pojan parhaan ystävän itsemurha paria kuukautta aikaisemmin. Poliisin mukaan kyseessä on sattuma, mutta Stephanie ei usko itsemurhan "tarttuvan".

Hahmona Oxel on akromegaliaa lukuun ottamatta varsin kliseinen yksityisetsivä: keski-ikäinen, perheetön, yksinäinen ja rahavaikeuksissa. The Creep on juoneltaan onnistunut tarina, jossa asiat paljastuvat vähitellen ja jännitys tihenee loppua kohti, aivan kuten asiaan kuuluu. Hyvä käsikirjoitus ja tyyliin sopiva kuvitus toimivat loistavasti. Kyllä kannatti luottaa kansikuvan herättämiin aavistuksiin!

Civil War

Mark Millar: Civil War
(Civil War, lehdet 1-7, 2006-2007)
Egmont Kustannus 2016, 208s.
Kuvitus: Steve Mcniven
Suom. Rami Rautkorpi

Sarjakuvan lukijana olen pyrkinyt laajentamaan lukemistoani ennakkoluulottomasti. Nyt rohkaistuin viimein lukemaan ensimmäisen supersankarisarjakuvan, vastikään elokuvanakin ilmestyneen Civil War -tarinan.

Satojen sivullisten hengen vaatineen tragedian jälkeen hallitus ehdottaa supersankareiden rekisteröitymistä. Rekisteröityminen takaisi koulutuksen ja monia muita etuja, mutta henkilöllisyyttään ei voisi enää pitää salassa. Osa sankareista on ehdotuksen kannalla, osa ei. Puolueettomaksi ei voi jäädä, vaan kaikkien on valittava puolensa. Edessä on väistämätön: supersankareiden välinen yhteenotto.

Tarina tuntuu aluksi etenevän häiritsevän pienissä pätkissä. Näkökulmia ja tapahtumapaikkoja on monia, eivätkä siirtymät henkilöstä tai paikasta toiseen olleet joka kerran tarpeeksi selkeitä tällaiseen tyyliin tottumattomalle. Vähitellen pääsin kuitenkin vauhtiin mukaan ja vaikka vielä viimeisillä sivuilla sekoitin joitakin sankareita toisiinsa, kokonaisuus oli yllättävän hyvä.

Piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan pikkutarkkaa: etenkin pienissä ruuduissa asujen yksityiskohdat, vesiroiskeet ja muut tehosteet pääsisivät paremmin oikeuksiinsa jos ihan jokaista viivaa ei korostettaisi niin selvästi. Toisaalta, tyyliin kyllä tottuu ja silmä oppii suodattamaan osan turhasta pois. Suomennos on melko onnistunut, mutta ajoittain englanti paistaa pahasti läpi.

Yllätyin tosiaan supersankareiden määrästä. Kylmiltäni en osaisi edes jaotella kuin muutamia tunnetuimpia sankareita DC Comicsin ja Marvelin väkeen, saati että olisin tunnistanut nämä monet kymmenet Marvelin sankarit ja pahikset.

En tiedä oliko Civil War paras mahdollinen albumi aloittaa supersankareihin tutustuminen, mutta ainakin tästä saa jonkinlaisen (olettaakseni hyvän) yleiskäsityksen siitä, millaista kyseinen genre on. Sisältö oli asteen hurjempaa ja väkivaltaisempaa kuin mihin olin varautunut, mutta kylläpä näitä voisi lukea jatkossakin.

Viimeinen puhe - Anders Chydeniuksen paluu

Lauri Tuomi-Nikula: Viimeinen puhe - Anders Chydeniuksen paluu
Piirrokset: Siiri Viljakka
Don L Inspirations 2016, 60s.

Viimeinen puhe -sarjakuva valikoitui luettavaksi puhtaasti siksi, että kirjaston sivuilla oli mielenkiintoinen Youtube-video nimeltä Missä on Anders Chydenius? (Ikävä kyllä en saa linkitettyä videota, sillä selaimeni vaatisi niin monta päivitystä, etten kerta kaikkiaan jaksa siihen hommaan juuri nyt ryhtyä…) Minulle Chydenius ei ole tullut kauhean tutuksi, vaikka toki olen ollut tietoinen siitä, että tuo Kokkolan kirkkoherranakin työskennellyt mies on aikoinaan tehnyt suuren työn muun muassa sananvapauden, uskonnonvapauden ja demokratian eteen.

Onnistuin kuvittelemaan, että tämä sarjakuva kuvaisi Anders Chydeniuksen elämää, mutta metsään meni se oletus. Viimeinen puhe sijoittuu nykypäivään. Kaarlelan kirkko on täynnä väkeä, joka on tullut kuuntelemaan Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin konserttia. Yhtäkkiä keskikäytävän lattian alta alkaa kuulua koputusta ja Anders Chydeniushan sieltä kömpii paikalle. Hämmentyneen kirkkoväen katseiden seuratessa miehen jokaista liikettä Chydenius kiipeää saarnastuoliin tokaisten "Voi tätä nostalgiaa…" ja testaa mikrofonin toimivuuden sormella näpäytellen, aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina. Ja sitten alkaa se puhe.

Vaikka sarjakuvassa puhutaankin asiaa ja tuodaan hyvin ilmi se, kuinka Chydeniuksen ajatukset ja ihanteet ovat ajankohtaisia nykyäänkin, minä en tähän sarjakuvaan ihastunut. Ensinnäkään en pidä Viimeisen puheen visuaalisesta ilmeestä. Vesiväriväritys on makuuni liian runsas, liian tunkkainen. Suttuinen. Muutenkin piirrosjälki on minulle aivan turhan levotonta. Teksti on toteutettu osittain saarnanomaisena puheena, osin keskusteluna Chydeniuksen ja yhden kuulijan, Iriksen, kanssa. Tekstissä onkin selkeä saarnaava sävy ja vaikka keskustelijoina Chydenius ja Iris ovat niin sanotusti samalla puolella, on sananvaihto ärsyttävän intomielistä. Loppuhuipentumana Chydenius tekee Iriksestä sanansaattajansa, joka aikoo valjastaa suurin piirtein koko internetin Chydeniuksen ajatusten jakamiseen. Ja sillä maailma pelastuu.

Ikävä kyllä Viimeinen puhe ei tehnyt minuun vaikutusta. Visuaalisesti tyyli ei viehättänyt yhtään ja tekstin sävy tuntui fanaattiselta, vaikka Chydeniuksen ajatukset hyviä ovatkin.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto
(Captain Underpants and the Tyrannical Retaliation of the Turbo Toilet 2000, 2014)
Tammi 2016, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari -sarjan yhdestoista osa (takakannessa puhutaan virheellisesti kahdennestatoista osasta) minun oli tarkoitus lukea lapsille iltasatuna. Kävi kuitenkin niin, että siinä vaiheessa kun edellinen iltasatu loppui, vanhin lapsi olikin jo mennyt lukemaan tämän omin päin. Omatoiminen lukeminen on tietenkin aina iloinen juttu, joten mikäs siinä sitten: luin Kapteeni Kalsarin ja Pöhöpönttö 2000:n korskean koston omaksi ilokseni Juhannuksena, teltassa.

Kuten aiemmatkin jatko-osat, tämäkin kirja käynnistyy sarjakuvamuotoisella tiivistyksellä aiemmista tapahtumista. Tarina pääseekin täyteen vauhtiinsa nopeasti, vaikka Pilkey joutuukin (tuttuun tapaansa) ensin kertomaan yhden jos toisenkin jutun. Erno ja Huuko ovat uuden seikkailun alkaessa edelleen lopen uupuneita edellisen seikkailun jäljiltä. Siksipä he vahingossa nukkuvat supersalaisen koepäivän ohi ja seuraukset ovat hirveitä: toinen saa jatkaa seuraavalle vuosiluokalle, mutta toinen jää nykyiselle luokalleen! Mikä hirveä kamaluus! Onneksi pojat keksivät ottaa käyttöönsä Melvin Selisen pimeässä hohtavan Robomustekalapuku-aikakoneen ja palaavat ajassa taaksepäin. Samalla he tulevat luoneeksi kopion paitsi mainitusta aikakoneesta, myös itsestään. Aluksi ajatus kaksoisolennoista tuntuu ratkaisulta moneen pulmaan, mutta nopeasti kaksi Ernoa ja Huukoa joutuvat pahaan kiipeliin. Tilannetta ei yhtään helpota avaruudesta paikalle pölähtävä Pöhöpönttö 2000.

Vauhtia tästä kirjasta ei todellakaan puutu. Runsas kuvitus on ilmeikästä ja se tukee tarinaa täysin. Toisinaan kuvat vievät tarinaa eteenpäin ja sanat jätetään vähemmälle. Näin toimivat esimerkiksi Liik-Kuva-Kuva -osiot, joissa kahta peräkkäistä sivua katsotaan päällimäistä sivua heilutellen, jolloin näyttää siltä kuin kuva liikkuisi. Pääsääntöisesti näissä osioissa tietysti taistellaan ja sehän viihdyttää lukijaa erityisen hyvin.

Kapteeni Kalsari ja Pöhöpönttö 2000:n korskea kosto on ihan täydellistä luettavaa alakouluikäisille pojille. (Sopii kyllä myös tytöille, mutta minulla on kokemusta vain poikalukijoista.) Teksti on suurta ja sitä on määrällisesti vähän, joten lapsi innostuu nopeasti, kun huomaa hetkessä olevansa jo sivulla se-ja-se. Juoni on sen verran vallaton, että lukemiseen täytyy hiukan keskittyä ja luulen, ettei tätä kannata itsenäisenä kirjana lukea vaan pyrkiä lukemaan koko sarja alusta asti.

Jatkoa Ernon ja Huukon seikkailuille on edelleen odotettavissa ja sitä odotellaan jo innokkaasti.

Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
(Nora Webster, 2014)
Tammi 2016, 410s.
Suom. Kaijamari Sivill

Colm Tóibínin kolmas suomennettu romaani, Nora Webster, kuuluu niihin kirjoihin joiden lukemista sekä odotin että vähän pelkäsin. Brooklyn oli iso pettymys, mutta Äitejä ja poikia -novellikokoelma osoittautui loistavaksi kirjaksi. Nopeasti huomasin, että Nora Websterin tarina kuuluu ehdottomasti hyvien kirjojen sarjaan.

40-vuotias Nora Webster on jäänyt leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Tyttäret opiskelevat muualla, mutta kotona on vielä kaksi poikaa. 60-luvun Irlannissa kuohuu ja kaiken sen poliittisen myllerryksen keskellä Noran täytyy yrittää saada elämä uomiinsa, vähäiset rahat riittämään kaikkeen tarvittavaan. Apua sentään tarjotaan, mutta usein siten ettei Noralla ole avun laatuun mitään sanomista. Pahinta ei ole edes paluu nuoruuden työpaikkaan, vaan kaiken alleen peittävä suru ja ikävä.

Nora Webster on kuin vaivihkaa lukijan ympärille kietoutuva köynnös, joka välillä tiukentaa otettaan liikaa ja välillä tuntuu lähes lohduttavalta halaukselta. Jollakin eleettömällä tavalla Tóibín kirjoittaa tunnemylläkästä siten, että ne tunteet jäävät kuitenkin sivuosaan. Huomasin jo lukiessa, että tämä sama tunteiden olemattomuus, joka Nora Websterissä ihastutti, ärsytti minua valtavasti Brooklynissa. Mietinkin, että Brooklyn pitäisi lukea nyt muutamaa vuotta kasvaneena: ehkä lukukokemus olisi aivan toinen.

Pidin todella paljon siitä, kuinka arkista kaikki tuntui olevan. Tóibín ei pysähdy selittelemään asioita, vaan jättää paljon lukijan varaan. Silti teksti on ihastuttavan helposti soljuvaa ja luontevaa luettavaa. (Ärsyynnyin ainoastaan joitakin kertoja tekstissä toistuvaan "ja eikä" -ilmaisuun.) Elämä pikkukaupungissa on monella tapaa haastavaa, vaikka toki turvallistakin. Hyvää tarkoittavat kyläläiset voivat osaltaan hidastaa surusta toipumista.

Nora Webster on hieno kuvaus surusta ja siitä, kuinka itsensä voi löytää uudelleen.