Kepler 62, Kirja kolme: Matka

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler 62, Kirja kolme: Matka
WSOY 2016, 159s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler 62 -sarjan hartaasti odotettu kolmas osa ilmestyi jo jokin aika sitten. Saimme sen kirjastosta heti tuoreeltaan ja lukeminenkin aloitettiin heti, mutta lopulta lukemiseen kului yli kuukausi. Aikaa on mennyt paljon Pokémoneja metsästäessä ja muutkin pelit ovat vieneet mukanaan.

Mutta selittelyt sikseen ja takaisin kirjaan.
Valittu joukko lapsia ja nuoria aloittaa viimein matkansa kohti Kepler 62:ta. Ari alkaa olla hieman levoton, sillä kukaan ei tunnu kertovan matkaan lähteville kaikkea edessä olevasta matkasta tai määränpäästäkään. On kuitenkin liian myöhäistä perua osallistumisensa, mikäli se olisi edes mahdollista, ja Arin täytyy vain toimia suunnitelmien mukaan.

Jälleen kerran Pasi Pitkäsen kuvitus tukee tarinaa loistavasti ja vie sitä myös eteenpäin. Tekstissäkään ei ole juuri moitteen sijaa, mutta jotenkin nahkealta tuntui. Ehkä eniten sekä minua että lapsia harmitti se, kuinka hitaasti asiat tuntuivat etenevän. Oli lähtöjuhlallisuuksia maan päällä ja pitkältä tuntuva (ja vähän tylsä) välipysähdys avaruusasemalla, ennen kuin varsinainen matka pääsi alkamaan. Toimintaa oli lopulta vähän ja valtaosa hahmoista jäi aivan tyystin sivuosaan.

Vaikka tämä kolmas osa ei tarjonnutkaan niin paljon vauhtia ja jännitystä kuin odotimme, seuraava osa on jo varattu.

Kannas

Hanneriina Moisseinen: Kannas
Kreegah Bundolo 2016, 237s.
Englanninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Hanneriina Moisseisen Kannas on sarjakuvaa ja arkistovalokuvia saumattomasti yhdistelevä kertomus Karjalan kannaksen evakuoinnista kesällä 1944.

Kirjan toinen päähenkilö on Auvo Oksala, nuori sotamies, joka yksikkönsä ainoana miehenä selviää hengissä rajusta taistelusta. Auvon mieli kuitenkin järkkyy pahasti ja hän pakenee sidontapaikalta metsään uskomatta olevansa edelleen elossa. Toinen päähenkilöistä on nuori Maria Shemeikka, joka hoitaa lehmiä ja odottaa isäänsä palaavaksi. Odotellessa Maria kirjoittaa Tuntemattomalle sotilaalle ja yrittää pysyä rauhallisena.

Moisseisen edellinen sarjakuvaromaani, Isä, oli valtavan koskettava ja tunteikas lukukokemus. Toki sen aihekin, tekijän isän selittämättömäksi jäänyt katoaminen, on hyvin erilainen kuin Kannaksessa.
Niin paljon kuin pidinkin valokuvien ja piirretyn sarjakuvan yhdistelmästä, itse tarina jätti minut kylmäksi. En voi edes syyttää lukuolosuhteita, sillä sain lukea albumin ihan rauhassa ja ilman keskeytyksiä.

Anni Isotalo -sarja

Mikko Ketola & Anssi Rauhala:
Marian koodi, 2006
Valkoisen meren timantit, 2006
Bosporin helmi, 2007
Vatikaanin vanki, 2009
Minerva Kustannus

Anni Isotalo on kirkkohistorian professori, jonka elämä on kaikkea muuta kuin tapahtumaköyhää. Meno on etenkin ensimmäisessä osassa yhtä vauhdikasta kuin Da Vinci -koodissa, johon albumissa useaan kertaan viitataankin. Ei muistakaan osista dramatiikkaa puutu, vaan Isotalon henki on vaarassa melkeinpä jatkuvasti.

Neljän albumin kokonaisuus (lisääkin on ilmeisesti suunnitteilla, mutta aikataulu on avoin) on ihan mukavaa viihdykettä. Piirrostyyli ja -jälki on miellyttävää ja taidokasta. Itse tarinaan olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä tunnetasolla tarina ei pääse koskettamaan juuri lainkaan.

Kuvituksesta täytyy vielä mainita erikseen ilmeisen realistiset maisema- ja kaupunkikuvaukset. Hauskan lisän toi myös Marian lennolla työskennellyt lentoemäntä Natasha, jonka tunnistin vaikeuksitta.

Mersumies

Stephen King: Mersumies
(Mr Mercedes, 2014)
Tammi 2016, 462s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Kun lukeminen syystä tai toisesta onnistuu vain pienissä pätkissä, kannattaa valita luettavakseen jo entuudestaan tuttu kirja. Minä olen viime viikot juossut innokkaasti Pokemonien perässä, eikä lukemiselle ole sen tähden jäänyt juurikaan aikaa. Stephen Kingin Mersumiehen luin alun perin kaksi vuotta sitten ja nyt nautin tuoreesta suomennoksesta aina kun maltoin pysyä aloillani.

Bill Hodges on eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jonka päivät kuluvat lähinnä televisiota tuijotellen ja isävainaan revolveria hipelöiden. Hodges on ollut työssään taitava, mutta muutama tapaus häneltäkin jäi selvittämättä. Yhden selvittämättömän rikoksen teki Brady Hartsfield, joka ei halua tyytyä asioiden nykytilaan, vaan alkaa härnätä Hodgesia lähestymällä tätä kirjeitse.

Mersumies on toisellakin lukukerralla koukuttava ja jännittävä. Kingin kerronta on nautinnollista, mitä nyt käännös välillä hiukan nikottelee. (Esimerkiksi tytöillä on päällään välkepaidat ja pöydällä on kaksi katealusta.) Pidän ihan valtavasti siitä, kuinka lukija tietää alusta alkaen, kuka on niin kutsutun mersumurhan takana. Tätä lukiessa jännitys ei siis synny varsinaisesti syyllistä arvuutellessa, vaan siitä missä, miten ja kenen ehdoilla Hodges ja Hartfield lopulta kohtaavat. Jos kohtaavat.

Pätkäisestä lukemisesta huolimatta Mersumies kulki tasaisesti ja miellyttävästi. Oikeastaan oli ihanaa, kun osasin varautua pahimpiin kohtiin ja pystyin tarvittaessa keskeyttämään lukemisen juuri ennen seuraavaa toimintajaksoa. Stephen King on parhaimmillaan kuvatessaan ihmismielen synkimpiä puolia, luodessaan jännityksen ja kauhun realistisista (tai lähes realistista) aineksista.

Mersumies on hieno taidonnäyte Kingin monipuolisuudesta ja se sopiikin vallan mainiosti myös kauhua karttaville lukijoille.

Minullakin on Unpopular Bookish Opinionseja!

Kesä on jo kääntänyt kulkunsa syksyä kohti ja blogi pitäisi saada jotenkin ruotuun ennen uuden kouluvuoden alkua. Ei sillä, että minä mitään opiskelisin, mutta edelleen jokin sisäinen kello elää kouluvuoden tahdissa. 

Tähän Elegialta saatuun haasteeseen vastaaminen oli unohtunut luonnoksiin jo alkukesästä, joten lienee korkea aika hoitaa homma loppuun asti. (En ole Pokemon-jahdilta ehtinyt oikein lukea, joten uutta blogattavaakaan ei ole haasteen edelle kirimässä.) Mutta tässäpä näitä hyvin marinoituneita mielipiteitä nyt olisi. Vastasin haasteeseen tinkimättömällä "aina mää/muut ei koskaan" -asenteella.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 
Taru sormusten herrasta. Olen lukenut ekan osan, eikä siitä jäänyt lämpimiä muistoja. Myyntitilastollisesti katsoen 'kaikkien pitämä' Fifty Shades of Grey -sarjan ensimmäinen osa oli myös ihan järkyttävää soopaa. (Luultavasti loputkin olivat samaa laatua. En lukenut.)

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Tämäpäs on vaikea kysymys…
En kerta kaikkiaan keksi yhtäkään.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Näitä on varmasti tullut vastaan tosi monta, mutta ensimmäisenä tulee mieleen Sookie Stackhousen monikulmiodraama. Sookiellahan ehti olla heila jos toinenkin, joista kukaan ei tuntunut pääsevän yli Sookiesta, joten käytännössä neiti sai ihan vapaasti valita ainakin neljästä vaihtoehdosta mieluisimman. Rehellisesti sanoen sarjan loppupuolella en kyllä jaksanut enää olla kiinnostunut siitä, kuka tekee mitäkin vaan lähinnä toivoin Harrisin viimeinkin lopettavan ko. sarjan. Mutta jos olisin saanut vaikuttaa asiaan, Sookie olisi päätynyt yhteen Ericin kanssa. Sen noin neljännen kirjan Ericin, ei sen laimean lapatossun, joka sarjan loppupuolella kantoi samaa nimeä.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Haluaisin, mutta en pysty? Miten niin en pysty?
Haluaisin lukea enemmän kauhua, fantasiaa, dekkareita, hömppää, lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä historiallisia romaaneja, mutta en saa aikaiseksi. Kai se on vähän pystymättömyyttä. :)

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Bilbo. Hän oli lukemani kirjan perusteella aika väsyttävä.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Lähdetään vaikka siitä, että kirjailijalla tarkoitan tässä tapauksessa hänen kirjojaan, en kirjailijaa henkilönä. Pitkällisen harkinnan jälkeen vastaan että Nora Roberts, jolta en kyllä muista lukeneeni yhtään kirjaa, koska ne eivät ollenkaan kiinnosta.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
Stieg Larssonin Millennium-trilogia. Katsoin ekan osan elokuvana ja se oli ihan hyvä, mutta jostain syystä kirjat eivät houkuttele tippaakaan.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Forrest Gump.
Elokuvana loistava, kirjana melkein kamala. Etenkin Gumpin persoonallisuus oli kirjassa epämiellyttävä eikä lainkaan sympaattinen.


 
Noin. Siinäpä niitä nyt oli, mielipiteitä. Haasteen säännöissä kehotetaan lähettämään haaste eteenpäin vähintään kolmelle bloggaajalle, mutta koska olen tosiaan vitkutellut tämän kanssa pienen ikuisuuden, jätän haastamisen väliin. Toki kuka tahansa halukas saa napata tästä säännöt ja kysymykset mukaansa.


Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
(The Midnight Rose, 2013)
Bazar 2016, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kesällä iskee aina tiiliskivikirjan kaipuu. Tänä vuonna luettavaksi valikoitui Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu, joka vaikutti sekä laadukkaalta että sopivan kevyeltä. Lukeminen olikin helppoa ja melko lailla ihanteellista helteellä nautittavaksi.

Kirja alkaa intialaisen Anahita Chavalin 100v.-syntymäpäiväjuhlilla. Lähimmät sukulaiset ovat kokoontuneet juhlimaan pyöreitä ikävuosia, mutta päivänsankarin ajatukset ovat enimmäkseen muualla. Hän ajattelee ensimmäistä lastaan, poikaa, jonka kuolintodistuksen aitouteen hän ei ole koskaan uskonut. Kaikessa hiljaisuudessa Anahita antaa lapsenlapsenlapselleen Arille muistelmansa ja pyytää tätä selvittämään esikoispoikansa oikean kohtalon. Noin kymmenen vuotta juhlien jälkeen Ari viimein tarttuu isoisoäitinsä muistelmiin ja matkustaa Englantiin selvittämään vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Samaan aikaan yhdysvaltalainen näyttelijä, Rebecca Bradley, on Englannissa elokuvan kuvauksissa. Kuvauspaikkana toimii upea, joskin hiukan rapistunut Astburyn kartano, jonne myös Ari päätyy isoisoäitinsä jalanjälkiä seuratessaan.

Keskiyön ruusu on varsin hyvä lukuromaani. Kaksi, tai kolme, toisiinsa kietoutuvaa tarinaa kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa hyvin erilaisessa ympäristössä vaivattomasti ja toimivasti. Erityisen nautinnollista oli lukea Anahitan elämästä Intiassa, prinsessa Indiran ystävänä ja seuralaisena. Pidän sukutarinoista, jollainen Keskiyön ruusukin tavallaan on. Rebecca Bradleyn elämän koukerot eivät kiinnostaneet läheskään yhtä paljon kuin Anahitan, mutta ne toivat kuitenkin ripauksen lisäjännitettä ja kontrastia.

Luin tämän kirjan enimmäkseen ulkona, kesän näyttäessä parhaimpia puoliaan: aurinko kuumotti niin tehokkaasti, etteivät ötökätkään jaksaneet kiusata. Nautin lukemisesta ja enimmäkseen pidin todella paljon lukemastani. Kirjan viimeiset tapahtumat olivat muuhun sisältöön nähden vähän turhan saippuasarjamaisia, mikä hiukan latisti kokonaisuutta. Jatkossakin aion kuitenkin Rileyta lukea, mikäli lisää suomennoksia on luvassa.

Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon

Sini Visa: Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon
Tammi 2016, 192s.
Kuvat: Sini Visa

Minä en ole mikään taitava kokkaaja tai leipuri. Ruoan kanssa tilanne on sama kuin monissa muissa lapsiperheissä: ruokalista on hyvin vakiintunut, eikä uusia juttuja jaksa kauheasti kokeilla kun aina joku (tai useimmat) nirsoilevat. Makeiden syömisten suhteen ollaan edes vähän avarakatseisempia ja siksipä Kinuskikissan eli Sini Visan uusin kirja kiinnosti minun lisäkseni myös lapsia. Kuopus istui yhden illan nojatuolissa, käänteli sivuja ja hoki "Uuu nais! Ooo, nami! Uuuu, tätä me tehään!".

Kinuskikissa taikoo klassikot uuteen muotoon tarjoaa juuri sitä mitä lupaakin. Monet ovat ehkä syöneet kyllästymiseen asti mokkapaloja ja korvapuusteja, eikä niitä Marianne-karkkeja tai suklaasuukkojakaan tule kahvipöydässä tarjottua, vaikka hyviä nekin ovat. Sen sijaan Suklaasuukko-kakku alkoi kiehtoa ihan valtavasti, Marianne-kakkua maistaisin mielelläni, Mokkapalatikkareita ja -kakkuakin voisin syödä ja Korvapuustimuffineita leivottiin mummulassa. Samoin leivottiin Suklaamunapiirakkaa ja vaikka jotain möhlinkin vaniljakreemin kanssa, maku oli oikein hyvä.

Reseptit ovat melko selkeitä, vaikka useimpiin tarvitseekin jotain vähän erikoisempia aineksia, joita ei kaltaiseni tylsimyksen kaapeista valmiiksi löydykään. Suklaamunapiirakkaa tehdessä huomattiin sekin, että esimerkiksi käytetyt vuoat eivät ole noita ihan yleisimmin käytettyjä ja taikinamäärää pitikin suurentaa aika tavalla.

Kiehtovien reseptien ja kauniiden kuvien kokonaisuus on harvinaisen inspiroivaa (tai makeanhimon herättävää) selattavaa. Reseptien vaikeusasteita on kolme: helppo, keskitaso ja vaativampi ja vaikeusasteen näkee nopeasti reseptin yläpuolella olevien värillisten tassujen määrästä. Esineenäkin tämä kirja on todella laadukas ja kaunis.

Mikäli olet jumittunut tarjoamaan aina samoja leipomuksia, suosittelen kurkistamaan löytyisikö tästä kirjasta jokin uusi näkökulma niihin vanhoihin herkkuihin!