Niin käy vain elokuvissa

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa
Gummerus 2019, 382s.
Suom. Kristiina Vaara

Holly Bournen nuortenkirjat ovat minusta loistavia. Niissä tuntuu olevan näennäisen selkeä juoni, mutta sisältöä on paljon enemmän kuin äkkiseltään luulisi.

Niin käy vain elokuvissa kertoo Audreysta, joka ei todellakaan etsi uutta poikaystävää. Edellinen oli tosi ihana, kunnes tämä jätti Audreyn heti päästyään tämän kanssa sänkyyn. Kotona on arvaamatonta, sillä äiti ei todellakaan ole sinut sen kanssa, että isä löysi uuden naisen ja perusti tämän kanssa uuden perheen. Isoveli opiskelee toisella paikkakunnalla ja Audrey tuntee olevansa yksin vastuussa äidistä. Onneksi on uusi työ elokuvateatterissa ja siellä Harry. Flirttaileva, hurmaava Harry, jonka kyseenalaisesta maineesta seurustelumarkkinoilla Audreytakin varoitetaan heti kättelyssä. Niin ja koulussa mediakurssi, jonne Audrey alkaa tehdä tutkielmaa romanttisten elokuvien problemaattisuudesta.

Viihdyin tämän kirjan parissa erinomaisesti. Audreyn ja Harryn tarina on sinänsä ennalta-arvattava, mutta loppuratkaisu on onneksi jotain muuta kuin esimerkiksi juuri niissä romanttisissa leffoissa. Bourne kuvaa Audreyn ihastumista realistisesti: Audrey tietää Harryn tavat, mutta tunteita on vaikea estää. Joskus joku nilkki voi olla niin ihana, ettei halua välittää varoitusmerkeistä.

Vaakakapina

Jenny Lehtinen: Vaakakapina
Lopeta laihdutus, aloita elämä
Minerva 2020, 235s.

Jenny Lehtinen on Suomen tunnetuin kehopositiivisuuden puolestapuhuja. En ole seurannut mitään hänen ohjelmistaan tai edes blogia, mutta silti hänen nimensä ja työnsä on tullut tutuksi. Tämä kirja koostuu Lehtisen Vaakakapina-vuoden ajan päiväkirjamerkinnöistä sekä laajemmista pohdinnoista esiin nousevista aiheista, kuten liikunnasta, kasvurauhasta ja terveydenhuollon suhtautumisesta lihavuuteen. 

Vaakakapina-kirja on nopealukuinen, vaikka välillä pitikin pysähdellä vähän ajattelemaan asioita. Ehkä pitää avautua hieman omasta kehosta. Lapsena ja nuorena olin tosi hoikka ja painoindeksi vaihteli 17-18 välillä, eli olin alipainoinen. Lukiossa paino alkoi nousta ja pikkuhiljaa sitä kertyi merkittävään ylipainoon asti. Olen laihduttanut monesti ja painoa on lähtenytkin, mutta melkein kaikki kilot ovat aina hiipineet takaisin. Suhteeni omaan kehoon on vaihdellut rajustikin, mutta nykyisin koen tämän (enää) ylipainoisen kroppani enimmän aikaa oikein hyvänä. Olen muodokas ja pehmoinen, mutta kehoni pystyy nykyisin moniin sellaisiin asioihin, joihin en hoikkana kyennyt. Opin viime vuonna juoksemaan (tai no, hölkkääminen lienee oikeampi termi) ja se on ollut aivan mahtavaa! Olkoonkin, että kestävyyteni riittää vain lyhyehköihin lenkkeihin, tunnen silti olevani hyvässä kunnossa. Bloggasinkin aiemmin Yksinkertaisesti joogaa -kirjasta, jonka ansiosta kehoni liikkuvuus on hieman kohentunut. Pidän itseäni ihan kivan näköisenä, enimmäkseen. Välillä nimittäin todellakin on niitä päiviä tai kausia, kun oma maha ja reidet on ällöintä maailmassa; kaksoisleuka tuntuu hyppivän silmille ja tissit roikkuvan lattialla. Silloin iskee joko virtapiikki ja alan suunnitella taas yhtä laihdutusjaksoa ihanteellisine ruokavalioineen ja tehotreeneineen, tai lamaannun ja hautaudun sohvan nurkkaan syömään herkkuja, koska olen tämmöinen itsekuriton ihrakasa.

Tiivistetysti koen siis oman kehosuhteeni enimmäkseen terveeksi, mutta aivan vakaalla pohjalla tämä suhde ei ole.

Vaakakapina tarjoaa paljon ajateltavaa ja pohdittavaa. Se avaa silmiä huomaamaan, missä kaikissa tilanteissa painoon suhtaudutaan negatiivisesti, vaikka painolla ei olisi tilanteen kannalta mitään merkitystä. Erityisesti toivoisin kasvurauhalle enemmän huomiota. Painosta huomauttelu ei tee hyvää kenellekään, mutta ei varsinkaan kasvavalle lapselle.

Kirjassa käsitellään myös sitä, miten terveydenhuollossa suhtaudutaan lihavuuteen. On ihan totta, että lihavuus voi altistaa terveysongelmille, mutta ylipaino ei tarkoita automaattisesti pitkää sairauslistaa. En nyt lähde referoimaan tuota lukua, koska se kannattaa lukea itse, mutta siinä oli hirvittävän hyviä huomioita esimerkiksi siitä, että laihdutuskehotuksen tueksi pitäisi saada muutakin kuin kuva lautasmallista ja kehotus harrastaa enemmän liikuntaa.

Minulle Vaakakapina osoittautui erittäin positiiviseksi kirjaksi. Ehkä taas hetken kauemmin muistan sen, että minä olen muutakin kuin painoni, eikä minua (eikä tietenkään muitakaan!) pidä määritellä kilojeni mukaan.

Keveys

Stephen King: Keveys
Tammi 2020, 135s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Castle Rockissa on tapahtunut outoja juttuja aiemminkin, mutta Scott Careyn erikoinen vaiva ei näy päälle päin. Hänen painonsa nimittäin tippuu tasaisesti, kiihtyvällä tahdilla. Mutta vaikka paino putoaa, Scottin ulkomuoto ei muutu, vaan hän näyttää kaiken aikaa rotevalta. Painon lisäksi Scottilla on haasteita uusien naapureiden kanssa. He lenkkeilevät ahkerasti, eivätkä siivoa koiriensa jätöksiä Scottin pihalta. Samojen naapureiden tuore ravintola on ongelmissa, sillä pikkukaupungissa ei tahdota hyväksyä ravintoloitsijoiden avioliittoa, he kun ovat molemmat naisia.

Keveys on Castle Rock -tarinaksi kesy ja aika jännityksetön, mutta toimii oikein hyvin pienenä aikuisten satuna. Tarinassa on aika vahvasti "opetuksellinen" sävy, jolle ei pitäisi olla tarvetta, mutta harmi kyllä on paikoin kovastikin. King ei arkaile arvostella istuvaa presidenttiä ja toivonkin, että hän saa näillä kirjojensa pikkuviittauksilla edes jonkun hänen kannattajistaan vaihtamaan mielipidettään.

Jostakin syystä tähän suomennokseen ei ole otettu mukaan alkuperäisen teoksen kuvituksia. Tietysti kirja toimii hyvin ilman niitäkin, mutta olisivat ne tuoneet ihan kivan lisän kuitenkin. Suomennos on toimiva ja kirjan taitto ilmava. Keveys sopiikin hyvin, noh, kevyehkön lukemisen kaipuuseen.

Giant Days 13 + Department of Mind-Blowing Theories

John Allison: Giant Days vol. 13
Boom! Box 2020, 120s.
Kuvitus: Max Sarin & John Allison

Olen odottanut Giant Daysin jatkoa kärsimättömänä, sillä minun on koko ajan vaikeampi löytää kiinnostavia sarjakuvia. Giant Days vol. 13 oli juuri sitä mitä tarvitsinkin: kaunista kynänjälkeä, tuttuja hahmoja ja sopivan höpsöä menoa.

Esther saa tässä albumissa paljon tilaa, mutta se ei minua haittaa. Tällä kertaa albumissa on muuten ihan paras Suomi-viittaus, sillä Estherillä on seitsemän sivun ajan päällään Belzebubs-paita! Minulle haastavinta oli lukea krikettiotteluosuutta, sillä en tunne peliä yhtään. Jotakin palloa piti heittää ja toisen lyödä ja sitten oli keppejä, joita ehkä yritettiin sillä pallolla kaataa. No, onneksi pelin säännöt eivät ehkä olleet se oleellisin osuus.

Ystävysten opinnot alkavat olla aivan lopuillaan, mutta onneksi sarja jatkuu vielä ainakin hetken.

-----------------------------------------------------------------------

Tom Gauld: Department of Mind-Blowing Theories
Canongate 2020, 160s.

Minä sitten rakastan Tom Gauldin minimalistista piirrostyyliä ja vähäeleistä huumoria. En ymmärrä tieteestä juuri mitään, mutta nämä yhden sivun sarjakuvat naurattivat joka tapauksessa todella paljon.

Mainio pieni sarjakuva-albumi, aivan kuten odotinkin.

Jane - Eräs murha / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane - Eräs murha / Punaiset osat
S&S 2020 , 415s.
Suom. Kaijamari Sivill

Maggie Nelson ei koskaan tavannut tätiään Janea, joka murhattiin vuonna 1969. Janen murhan aikoihin samalla alueella oli murhattu kuusi muutakin nuorta naista. Tädin murha vaikutti kuitenkin, ihan ymmärrettävästi, myös Maggien elämään: isän ollessa poissa kotoa äiti rakensi barrikadeja ulko-oville, jotta kuulisi mahdollisen tunkeilijan tulon.

Jane - Eräs murha on proosarunomuotoinen katsaus Janeen. Yhdistämällä Janen päiväkirjamerkintöjä, lehtijuttuja ja muita dokumentteja, totta ja kuviteltua, Nelson onnistuu luomaan Janesta todellisen tuntuisen henkilön. Janen murhaillan tapahtumat muotoutuvat pienistä paloista, samoin Jane itse.

Punaiset osat taas on truecrimehenkinen katsaus, jossa Nelson ikään kuin raportoi tätinsä murhaoikeudenkäynnin etenemistä. Jane - Eräs murha -kirjan ilmestymisaikaan kävi nimittäin ilmi, että poliisilla oli epäilty, jota vastaan nostettiin murhasyyte.

Janen luin todella vauhdikkaasti, sillä runomuoto suorastaan hotkaisee lukijan sisäänsä. Ilmavasta tekstistä huokuu nuoruuden vimmaa, ja tuntuu kuin itse Jane kurkottaisi tekstin takaa lukijaa kohti. Punaiset osat tuntuikin sitten alkuun raskaalta luettavalta. Tekstiä täynnä olevat sivut pönöttivät siinä silmien edessä vaativina ja jotenkin liian massiivisina. Mutta onneksi sopeuduin ja lopulta Punaiset osatkin kääntyilivät vaivattomasti.

Kokonaisuus on huikea.
Janen kohtalo koskettaa ja Nelsonin huomiot esimerkiksi murhien uutisoinneista ovat karuja. En haluaisi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, kun sen taustalla on ihan oikea murha, mutta Nelsonin teksti on taidokasta joka tapauksessa.

Lukitut

Salla Simukka: Lukitut
Tammi 2020, 284s.

Viisikymmentä nuorta on suljettu vankilaan rikoksista, joita he eivät ole vielä tehneet, mutta joihin he todennäköisesti myöhemmin elämässään syyllistyvät. Jos he tunnustavat rikoksensa ja katuvat sitä riittävästi, he pääsevät pois vankilasta. Vankilassa ei ole henkilökuntaa, vaan nuoret hoitavat arjen askareet itse. Heitä toki valvotaan etänä kaiken aikaa. Tarina kulkee viiden nuoren kertomana, muut 45 jäävät enimmäkseen taustameluksi.

Odotin, että Lukitut olisi jännittävä vankilakertomus, johon sekoittuisi ehkä pakoaikeita ja jotain raadollista. Harmillisesti koin tarinan erittäin ihmissuhdepainotteiseksi. Ihmissuhdetarinoissa ei tietenkään ole mitään vikaa ja Lukituissa ne ovat kivasti monipuolisia, mutta tältä kirjalta odotin tosiaan toiminnallisempaa sisältöä.

Kirjan fontti on isokokoista ja lukeminen siksikin joutuisaa. Kertojat vaihtuvat selkeästi, eli lukiessa pysyy hyvin perillä siitä, kenen äänellä milloinkin puhutaan.

Minulle Lukitut oli pettymys, mutta ilman ennakko-odotuksia olisin varmasti tykännyt siitä enemmän.

Ugudibuu

Lilian Kallio: Ugudibuu
Tammi 1975, 195s.

Ugudibuu löysi tiensä lukulistalleni, kun blogikaveri sitä kehuskeli muistaakseni Instagramissa.

Eletään 1970-luvun puoliväliä, Tampereella. Aivan yhtäkkiä ihmiset kirjaimellisesti katoavat. Kaikki, paitsi kirjan kertoja Mari, tämän ystävät Tuulikki, Tyyne ja Tarja, sekä Tuulikin pikkusisko, Helinä. Aluksi kaikki ovat - ihan ymmärrettävästi - järkyttyneitä, säikähdyksissään ja peloissaankin. Miten on mahdollista, että muut vain lakkaavat olemasta? Ruumiita ei löydy, vain kuskitta jääneiden ajoneuvojen aiheuttamia autokasoja, hiljeneviä puhelinlinjoja ja omistajien hoitoa vaille jääneitä eläimiä.

Ugudibuu oli veikeä kirja!
Rakastan selviytymistarinoita, joissa ihmisten täytyy ehkä vähän heikoilla tiedoilla ja taidoilla yrittää keksiä keinot pärjätä ilman sähkön ja juoksevan veden kaltaisia mukavuuksia. Kirjan naiset ryhtyvät alkujärkytyksen jälkeen topakasti hommiin, ainakin suurin osa heistä. Sen sijaan, että he asettuisivat jollekin läheiselle maatilalle, jossa karjalle olisi jo valmiiksi omat tilat ja laitumet, viisikko ottaa käyttöönsä hulppean rivitalon, jonka parkettiin he sinnikkäästi hakkaavat kouruja eläinten ulosteille. En ehkä aivan tajunnut, kuinka suuresta rivitalosta oli kyse, mutta selvästi valtavasta, sillä niin käsittämättömän määrän tavaraa flyygeleistä ruokatarvikkeisiin naiset sinne rahtaavat.

Hihittelin lukiessani kirjan kielelle, joka on selvästi aikansa nuorisokieltä. Se on ihastuttavan ilmaisuvoimaista ja vinkeää, sellaista josta tulee hyvälle tuulelle.

Sitten seuraa juonipaljastus, joten seuraava kappale kannattaa hypätä yli, jos sellaiselta haluaa välttyä:
Tässä kirjassa oli ehkä hillittömin seksikohtauskuvaus, mihin olen törmännyt!! Ensinnäkin jo se, että toiminta alkaa sanoilla "Minä tahtoisin olla sukupuoliyhteydessä sinun kanssasi" sai minut hymyilemään harvinaisen leveästi. Ja kun itse aktia kuvataan hamsteri-vertausten kautta, niin kyllä siinä posket kipeytyivät. Mahtavaa! :D
Juonipaljastus päättyy tähän.

Ugudibuu on monellakin tapaa aikansa kuva. Kielen jo mainitsinkin, mutta etenkin Helinän asenteissa syntipuheineen ja lesbokammoineen on sellaista vanhakantaisuutta, joka tänä päivänä tuntuu varsin hätkähdyttävältä.