Lainaus

17. Suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Tämä on taas haasteellista. Minulla ei ole tapana kirjoittaa pätkiä muistiin, eikä varsinkaan alleviivata romaaneja, joten taas pitää soveltaa. Eli suosikkilainaus mistä tahansa kirjasta.

Joskus lukioaikoina, silloin kuin ensimmäisiä kertoja alkoi discoissakin soida tekno (josta en edelleenkään pidä) tutustuin Pekka Kejosen tuotantoon. En muista tarkkaan, mistä kirjasta oli kyse, mutta kirjan päähenkilö mietti musiikin kehittymistä ja ajatuskulku meni jotenkin niin, että "lopulta heille riittää pelkkä rytmi ja joku huutamaan sanoja, tangojen teksteistä lainattuja." Tuon pätkän kirjoitin silloin muistiin, mutta en tiedä mihin se pieni paperinriekale on aikojen saatossa kadonnut. Tähän hätään sitä ei kuitenkaan löytynyt. (Olen aika varma, että tämä lainaus on kirjasta Rullaluistelijan kuolema, mutta voi se olla Jameistakin.)

Tungen tähän toisenkin lainauksen, jonka lähteenä oli joku Suomen sisällissodasta kertova tietoteos. "Sivistyneistö muisti sen, mitä se oli opetettu muistamaan ja tulkitsi mennyttä oppimallaan tavalla."
Niinpä.

Kadonnut rakkaus ja suosikkihahmoja

12. Kirja, jota rakastit mutta et rakasta enää

Voi miten vaikea kysymys. Luulenpa että Usva Pajun kirjoittama True love, Matti Ahola? ei tänä päivänä herättäisi samanlaista pakahduttavaa oloa, kuin 90-luvun alussa. En enää muista kirjan juonta, mutta teinirakkautta siinä ainakin oli ja ehkä ei-niin-onnellinen loppu. Täytyykin ensi kerralla kirjastossa etsiä, vieläkö tämä löytyy valikoimista ja viettää hetki varhaisteini-iän muistoissa. :)


15. Suosikki mieshahmo

Jamie Fraser. Kukapa ei tykkäisi herttaisesta skottimiehestä? Jamie on muutenkin lempihahmoni Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjassa.


16. Suosikki naishahmo

Voi että. Naiset on jotenkin niin hankalia. Vastaan tähän, että tykkään Anni Polvan Tiinasta. Erityisen kiva piirre Tiinassa on se, että hänellä on tapana antaa itselleen rangaistus jos on tullut tehneeksi jotakin väärää. Yleensä rangaistuksena on virkkaaminen. :)

Päivä 11

11. Kirja, jota vihasit

Viha on kauhean vahva sana (ja tunne), enkä monen päivän mietinnän jälkeenkään keksi yhtään kirjaa, jota ihan oikeasti vihasin. Sopiiko, että kerron, mikä kirja aiheutti vastenmielisyyttä enemmän kuin mikään muu?

Ostin John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen netistä aika summassa. Esittelyteksti herätti mielenkiinnon ja kansikin oli kaunis. Tarina oli sinänsä hyvä ja Lindqvist on oikein hyvä kertoja, mutta... Kirjassa kuvataan aivan liian tarkasti ja jotenkin nautiskellen raakoja ja sairaita asioita, kuten murhia, pedofiilin hekumointia uimahallin pukukopissa, murhia, kuohimista ja joko mainitsin murhat? Tästä tuli mieleen splatter elokuvat - nekin on ällöttäviä. Pari kertaa jätin kirjan kesken, jatkoin muutaman viikon jälkeen ja jätin taas kesken. Kirja tuli luettua loppuun ja katsoin myöhemmin elokuvankin, mutta tästä jäi niin vastenmielinen olo, että lopulta halusin kirjasta eroon.

Vastenmielisiä lukukokemuksia olivat myös Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ja Anne B. Radgen Satunnaista seuraa. Mutta Ystävät hämärän jälkeen on ollut pahin ikinä.

Nikke ja Shakespeare vauhdissa

Viikonloppuna, nuoremman pojan synttäritohinoiden keskellä, sain luettua Jennifer Lee Carrellin kirjan Shakespearen salaisuus. Kirja on ollut luettavien listalla jo pitkään, mutta sillä on riittänyt lukijoita ja sain sen käsiini vasta nyt.

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus, 524s. (Interred with Their Bones, Bazar 2010)

Shakespearen salaisuus kertoo kadonneen käsikirjoituksen etsinnästä. Kate Stanley, Shkespeareen erikoistunut kirjallisuudentutkija, on Lontoossa ohjaamassa Hamletia, kun saa tutkijakollegaltaan kuulla tämän löytäneen jotakin erittäin mielenkiintoista. Ennen kuin Kate ehtii saada tarkempia tietoja, teatterissa syttyy tulipalo ja rakennuksesta löydetään ruumis. Yhtäkkiä Kate saa huomata olevansa keskellä vaarallista ja vauhdikasta seikkailua.

Tämä oli nopeatempoinen kirja, joka piti aika hyvin otteessaan. En ole erikoisemmin perehtynyt Shakespearen tuotantoon (olen lukenut vain Hamletin ja Romeon ja Julian) tai Shkaespeareen henkilönä, mutta se ei haitannut lukemista. Jokin tässä kirjassa kuitenkin häiritsi. Ehkä se, että kirjan rakenne ja juonenkäänteet muistuttivat hyvin paljon Dan Browin tyyliä. Ihan hyvä kirja joka tapauksessa.

Tämän kirjan ovat arvioineet myös Leena Lumi ja Marja.

Nikke vauhdissa - Pikku Niken uudet seikkailut 3, 363s. (Histoires inédites du petit Nicolas - Volume 2, WSOY 2007)

Myös iltasaturintamalla vaihtui kirja. Nikke tuntuu olevan erityisesti vanhemman pojan mieleen, mikä kyllä voi johtua myös siitä, että pienempi nukahtaa yleensä jo tarinoiden alkuvaiheessa. Tarinat on kirjoittanut René Goscinny ja veikeästä kuvituksesta saamme kiittää Jean-Jacques Sempéä.

Nikke on alaluokkalainen koulupoika, joka kertoo hauskasti minä-muodossa elämästään. Nikke-tarinat on julkaistu alunperin -50 ja -60 luvuilla, joten tarinat ovat varsin nostalgisia. Nikke on perheensä ainoa lapsi, käy poikakoulua, kinastelee ystävien kanssa ja seuraa tarkkasilmäisesti aikuisten edesottamuksia. Näillä kirjoilla on ääneenluettuina selvästi hapenottoa parantava vaikutus, sen verran pitkiä lauseita Nikke lasten tapaan käyttää.

"Silloin minä sanoin että leikittäisiin Punapartaa, se on kiva tarina yhdessä lehdessä, siinä on merirosvoja joiden päälliköllä on punainen parta, siksi sitä sanotaan Punaparraksi, ja hän taistelee koko ajan kaikkien vihollisten kanssa, mutta ei se haittaa koska hän voittaa aina, ja hän huutaa vähän päästä "Heihoo, pojat!" ja "Reivatkaa purjeet!" tai jotain, ja miehistö on hänelle valtavan uskollinen ja valtaa aina muiden laivoja ja heillä näyttää olevan hurjan hauskaa, niitä muita harmittaa mutta se on niille ihan oikein, koska ne ovat roistoja, ja Simon sanoi että hyvä ajatus, leikitään vaan merirosvoja."

Ennakkoluuloa ja klassikko

9. Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
10. Suosikkiklassikko

Olen klassikkojen suhteen aika ennakkoluuloinen. Haluan lukea monia klassikoita, mutta muutaman huonon klassikon jälkeen sitä ei enää jaksakaan uskoa kaikkia hehkutuksia. Varsinkin Gulliverin matkat oli puuduttava ja toisti itseään kaikki ne sadat sivut. Jotenkin olin elänyt siinä luulossa, että Gulliverin matkat olisi hauska ja lastensatumainen, mitä se ei todellakaan ollut. No, tämän ja parin muun vähemmän mairittelevan klassikkokokemuksen jälkeen en asettanut rimaa kovin korkealle, kun aloitin Täällä pohjantähden alla -trilogian.

En pystynyt lukemaan kaikkia osia peräjälkeen, koska jokainen osa antoi niin paljon ajattelemista. Varmaan olen nukkunut koulussa historiantunneilla, kun moni asia valkeni minulle vasta nyt. Erityisesti sisällissota, sen rajuus ja raakuus, valkeni vasta näiden kirjojen myötä. Toisen osan jälkeen kulutinkin paljon aikaa erilaisten sisällissotaa koskevien tietokirjojen parissa, joista haluan tässä erikseen mainita teoksen Tampere 1918, johon haluan ehdottomasti perehtyä vielä tarkemmin.
Täällä pohjantähden alla on ehdottomasti ansainnut paikkansa kotimaisena merkkiteoksena. En löydä tarpeeksi ylistäviä sanoja kuvaamaan tunteitani tätä kohtaan. :)

Arvostamista ja sen puutetta

7. Aliarvostetuin kirja

Tähän voisin vaahdota ja paasata pitkästi siitä, kuinka kirjallisuus ylipäätään on nyky-yhteiskunnassa aliarvostettua. Aikuisen ihmisen kalenterin kuuluisi täyttyä "oikeista" harrastuksista, eikä lukemiseen kerta kaikkiaan ole aikaa. Vain laiskoilla on aikaa lukea.

Onneksi osaan hillitä itseni julkisilla paikoilla, kuten netissä, joten vastaan kysymykseen kunnolla.

Ottaen huomioon Stephenie Meyerin Houkutus-sarjan suuren suosion niin kirjoina kuin kehnoina elokuvinakin, on pakko ihmetellä, miksi aikuisille suunnattu Vieras on jäänyt niin vähälle huomiolle. Tarina on mielenkiintoinen ja kerronta etenee jouhevasti. Vieras yltää mielestäni hyvinkin Houkutus-sarjan tasolle. Oikeastaan ylikin.

8. Yliarvostetuin kirja

Tämä on hankala. Tietenkään kaikki eivät pidä samoista kirjoista, mutta muutamia kovasti kehuttuja kirjoja en itse arvosta kovin korkealle. Tällaisia ovat esimerkiksi Taru sormusten herrasta ja Siilin eleganssi. Pakko silti tunnustaa, että en ole lukenut Tarua sormusten herrasta kokonaan, vain ensimmäisen osan. Jonakin päivänä luen ne kaksi muutakin, ehkä mieleni sitten muuttuu.

Tunteikkaat kirjat

5. Kirja, joka tekee sinut iloiseksi

Hyvä lukuromaani ilostuttaa aina. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on tästä oivallinen esimerkki: taipuisaa kieltä, sopivasti jännittävä tarina ja yllättävä loppu.
Toisaalta eläydyn kirjoihin aina melko vahvasti, joten jos kirjassa ollaan iloisia, minäkin olen.


6. Kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Eläytymisen jo mainitsinkin, joten surulliset tapahtumat saavat minut helposti itkemään. Ja korostan sanaa helposti. En odottanut että Mötley Crüe - Törkytehdas saisi minut kyyneliin, mutta niin siinäkin vain kävi että nenäliinaa tarvittiin.
Joskus kirja onnistuu olemaan tunnelmaltaan niin synkkä ja ankea, että lukijalle tulee paha mieli. Viimeksi pitempiaikaisen alakulon sai aikaan Niccolò Ammanitin kirja Taivaan ja maan välillä.