Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Teos 2015, 289s.

Ehtoolehdon tuhoa säästelin hellepäivän lukemiseksi, mutta koska helteitä ei ole vieläkään luvassa (ja koska tähän kirjaston kirjaan on vielä jono varauksia) päätin seikkailla hetken Siirin ja Irman seurassa.

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa on mainio. Lindgrenillä on sana hallussa ja kerronta viuhtoo ihanan omintakeisella tyylillään niin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään. Lähestyvään kuolemaansa lähes hilpeästi suhtautuvat vanhukset ovat sellaisia persoonallisuuksia, ettei heidän seurassaan pääse pitkästymään.

Ehtoolehdon putkiremontti on saatu päätökseen, mutta palvelutalossa on tehty ihan muutama muukin muutos. Henkilökunta on korvattu uutuuttaan säkenöivällä teknologialla, älykkäällä automatiikalla, joka muistuttaa niin lääkkeistä kuin jääkaapissa vanhentuvasta ruoastakin. Ehtoolehdosta on tehty uudenlaisen vanhustenhoidon pilottihanke. Robotit siivoavat ja avustavat päivittäisissä askareissa muutenkin ja onpa Ehtoolehtoon saatu myös virtuaalinen kuntosalikin. Älyseinillä voi pelata bingoa tai tennistä, olla yhteydessä sukulaisiin (jos osaa) ja seurata monenlaista tilastotietoa itsestään. Ruokalan keittiö henkilöstöineen on korvattu ruoka-automaatilla, joka tulostaa epämääräisestä ravintomössöstä erivärisiä ja -muotoisia kokkareita suoraan lautaselle. Uskonto on läsnä, halusi asukas sitä tai ei, sillä puhuvat älyseinät jakelevat Raamatun jakeita joka tilanteeseen. Hengenravintoa tarjoaa myös Herätys tänään -liikkeen vapaaehtoistyöntekijät, jotka mielellään ja aggressiivisesti ottavat vastaan rahalahjoituksia.

Ensimmäisillä sivuilla suhtauduin Lindgrenin luomaan visioon täysautomatisoidusta palvelutalosta nihkeästi: miksi ihmeessä piti tehdä tällainen superloikka hamaan tulevaisuuteen? Mutta myönnettävähän se on, että ei tässä paljoa liioitella. Vanhukset joutuvat jo nykyisellään pärjäämään liian paljon omillaan, kun henkilöstöä on asiakasmäärään nähden aivan liian vähän. Palvelumaksuja osataan kyllä korottaa, mutta inhimillisyys on ollut kaukana jo vuosia. Ehtoolehdon entinen projektipäällikkö Jerry Siilinpää puhuu juuri sellaista nykyajan konsulttikieltä, jossa keskitytään mukanäppäriin sanoihin ja kömpelöihin sanontoihin, eikä sisällöstä ota selkoa puhuja itsekään.

Juonikuvio Ehtoolehdon tuhossa on hauskasti sekava ja sinne tänne poukkoileva, aivan kuten aiemmissakin osissa. Irma ja Siiri ovat hahmoina hykerryttäviä. Molemmilla on omat tapansa, joista ei enää 97-vuotiaana tarvitse poiketa, vaikka joku muu käyttäytyminen ehkä olisikin soveliaampaa.

Ehtoolehto-trilogia on hauska ja viihdyttävä. Silti jokainen näistä kirjoista herättelee ajattelemaan vanhustenhoitoa vakavastikin. Nykytilanne on kehno, eikä tulevaisuus näytä sen valoisammalta. Kaikessa ei pitäisi tavoitella mahdollisimman suuria voittoja ja äärimmäistä tehokkuutta.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

(Captain Underpants and the Revolting Revenge of the Radioactive Robo-Boxers, 2013)

Tammi 2015, 221s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on etenkin vanhimman poikamme (pian 9v.) suosikki. Poika ehti jopa lukea tämän uusimman kirjan melkein kokonaan, ennen nukkumaanmenoaikaa.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto on suoraa jatkoa edelliselle osalle, Hippi Helihousun hirvittävälle paluulle ja tarina jatkuukin tasan siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Vauhtia riittää siis ensimmäisiltä sivuilta asti, eikä meno hyydy missään vaiheessa.

Tässä kirjassa leikitellään aikamatkailun tuomilla haasteilla ja siirrytäänkin monet kerrat ajasta ja paikasta toiseen. Samalla kun Erno, Huuko ja Kapteeni Kalsari yrittävät kukistaa roboboksereillaan riehuvan Hippi Helihousun, sivistyy lukija muun muassa sen verran että tietää kuinka maailmankaikkeus oikeasti sai alkunsa ja kuka olikaan jääkauden ja täten dinosaurusten tuhon takana.

Lapsia näissä kirjoissa kiehtoo ennen kaikkea huumori, joka on paikoin ihan päätöntä. Iso osa Kapteeni Kalsari -kirjojen hohdosta johtuu varmasti myös runsaasta kuvituksesta, sarjakuvaosioista sekä liik-kuva-kuva -sivuista, joita nopeasti edestakaisin liikuttamalla voi nähdä, kuinka joku rökittää jotakuta toista. Luonnollisesti lapsista on hauskaa, kun lukeminen on vaihtelevaa ja välillä saa aktiivisesti tehdäkin jotain muuta kuin vain lukea tai kuunnella. Ääneen luettaessa sarjakuvat ja muut poikkeavat kerrontatavat ovat kuitenkin vähän haastavia, etenkin jos jokainen kuuntelija ei mahdu viereen katsomaan kuvia vaan väsyneen äidin täytyy ihan itse, omin sanoin kertoa mitä tapahtuu.

Mainio kirja, varsinkin lasten mielestä. Minulle olisi riittänyt vähän vähempikin koheltaminen. Jatkoa Kapteeni Kalsarin, Ernon ja Huukon seikkailuille on luvassa, mutta aikataulu lienee vielä auki.

Eläinten sukupuu

Katie Scott & Jenny Broom: Eläinten sukupuu

(Animalium (Welcome to the Museum), 2014)

Nemo 2015, 103s.

Suom. Jukka Koskelainen

Lasten tietokirjoista löytyy paljon sellaisia teoksia, jotka kiehtovat aikuistakin lukijaa. Meidän perheessä tämä Eläinten sukupuu on luokiteltu osastolle "äitin tärkeä kirja!" ja lapsiparat ovat saaneet lukea sitä vain valvotuissa olosuhteissa.

Kookas ja upeasti kuvitettu Eläinten sukupuu on visuaalisesti todella kaunis kirja. Kuvat muistuttavat tyyliltään ja väritykseltään vanhoja koulujen opetustauluja ja tämän kirjan kuvia voisi hyvinkin kuvitella ripustavansa seinälle. Kirjan rakenne on hauskasti toteutettu museokierros: esiteltävät eläimet on jaoteltu kuuteen saliin (selkärangattomat, kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät) aivan kuin oikeassa museossa. Tähän museoteemaan tuo vanhahtavan tyylinen kuvitus sopiikin täydellisesti.

Museokierros alkaa tietenkin sisäänkäynnistä, jossa voi pysähtyä ihailemaan loistavasti havainnollistavaa elämänpuuta, jonka avulla hahmottaa jo nopealla vilkaisulla kaikkien eläinten sukulaisuuden. Museon parhaita puolia on se, että siellä voi ihastella samaan aikaan jo kadonneita ja edelleen eläviä eläinlajeja.

Eläinten sukupuu on hurjan hieno teos, mutta siihen on jäänyt harmittavan paljon kirjoitus-, oikoluku- ja/tai käännösvirheitä. Tekstejä ei edes ole kovin paljoa, joten virhemäärä on silmiinpistävän korkea. Lisäksi olisin toivonut nisäkäsosaston esitelleen myös ihmisen, mutta jostain syystä ihminen oli jätetty kokonaan pois.

Olen tosiaan vaalinut tätä kirjaa lasten rajuilta otteilta, mutta kyllähän tämä on pakko luovuttaa lasten vapaasti luettavaksi. Kirjan selkeä rakenne ja tiiviit tekstiosuudet ovatkin uskoakseni juuri sellaisia seikkoja, jotka houkuttelevat lasta lukemaan itsekin.

Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

(Of Mice and Men, 1937)

Tammen äänikirja 2007, 4h 16min.

Suom. Jouko Linturi

Lukija: Esko Salminen

En muista tarkalleen monestiko olen lukenut Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, mutta useammin kuin kolmesti kuitenkin. Myös elokuvan olen nähnyt monta kertaa. Lukukertojen määristä voi jo päätellä sen, että rakastan tätä kirjaa ja siksi olinkin todella innoissani, kun löysin sen äänikirjana kirjastosta.

Lennie ja George ovat maatyömiehiä, jotka ovat jo pitkään kierrelleet töissä maatilalta toiselle. He haaveilevat ostavansa oman pienen tilan, jolla voisivat kasvattaa kaneja ja viljellä maata omiin tarpeisiin. George yrittää pitää huolta Lenniestä, isokokoisesta ja väkivahvasta mutta yksinkertaisesta ystävästään. Lennie rakastaa kaikkea pehmoista, kuten vaikkapa hiiriä ja kaneja, mutta ei osaa hallita voimiaan, mistä aiheutuukin jatkuvasti ongelmia.

Aloitin tämän kirjan kuuntelemisen suurella innolla. Ajattelin, että kuuntelen sen muutamassa päivässä, mutta toisin kävi. Esko Salminen ei toimi niinkään lukijana vaan ääninäyttelijänä. Aivan kuten Helmeä kuunnellessa, tämänkin kanssa kiusaannuin liiallisen eläytymisen takia. Jokaisella hahmolla on oma puhetapansa, mikä toki helpottaa henkilöiden tunnistamista, mutta vaikuttaa myös vahvasti siihen millaisena kuulija heidät kokee. Esimerkiksi tallipojan inisevä ääni ärsytti minua ihan valtavasti.

Minulle Hiiriä ja ihmisiä on entuudestaan niin tuttu, että minulle on muotoutunut jo valmiiksi vahvat mielikuvat kustakin henkilöstä: näen ja kuulen heidät tietynlaisina. Siksi oli kauheaa kuunnella, miten henkilöt puhuivat aivan väärin. Kaikkein eniten kuuntelukokemukseen vaikutti Lennie, jonka kuvittelen puhuvan samoin kuin muutkin, paitsi vähän hitaammin. Salmisen tulkinta taas kuulosti siltä, kuin Lennien tilalla olisikin ollut Arkajalkojen 'Sloth' Fratelli…

Kuuntelukokemus oli siis varsin nihkeä, vaikka tarinasta edelleen pidänkin.

Läpi yön

Terhi Rannela: Läpi yön

Otava 2015, 284s.

Terhi Rannelan Läpi yön odotti kärsivällisesti lukuvuoroaan kirjastopinossa. Kun viimein avasin sen, en meinannut malttaa mennä nukkumaan ollenkaan. Päiväkirjamuotoinen tarina itsemurhayrityksestä toipuvasta tytöstä voi kuulostaa raskaalta ja ahdistavalta (ja toki hetkittäin sitä onkin), mutta vahvimpana Marian päiväkirjamerkinnöissä elää nuoruus ja haave kirjailijuudesta.

Läpi yön alkaa vuoden 1996 maaliskuusta. Maria Järvi, 16-vuotias peruskoululainen, on vielä sairaalassa hoidettavana itsemurhayrityksensä jälkeen. Päiväkirja saa kuulla kaiken ja toimia luotettavana terapeuttina, mutta itsemurhayritystä enemmän sivuille purkautuu tavallisia teinitytön ajatuksia ja huolia: ihastumiset, bileet, kaverit, koulu, tyhmät vanhemmat, ärsyttävä pikkusisko, haaveita aikuisuudesta, urasta kirjailijana.

Minä olen vuoden vanhempi kuin kirjan Maria ja kasvanut pienellä paikkakunnalla kuten hänkin. Vaikka kotioloni (ja koulumenestykseni, kröhöm) olivat aivan toisenlaiset kuin Marian, luin kirjaa typerä virne naamallani ja tein lähes aikamatkan 90-luvun lopulle. Marian päiväkirjan sivuilla törmäsin samoihin bändeihin ja elokuviin, joita kuuntelin ja katsoin itsekin. Pääsin Marian mukana diskoon ja muistin jälleen sen kihelmöivän jännityksen, kun tanssin hitaita sen yhden tietyn pojan kanssa ja sen,  kuinka huulet olivat suudelmista kipeät. Kirja saakin roiman annoksen nostalgiabonuksia.

Läpi yön on erittäin aidon tuntuista luettavaa. Olen aina ihaillut Marian kaltaisia ihmisiä, joilla on selkeä unelma-ammatti ja jotka tekevät määrätietoisesti töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Pidän päiväkirjaromaaneista ja tässä kirjassa ihastutti erityisesti se, kuinka teksti kiertyi loppua kohti jännästi itseensä. Ainoa hämärästi pettymyksenkaltainen oli Marian epikriisi, josta kuvittelin paljastuvan jotakin sellaista, mitä aiemmista merkinnöistä ei olisi käynyt ilmi.

Johnny Hiro [Half Asian, All Hero]

Fred Chao: Johnny Hiro [Half Asian, All Hero]

Tor Books 2012, 187s.

Tässäpä taas summassa luettavaksi napattu sarjakuva. Johnny Hiron kansikuva näytti kivalta ja dinosaurusliskohirviöstä arvelin tämän olevan ehkä Godzillan tyyppinen, jännittävä ja toimintapainotteinen tarina.

Johnny Hiro [Half Asian, All Hero] onkin kokoelma lyhyehköjä tarinoita Hiron ja hänen vähän yksinkertaisen tyttöystävänsä Mayumin elämästä. Hiro työskentelee ravintolassa jonkinlaisena yleisapulaisena ja hänen elämänsä näyttää olevan täynnä kummallisia kommelluksia ja päättömiä takaa-ajoja.

Hiron elämä ei siis tosiaankaan ole tasapaksua tai ennakoitavissa, vaan mitä tahansa voi tapahtua.

Johnny Hiro oli ennakko-odotuksista poiketen hyvin koominen. Juuri huumorinsa vuoksi sarjakuvasta tulikin sellainen olo, että nämä jutut toimisivat varmaankin vielä paremmin animaationa, missä vauhtikin pääsisi enemmän oikeuksiinsa.

Ihan veikeä sarjakuva-albumi, vaikka odotinkin yhtenäisempää sisältöä.

Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita

Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt: Pitkiä päiviä, arkisia askareita

Karisto 2015 (4. painos), 211s.

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että kotityöt eivät lopu millään? Että koko ajan pitää olla tekemässä ruokaa, siivoamassa, pesemässä pyykkiä ja kantamassa vettä kaivolta sisälle? Niin minustakin.

Viime vuosina on tehty tutkimuksiakin siitä, kuinka monta tuntia viikossa naiset keskimäärin käyttävät kotitöihin. Esimerkiksi tämän BBC:n tekemän tutkimuksen mukaan nykynaiset käyttävät kotitöihin noin 11,5 tuntia viikossa. Minä olen monesti jupisemassa ainaisista kotihommista, mutta luettuani Sirkka-Liisa Rannan teoksen Naisten työt en voi kuin nöyränä nostaa hattua esiäideille, joille tuo 11,5 tuntia ei todennäköisesti riittänyt edes yhden päivän pakollisten hommien tekemiseen.

Ranta keskittyy kuvaamaan suomalaisen naisen elämää 1860-luvulta 1960-luvulle asti. Kirjassa kerrotaan pääasiassa maaseudun oloista, ikään kuin niistä arkisimmista elämistä. Helppotajuinen teksti on miellyttävää luettavaa, vaikka sisältö onkin jopa karua. Naisen asema ei Suomessakaan ole ollut kummoinen ja kehitys on todellakin ottanut oman aikansa. Tyttöjen pääseminen koulunpenkille ei ollut itsestäänselvyys ja jatko-opintoihin pääseminen vaati omat taistelunsa. Naisten töitä on yleisesti pidetty vähempiarvoisina kuin miesten töitä, vaikka ilman naisten panosta ei elämisestä olisi tullut juuri mitään. Naiset hoitivat ruoanlaiton ja siivouksen lisäksi muun muassa navetan, vaatettamisen ja lämmittämisen - samalla kun olivat avuksi ns. miesten töissä muun muassa peltohommissa.

Täältä 2010-luvulta katsoen kotityöt nykyisellään ovat lähes lasten leikkiä. Kuinka monta vaatekertaa tai sukkaparia olisi omilla lapsilla, jos minun pitäisi tehdä vaatteet lampaiden ja pellavan kasvattamisesta lähtien? Toki töitä on ennen tehty yhdessä talon muun naisväen ja usein lähitalojen naisten kanssa kökällä, mutta silti. Työmäärä on ollut uskomaton. Tuntuu naurettavalta jupista täydestä pyykkikorista, kun pyykkääminen nykyisellään vaatii aktiivista tekemistä ehkä puoli tuntia päivässä.

Naisten työt on erittäin pätevä ja silmiä avaava teos naisten arjesta ei edes hirveän kauan aikaa sitten. Kirjassa on runsaasti kuvia, joissa entinen elämä herää eloon.